Olin muutama kuukausi sitten osastolla eristäytymisen ja itsetuhoisuuden takia. Kukaan läheisistäni ei tullut minua katsomaan niiden viikkojen aikana. En sanonut mitään, sillä tunsin olevani itsekäs ja röyhkeä, kun kerran loukkaannuin näinkin pienestä asiasta. Mutta kun viimein kerroin, kutsuttiin minua kiittämättömäksi, kuinka loukkasin heitä, kaiken sen jälkeen mitä he olivat vuokseni tehneet, ja miten en voi olettaa, että he lähtisivät matkustamaan luokseni aina kun halusin (toinen ystävistäni asuu samassa kaupungissa kuin minä, toinen ystävä sekä perheeni asuvat puolentoista tunnin ajomatkan päässä.) He muistuttivat siitä, että heillä on omat elämänsä, työnsä, opintonsa ja stressinsä. Lopulta keskustelu päättyi siihen että pyysin anteeksi sitä, että olin aiheuttanut heille pahan olon.
Olenko ihan sekaisin? Vaadinko heiltä liikaa, kun halusin jonkun tulevan katsomaan minua sairaalaan? Ymmärrän elämän vaikeuden ja stressin, olenko tosiaan niin kuluttava, että läheiseni jäävät viikonloppuna mieluummin kotiin rentoutumaan työviikon jälkeen, kuin tulevat tapaamaan minua? Olenko ystävilleni niin merkityksetön, että he lähtevät mieluummin toiseen kaupunkiin tai jäävät tekemään läksyjä kotiin, ennen kuin tulisivat tapaamaan minua? Olenko niin kauhea ihminen, että työt ja opinnot ja seurustelu ovat tärkeämpiä kuin minä? Olisiko minun sittenkin vain pitänyt tappaa itseni, niin heidän ei tarvitsisi kestää minua enää ollenkaan?
Haluan vain olla tärkeä edes jollekin…
Hei, en usko, ettet olisi heille tärkeä. Jokaisella meillä ihmisellä vaan on omakin elämä omine paineineen. Tiedätkö sinä heidän paineista minkä verran? Luulen, että olivat kuormittuneita omista syistään. Tuo, että rohkenit pyytää jotain heistä käymään sairaalassa oli sinulta luottamuksen osoitus. Itse ollessani en toivonut kenenkään käyvän. Sairaalassa olo on kai joka kerta varsinkin jos ensi kerta, aikamoinen paikka, siis läheisillekin, siis se panee miettimään omia virheitä ja siksi raskas asia ottaa käsittelyyn. En usko, että sinä olet mitenkään erityisemmin kauhea ihminen. Tilanteet elämässä välillä on. Todellakaan ei olisi pitänyt luopua elämästä, teit aivan oikein kun olet turvassa siellä. Voimia sulle!
Hei, se että kaipaa ystävien tai perheensä kanssa vietettyä aikaa vaikka vain niin että tulisi käymään osastolla ei tarkoita sitä että vaatisit liikaa. Jokainen ihminen kaipaa lähelleen ihmistä joka tulee hänen luokseen pyytämättä, vaikeassa tilanteessa.
En tiedä tilanteestasi enempää tai suhdetta perheeseesi tai sukulaisiin, mutta voihan olla että he käyttivät tekosyynä välimatkaa tai mm. Väsymystä työpäivien jälkeen, koska eivät osanneet kohdata sinua. Tarkoitan tällä että eivät osanneet kohdata sinua sillä että jos he eivät osanneet tai tienneet mitä heidän pitää sanoa tai olla kanssasi, onhan osasto aina jännittävä paikka kaikille. Vaikka ethän sie ihmisenä muuta mitä olit ennen osastolle menoa. Mutta et sie raskas ihminen ole tai taakaksi heille. Voisitko kertoa heille miltä susta tuntui tai vaikka kirjoittaa?
Älä pyydä anteeksi olemassa oloa tai sitä että sinun olisi "vaan" pitänyt tappaa itsesi. Sinulla on merkitys ja tarkoitus tässä elämässä! Älä unohda sitä! Olet tärkeä ja merkityksellinen ihminen!
Ymmärrän että tunnet itsesi että et ole tärkeä kellekkään. Se on tunne jota varmasti monilla ihmisillä on kriisin, pahan olon, masentuneisuuden ja vain elämässä. Mutta se ei silti tarkoita että et olisi tärkeä. Ehkä ihmiset ympärilläsi eivät vain osaa näyttää sitä, tai he näyttävät sen omalla tavallaan.
Muista! Olet tärkeä! Vaikka et tunne nyt niin, niin jossain jonkun sydämessä olet tärkeä ihminen!
Kaikki, joista välitän, katoaa.
Minulla ei ole jäänyt yhtäkään ihmissuhdetta elämäni ajalta. Ei peruskoulusta, ei lukiosta, ei miltään leiriltä ja harrastuksista, ei opiskeluajoilta, ei edes naapurista. Olen syyttänyt niistä aina itseäni; olen vain niin hirveä ihminen, että kukaan ei halua olla kanssani. Kukaan ei kestä olla kanssani. Ei edes oma perheeni.
Minun on koko ajan vaikeampi sitoa ystävyyssuhteita. Haluan ystäviä ja kavereita, olen tykännyt kaikista, jotka ovat olleet kavereitani näiden vuosien aikana. Mutta aina he katoavat. Elämässä on väliaikaisia suhteita (enkä nyt puhu seurustelusta, vaan ihmissuhteista ylipäätään), mutta entä sitten, kun kukaan ei jää pidemmäksi aikaa?
Se tuntuu todella pahalta. Yritän rohkeasti laittaa viestiä, mutta joskus kukaan ei edes vastaa. Joskus saan viestiä viikon päästä, kuinka he ovat täysin unohtaneet, kuinka heillä ei ole ollut aikaa, tai ovat vain huonoja vastaamaan viesteihin. Mutta sitten kun tapaamme, he ovat puhelimella koko ajan muiden ihmisten kanssa. Lopulta, kun lakkaan laittamasta ensimmäistä viestiä, yhteydenpitomme katkeaa siihen.
Niiden muutaman ystävän kanssa, joita enää tapaan, tuntuu, kuin olisin vain varasijalla. Menemme heidän ehdoillaan, heidän aikatauluillaan, sillä olen työkyvyttömänä ja aina kotona. Jos jostain syystä minulle tapaaminen ei sovi, eivät he suostu edes viestittelemään ja saattavat kadota joskus viikoiksi. Sitten imestyvät paikalle taas, kun he tarvitsevat minulta jotain.
Kaikkein eniten sattuu se, mitä he sanovat, joka kerta. "[Henkilö X] ei pysty viettämään aikaa kanssani, joten voin tavata sinua."
En halua olla varasuunnitelma. En halua olla paikantäyttäjä, se vähempiarvoisempi vaihtoehto, silloin kun kukaan parempi ihminen ei ole saatavilla. Haluan olla tärkeä. Haluan, että ystäväni tulevat tapaamaan minua. Ei ainoastaan sen takia, että heillä ei sillä hetkellä ole parempaa tekemistä. Jos laitan heille viestiä, että voin huonosti ja haluaisin puhua, saan vastaukseksi: "Puhutaan joku toinen päivä, on liian kiire koulun kanssa."
Tunnen olevani täysin merkityksetön kaikille läheisilleni. Olen heidän tärkeysjärjestyksissään pohjimmaisena. Mutta en osaa päästää irti.
En uskalla kertoa heille, miltä minusta tuntuu. En halua tuottaa pettymystä. En halua suututtaa tai loukata ketään. En halua, että he alkaisivat tuntemaan syyllisyyttä tai sääliä. Olen vankina miellyttämisen kierteessä, sillä pelkään kuollakseni, että menetän ne ainoat ihmiset, jotka ovat jaksaneet olla elämässäni pidemmän aikaa. Hyväksyn ja annan heidän satuttaa minua, sillä heidän läsnäolonsa on pelastukseni ja rakastan heitä. Olen todella yksinäinen ja samalla pelkään jääväni yksin. Jos he katoavat, niinkuin kaikki muutkin, minulle ei jää ketään...
Olen kaiket päivät kotona, en tapaa uusia ihmisiä. Jos satun tutustumaan, pidän sen etäisenä ja pinnallisena, sillä tiedän, että heidän kanssaan tulee lopulta käymään samoin, kuin aina ennenkin. En vain kestä sitä kipua enää.
Ainoa syy, miksi olen elossa, ovat ystäväni. Jos heitä ei ole, ei elämälläni ole enää merkitystä. En välitä itsestäni, en pysty tekemään mitään vain itseni vuoksi. Teen kaiken, jotta voin olla parhaiten käytettävissä ja saatavilla silloin, kun läheiseni minua tarvitsevat. Saan mielihyvää siitä, kun voin olla ihmisille hyödyksi. Vihaan tätä elämää, mutta se on ainoa, jonka osaan.
(Anteeksi pitkä vuodatus, kiitos jos joku jaksoi lukea kokonaan.)
Hei hyvä kun päästät ulos, tyhjennät mielen kuohuja tänne. Täällä meitä aina on, muitakin, jotain samaa kokeneita ja kokevia.
Kai on normaalimpaa etsiä tai hakeutua seuraan, kuin ajautua itsekkyyteen. Meihin ihmisinä on sisäistynyt tarve sosiaalisuuteen, kelle missäkin määrässä. Elämässä siipeen saaneena kerra kerralta menettää rohkeuttaan tehdä itseä tiettäväksi.
Mutta jokaisella on sama oikeus elämään, tulla huomioiduksi.
Kukaan ei ole turha.
Tämä sama kipu aika ajoin hiertää itseäkin. Äitinä kehitys omalla kohdalla päätyi suht aikaisin itsen tarpeettomaksi kokemiseen. Lapset elävät omillaan parinsa löytäneinä.
Hei Huurreruusu. Mitä sulle nyt kuuluu?
Hei. Olen voinut ihan ok, kiitos kysymästä, väsymys ja uupumus vaivaa. "Paras ystäväni" unohti syntymäpäiväni viime viikolla. Kun mainitsin asiasta, hänen vastauksensa oli "Jaa"...
Kesä ahdistaa. En pidä kesästä, kuumuus ja hikoilu tekee nukkumisesta vieläkin vaikeampaa. On paha olo koko ajan, kuumalla ilmalla tuntuu, ettei saa henkeä. Ikkunaakaan ei voi pitää auki, kun sisälle tulee vain lämmintä ilmaa, hyönteisiä ja tupakan savua.
Voiko olla mahdollista, että kehoni reagoi vuodenaikoihin? Joka kesä vatsakipuni pahenevat, ja saan enemmän paniikkikohtauksia. Myös tietyt tilanteet, esim. lintujen laulun alkaessa kolmelta yöllä tai vanhat kesäbiisit, laukaisevat jonkinlaisen stressireaktion. Haluan vain, että tämä kaikki olisi ohi ja tulisi pian syksy...
En ole minäkään kesäihminen muttei se ahdista vaikka aina odotan, että tulisipa jo talvi. Nyt näyttää hyvältä, kun on vielä lunta.
Olen todella kyllästynyt ihmisten sanoessa, miten "Kaikki kyllä järjestyy, "Kyllä se siitä", "Älä mieti asiaa", "Nauti vain siitä, kun sinulla on hyvä olo."
Ei. En pysty. En enää. Sillä tiedän, että asiat eivät parane.
Olen käynyt kymmenillä eri lääkäreillä yli kuusi vuotta kaikkien kipujen ja vaivojen takia, ja ikinä he eivät löydä kehostani mitään vikaa. Kaikki vatsakivut, selkäkivut, päänsärky, uniongelmat, kaikki on vain psyykkistä, johon en siihenkään saa apua, sillä en näiden kipujen takia pysty käymään ulkona tapaamassa psykologia tai terapeuttia. Ja nyt koronan ja kesän takia ajanvaraus menee hyvällä tuurilla kuukauden päähän. Tungetaan vain lisää lääkkeitä, niiden annoksia nostetaan ja sen pitäisi auttaa. Sitten kun ei autakaan, niin lääkärit kohauttelee hartioitaan ja sanovat vain, että "Koita kestää."
Ei. En halua kestää. En halua joutua elämään näin koko loppuelämäni ajan. Vuosi sitten melkein lopetin itse nämä kivut ja jouduin sen seurauksena osastolle. Kaikki jankuttavat, miten olen muka tärkeä, kuinka en saisi tappaa itseäni ja miten asiat kyllä paranee. Mutta miksi ne eivät sitten parane? Olen tehnyt aivan kaiken mitä hoitotahot ovat minua pyytäneet tekemään, ja silti voin niin uskomattoman huonosti. Mikään ei ole parantunut. Kivut tulevan aina takaisin. Kaikki romahtaa aina uudestaan. Tuntuu, kun yrittäisin kiivetä jyrkkää kallionkiellekettä ylös kädet verillä, kunnes sade huuhtelee minut aina takaisin sen pohjalle. Enkä pysty tekemään asialle mitään.
Olen niin väsynyt.
Kipu on kaikista elämän asioista pitkäkestoisena todella kaikkein 'hulluksi tekevin' kokemus. Sinulla kuulostaa olevan aika kokonaisvaltaisesti kipua, ollut pitkään. Sanot, että kivut tulevat aina takaisin. Eli välillä on taukoja niissä? Lääkkeelläkö saat taukoja niihin? vai auttaako liikunta? pystytkö liikkumaan?vai estääkö kivut liikkumiset? Sinne kalliolle pitää 'sementoida' jotain pysyvää, ettei sateet vie sinua sieltä mennessään. -Väsymys on ymmärrettävää tilanteessa, jossa kivuilta ei saa lepoa.
Panadol auttaa selviämään silloin, kun kivut pahenee, mutta en pääse niistä koskaan täysin eroon. Kehoni tekee, niinkuin haluaa, en pysty ennakoimaan enkä kontrolloimaan sitä millään. Kyllä, olen liikkunut, päivittäin, olen syönyt säännöllisesti kaikki maailman ruokavaliot, jos en pääse ulos niin olen liikkunut kotona, on lämpötyynyt, venyttelyohjeet, hengtysharjoitukset,... mikään ei auta. Viikko tai kaksi saattaa sujua, mutta kivut tulee silti takaisin, lamaannuttaa ja estää jatkamasta noita rutiineja. Olo menee aaltoillen ja pilaa suunnitelmia ja tapaamisia ja jopa lääkärin käyntejä. En voi tehdä asialle mitään. Vain odottaa, että ne lähtee pois, jonka jälkeen kauhulla odotan, milloin ne tulee takaisin. En voi vain "nauttia niistä hetkistä, kun kaikki on hyvin". Ne ovat vain tyyntä ennen myrskyä.
Hei, oletko kokeillut tai kuullut mitään kalevalaisesta jäsenkorjauksesta? tai niistä jäsenkorjaajista? Itsellä myös menee panadolia, mennyt tämän kevään aikana enemmän kuin muina keväinä. Kivut (olka, niska, lonkka, polvi) herättäneet ja levot jääneet katkonaisiksi.
Sain tietää eräästä tuollaisesta kalevalaisesta jäsenkorjaajasta, ja sattumalta ennen juhannusta sain ajan. Sanoi käsittelyn olevan pehmeää, koko kehon läpikäyvää noin pari tuntia kestävää, 70€ hintaista, jonka jälkeen seuraavat päivät oltava levossa, ei mitään rehkimisiä kehossa käynnistyneen tapahtumisen pääsemiseksi tavoitteeseen.
En ole koskaan kuullut tuollaisesta, mutta kaupungissani näyttää olevan tähän mahdollisuus ihan tässä lähellä. Pitää olla yhteydessä...
Koin hyväksi tuon kalevalaisen jäsenkorjauksen. Muutama päivä ollut ohjeen mukaan lepoilua, ei suuria ryhtymisiä mihinkään isompiin fyysisiin ponnisteluihin... veden juontia, alkoholia ei... Miten tukossa keho, korjaus 'avasi liiketoimintaketjuja' kuten esitteessä mainittiin. Jos olisi mahdollista, kävisin useamman kerran, olo oli vapautuneempi, jotenkin myös kipeässä olkapäässä. Nukuin paremmin kuin koko keväänä nämä muutamat yöt käsittelyn jälkeen.
Polvessa yleensä turvotusta nukkumaan käydessä, hoidon jälkeen illalla ei.
Ajattelin päivittää vähän oloani tänne, kun en nyt tiedä minne muualle laittaisin.
Olen voinut ihan hyvin, saanut tarvittavat asiat arjessa tehtyä ja suuremmilta romahduksilta vältytty. Olen viettänyt paljon aikaa ystävän kanssa, ja se on nyt alkanut vähän ahdistaa.
Ei siis tämä ystävä, hän on aivan ihana ihminen ja välitän hänestä tosi paljon. Minua ahdistaa se, että olen siksi liian takertuva. Olemme tunteneet jo vuosia ja hän on aina kohdellut minua niin hyvin. Haluan olla hänelle sellainen ystävä, jonka hän ansaitsee, mutta tuntuu että mitä tahansa teenkin ei ole tarpeeksi. Vaikka sosiaalinen ahdistus estää rentoutumasta edes läheisteni kanssa, hänen läsnäolonsa ja empatiansa saa minulle aina niin hyvän olon. (Ja ei, emme seurustele, olen aseksuaali ja hän kihloissa toisen kaverini kanssa, rakastan heitä molempia platonisesti.) He ovat aivan ihania ihmisiä ja olen kertonut sen heille monesti, mutta silti aina kun vietämme aikaa yhdessä, haluaisin vain hemmotella heidät piloille. Koskaan minulla ei ole ollut näin hyviä ystäviä ja en tiedä pitäisikö minun olla onnellinen vai surullinen. Minua pelottaa kamalasti, että jos olen liian takertuva, he lähtevät niin kuin kaikki muutkin. Haluan siksi vain työntää heidät pois ennen kuin satutan heitä, mutta en halua menettää heitä, ja tunnen siitä kamalaa itsekkyyttä ja omantunnon tuskia.
Haluaisin heidän tietävän, kuinka paljon heistä välitän, mutta en uskalla avautua. Pelottaa myös, että he kohtelevat minua vain aivan normaalisti, mutta aikaisemmat ihmissuhteeni ovat vain olleet niin kipeitä, että nyt normaalikin kohtelu tuntuu ylitsevuotavalta rakkaudelta?
Taidan päätyä tänne kirjoittamaan aina, kun ei ole muuta paikkaa.
Olen vain niin kamalan yksinäinen. Kerroin ystävälle todella kipeästä asiasta, ja hän vaikutti aluksi olevan tukena, mutta nyt hän on alkanut tekemään sitä itse. Emme ole nähneet enää. Syyksi hän aina sanoo, että on "liian kiire". Hän tekee tyhjiä lupauksia, joita ei koskaan pidä. Hän ei vastaa viesteihin. Mainitsin hänelle tästä uudestaan, ja hän sanoi olevansa pahoillaan. Ja nyt sama käytös jatkuu. Yritän ymmärtää häntä, tiedän, että hänellä on ollut vaikeaa. Mutta hän ei ole ennen käyttäytynyt näin. Hän on aina ollut yhteyksissä. Olemme tavanneet joka viikko. Nyt hän "unohtaa" jopa etä-puhelut, hän sanoo olevansa paikalla ja odotan häntä turhaan yksin koko päivän. Hän sanoo syynä kaikkeen olevan adhd.
Minulla on lapsuudesta asti traumoja hylätyksi tulemisesta, ja olen kokenut tätä samaa niin monta kertaa. Tunnistan nämä kaavat ja käyttäytymiset. Se sattuu. Niin paljon. Ja hän tietää tämän. Siksi en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Pitäisikö minun vain odottaa? Niin olen nyt tehnyt, olen lukenut paljon tarkkaavaisuushäiriöistä, sillä välitän hänestä kovasti. Vai pitäisikö minun olla varuillani, en tiedä kestääkö sydämeni, jos annan jonkun manipuloida ja käyttää minua taas...