Olenko ansannut tätä kipu tuskaa ja kärsimykset
Taidan myöhästyn tästä viesti ketjusta. Mutta ajattelin kertoa hieman oma tarina.
On ollut joskus krooninen virtsarakon tulehdus, siis kuuri oli estokuurin päällä, pyörryin joka kerta kun kävin vessassa tulehduksen aikana. Oli myös krooninen poskiontelotulehdus, se vielä on päällä 16vuotta.
No tässä ennen kun 30v meni rikki, työtapaturmassa selkäni satutin 2007 lokakuussa. Ei mennyt siihen tapaturman syyksi. Ja siitä kaikki alkoi. Ekan kolmen kk aikana sain silloin tällöin nukuttua milloin missäkin asennossa sohvalla sairasloma sain 3-4 päivä kerralla. Sitten vihdoinkin sain panacodia, että sain edes vähän melkein joka päivä nukuttua sairaslomanikin venyi jo 1-2 viikon pituiseksi. Kela vaati mrt kuvien tulosta, joten jouduin ekan helvettiin koetukselle. Fysiatri haukkui mua laiskaksi ja diagnoosi että kyllä se siitä. No kela vaati mrt kuvat, riidan kanssa sain ne, kun ne on kuulemma leikkaus arviointi eikä diagnoosin tekoa varten. Lopulta mua lähetettiin ortopedille syksyllä 2008, kuka koskematta mua sanoi että joo repeymä oli, mutta kyllä se siitä. Panacodia pistelin jo 6-8 tbl päivässä eikä riittänyt. Olin niin maissa jo silloin. Jatkuvat kivut ja se siitä ärsytti. Nukkumattomuus johti mua aika äreäksi, onneksi mies jaksoi tukea ja selitti tyttärelle että älä ärsyttää äitiä turhan. Keväällä 2008 kela vaati taas selvityksen ja pääsin taas ortopedille. Mulla on yliliikkuvat nivellit ja päältä ei huomannut että minulla on kipua. Joten esitin tietty, no sain senkin ylipuhuttua mrt kuvauksin. Mutta saman aikaa kävin yksityisellä neurokirurgilla. Mies jo tuli mukana kun tilanne oli jo sellainen että jo itkin joka vastanotolla. Vihdoinkin se lääkäri totesi että minulla on hirveät tuskat ja on hermovaurio tulossa, mutta hänen mielestä oli uskomatonta katsoa mua ja kuvat. Hän ei olisi arvannut että samasta hlöstä kyse. No sain triptylia ja tramalia lisäksi. Sain vielä todistuksen että minulle pitää määrätä Panacod 1-2 tbl 1-4 kerta päivässä ja tramal retard 100mg 1tbl 1-4 kerta päivässä. Kaikki meni täysillä. Nukuin noin 3-4 tuntia noin 2 kerta viikossa, olin jo romahtamassa, mutta sisällä oli vielä pieni toivo että joskus tää helpottaa. Ortopedi soitti imulle kesällä ja sanoi että selässä ei ole mitään vika, että olen lääkkeiden väärinkäyttäjä ja päästä on vika. No siltä neurokirurgilta sain kiireisen läheten TAYSin leikkauksen. Käski vielä tota lääkäriä vastaan nostaa hoitovirhe syyte.
Leikkaus oli tehty 2009 talvella, oli epidemia silloin sen takia viivytti. Sairaalassa nähtiin vain ortopedin lausuntoa joten lääkäri ihmetteli mitä minä teen neurokirurgian osastolla, ja huusi että painu kotiin täältä, leikkauksesta oli 4 päivä kulunut ja mulle piti olla siellä 1,5 viikkoa. Hoitajat hälyttivät heti neurokirurgin paikalle, mutta minä itkussa soitin siskolle ja käskin tullaa pakkaa. Ne pyysi jäämän, mutta en voinut, romahdin totaalisesti. Kotona oli 1kk vuodelepo, oli niin vaikea leikkaus.
Silloin olin edelleen herkässä tilassa ja itkin aina kun mulle sanottiin jotain.
Nyt on kulunut jo 1,5 vuotta, oikea jalka säästyi mutta vasenmassa on jotain vaurio. Jatkuva kipu, puutuminen, elohiiren tapainen nykiminen. Kävin neurokirurgilla. Kerjäsin omalta terkkarilta se todella kauan. Kun istuminen ja seisominen onnistuu noin 15-20 min. Kävely max 30 min. loput sänkyssä unta odottelemassa. nykyän nukun noin 1,5-2 tuntia enkä joka päivä. Vaikka otimme miehen kanssa laina ja ostimme tempur sänky. Kivusta kirjamieleisesti puren hammasta niin että tässä 4 vuodessa joudun 5 terveen hamp. tekee juurihoitoa, kun puren niin luja.
Neurokirurgi kehottanut tällä lääkityksellä tarkistella maksa ja munuaisarvot noin 1-2kk välissä, mutta saan läheten noin 1-2 vuodessa, kerjäämällä ja lääkäri lisäksi huutaa että minä päätän ja minä määrän.
Todistuksesta huolimatta se alkoi omatoimisesti vähentää lääkitystä, ja minä en voi edes kuvitella elävänsä tämän säryn kaa enää.
Kävin tässä samalla neurokirurgilla hän totesi että ei voi mua enää auttaa ja kehotti hakea turun yksityis sairaalan sellaisille lääkärille kuka tekee välilevyn proteesi. Ongelma on se että kuvista näkyy että särky on joka välissä, siis tarvin jokaisen välilevyn vaihtaa, mutta siitä tuskin se lääkäri tekee, eikä välttämättä ole apua. Silloin romahdin lopullisesti. Halusin kuolla kun kuulin.
Oma terkkarin lääkärin kaa jatkuvasti ongelmia, kun hän päättä ja määrä. Ajattelin vaihtaa lääkäriä. Pääsin terkkarin ylilääkärille. Heti ovella hän sanoi että hän otti mua väliaikaisesti että katsotaan miten tullaan toimeen. Kone oli jumissa ja sanoin rauhallisesti että voin kertoa lyhyesti, ja aloitin lyhyen kertomuksen, kone yhtäkkiä aukesi, hän nosti käsi pystyn kasvojen eteen ja sanoi ole hiljaa ja että me ei taida tullaan toimeen. Menin tarkista poskiontelotulehduksen, mitä hän ei tehnyt, ja kerroin että minun kummitäti on lääkäri ja hän epäilee että minulla on selkärankan tuberkuloosi. Tietämättä olin hänen kanssa tekemisessä ja lisäksi mun mies on päivittäin töissä sen kanssa. Sain sen mahdollisesti siskoni ex miehiltä. No hän soitti infektio lääkärille. Ja sitten sanoi että mua oli jo 4v tutkittua, että se olisi jo löytynyt. Mutta mua ei kukaan tutkinut mitään. Sitten täräytti päin naama että me ei kyllä tullaan toimeen, että joku muu lääkäri saa hoitaa sua. Sen jälkeen itkin pari vuorokautta.
Olo niin epätoivoinen. a kun menen lääkärille, en pystyn enää edes puhua mitään, menen lukkoon tai alan itkeä.
Mies koko ajan puhu että skarppaa mun ja meidän lapsen takia, että asiat ei ole niin pahat, mutta sanoin hänelle, että on tunnen että on masennusta ja että oli pitkään jo. Hän sanoi että kyllä mä iloiselta näytin aina. Niin kun valehtelin joka ikinen päivä. Ja öisin itkin salaa. Nyt vain en pysty päivä itkua pidätellä enää.
Niin onko tällainen elämä teidän mielestä arvoinen? Olen niin tuskissa, kaveritkin jätti, kun en järjestelen enää juhlia tai hoidan niiden lapsia omalla ajalla. Lääkärikin ei halua kuunella mua.
Että pohjassa olen ja todella syvällä
Kärsimystä on sinulla ollut ja kertomasi mukaan ihmettelen niiden lääkäreiden käytöstä.
Ei ollut yhtään sellaista, joka olisi todella ottanut todesta ja oikeasti kuunnellut? Sitähän sanotaan jo kirjoissa, että potilaan oma kertomus on todella tärkeä osa tutkimusta ja hoitoa.
Itse olen nähnyt ja olen sitä mieltä, että liikaa on lääkäreissä sellaisia, jotka eivät kuuntele, ovat ehkä väsyneitä työhönsä. Onneksi olen myös tavannut aivan todella ihania ja ammattitaitoisia lääkäreitä paljon. Että niitä kyllä on.
Aikamoinen lääkitys on sinulla myös. En myös ihmettele, jos masentaa. Siihen nyt pitäisi saada apua ilmanmuuta. Tiedän, mille tuntuu, jos ahdistaa mennä lääkärille. Se on vaikeaa.
Krooniset kivut vievät kenet tahansa heikkoon kuntoon. Kyllä on nyt jotenkin hoitolinjat pielessä kohdallasi.
Moikka.
Niin kyllä sanotaan. Ja mun papereissa aina lukee että potilaan mukaan. Mutta olisiko ne laittanut joku merkintä, kun käytös on tällainen.
Neurokirurgi oli ainoa ja ensimmäinen kuka suhtautui asian eri tavalla. Ekan kerran hänen vastaanotolla, en puhunut mitään, annoin ensin kuvat kattoo, ja hän sanoi mulle itse, että sinulla on hirveät tuskat, että se kiputila näkyy mrt kuvista, räjähdin heti itkun. Hän kysyi mieheltä että onko noin paha masennus, ja mies vastasi että onnesta taidan itkeä, kun ei kukaan uskonut että minulla särkee jotain ylipäätänsä. Sitten hän kysyi että mitä lääkkeitä olen saanut. Ja kun kuuli että panacodia ja lyrica mulle tyrkytetään koko ajan, kysyi että auttaako, niin vastasin että kyllä panacod, mutta ei se riittää. Niin sain tramalin lisäksi. Sitten hän neuvoi jos panacod ei auta ja tuntuu että tramal ei riittää siihen, että ota lasin punaviiniä, niin niiden vaikutus voimistu. Mutta suositteli varovasti kokeilla pienillä annoksella. Kysyi vielä koska otan lääkkeet. Selitin että tiedän kivusta koska tarvin yhtä ja koska kahta panacodia, mutta pelkäsin että jään riippuvaiseksi siihen. Niin hän sanoi että en jää, niin kauan kun otan pelkästään kovan kipuun, siihen ei jää. Että voin vaikka 10v syödä niitä, ilman riippuvaisuutta. Sanoi vielä että noi lyrica ja muut vastaavat lääkkeet mulle on turhia, jos on hermokipu, ne ei auta sen takia kun niiden tarkoitus on huijata aivoja jos on kipu kroonistunnut ja mulla selvästi näkyy että kipu on oikea ja akuutti. Sanoin että terkkarissa mulle ei kukaan kirjoittaa näitä yhtä aikaa. niin hän teki minulle paperin, missä luki että tarvin ne ja muita muille ei tarvi käyttää. Yksi paperi ei riittänyt, piti vielä toisen hankkia. Lisäksi hän vielä kielsi lähes tulkoon kaikki. En saanut siivota(imuroida ja sen muuta), ei pitkiä kävely lenkkiä, enkä ikinä saan enää: juosta, luistella, hiihtää, rullaluistella, työntää, vetää, kantaa, nostaa, istua tai seisoa pitkiä aikoja, lasketella varovasti ehkä joskus pystyn.
Että koti nykyään on kun pommin jäljeltä, anoppi torua että saamattomuus se on ja laiskuus, ja mies puolustele että et tajuat mitään.
Olen kyllä muutama hyvää lekuria tavannut, mutta selkä asiassa vain yksi oli siitä mieltä, että en huijaan ketään.
Mutta omalla huonolla kokemuksilla olen saanut 4 ihmistä, kuka kärsii selästä, jaloille. Yksi oli oma mies. Kyllä hän tietää miltä tuntuu kun särkee, eikä pääse ylös tai vessaan, kun hän itse joutui 6 viikkoa lattialla makaa ja syödä siinä. Naapurin sain 4 viikossa. Molempien kanssa kävin lekureiden vastaanotolla ja antanut lääkäreille ohjeet, mitä pitää tehdä ja mitä lääkkeitä antaa. Kun ne on aina burana linjalla ja fysioterapeutille.
Neurokirurgi sanoi että yleensä kaikki parit eroa 1-2v sisällä, kun toinen puoliso ei ymmärtää tuskaa ja siitä että potilaalla ei ole aikataulua, että kaikki mitä hän tekee, hän tekee kun pysty. Oma mies sanoi että kyllä ymmärtää, kun minun ohjeella sain hänet ja naapurin jaloille.
Se on helppoa mennä toisen kanssa ja puolusta siitä vertaamalla oman kokemuksen että ei saa odottaa. Mutta itse joutuu melkein kun tuomio istuimelle vastaa teoista. Ja lekurit ja fysioterapeutit vain torua ja haukkuu laiskaksi. Yksi oli fysioterapeutti kyllä kuka ymmärsi, kun sillä itsellä oli joskus samanlainen tilanne.
Myös se masennuksen tilaan myöntäminen pelottaa. Kun siitä saa merkintä. Ja kun saa merkintä, monia lääkkeitä ne ei anna. (Huomasin sen mun naapurista, kun sillä oli sellainen merkintä, eikä hänelle haluttu antaa unilääkkeitä ja särkylääkkeitä, ja muutenkin suhtauduttiin eri tavalla, sen takia hän pyysi mut mukaan että pysyisin kovana vaatimuksissa). Ja pelotta että ne sanoo että suurentelen asioita. Ja tässä kun jouduin vielä lopettaa lemmikin, niin itkin kuukauden kun selviteltiin mitä sillä oli, ennen kun joudettiin luopuman siitä, kun se oli silloin ainoa kuka tiesi että itkin aina öisin, aina istui vieressä ja ihan kun kuunteli mun valituksia . Se romutti lopullisesti, onneksi silloin kävin gynekologilla ja hän tajusi tilanteen ja antoi omamaxin, että pysyn edes vähän kasassa.
Luulen että se on se julkinen puoli on vain sellainen, kunnan lekureita ei vain kiinnosta kuunella tai hoitaa. Eikä ne edes osaa.
On se tietysti joskus vaikea lääkärillekin tietää/päättää, mikä on hyvä, mutta usein tietysti on liian kiire monella.
En tiedä, mutta jotenkin tuntuisi kuitenkin järkevälle, että saisit siihen masennukseenkin apua ja se tietysti tarkoittaa, että kertoisit sellaisen olevan. Mielialakin vaikuttaa kipuun ja toisinpäin.
Tietysti saatava hyvät kipulääkkeet, kun on tuskaista olo. Kipulääkkeitä on kylläkin olemassa aikamoinen arsenaali, että luulisi löytyvän riittävää ja sopivaa, mikä ei tietysti aina niin yksinkertaista, mutta sinulla niitä siinä jo olikin...