Olen yksin ja pelottaa
Tämä on todella vaikeaa, en ole pystynyt puhumaan näistä asioista juuri kenellekkään. Minulla menee huonosti, ja on mennyt huonosti jo pitkään. Ja häpeän sitä todella paljon. Häpeän sitä että
kotona on puoli vuotta vanha homeinen tiskivuori, ja koko paikka on aivan liassa. Häpeän etten osaa hoitaa omia asioitani. Häpeän sitä etten käy töissä. Häpeän että unohtelen asiota kuin dementia- potilas, vaikka olen vasta 23 vuotias. Häpeän että nukun kahteen iltapäivällä. Haluaisin että joku joka tietää nämä kaikki asiat ei katsoisi minua nenänvarttaan pitkin. Haluaisin tehdä ja nauraa asioille ihmisten kanssa.
En haluaisi vain surkutella näitä asioita, vaan tehdä niille jotain mutta se on todella vaikeaa tässä yksinäisyydessä. Itse asiassa luulen että se on se kaikkein suurin ongelma… Haluaisin vain saada olla ja pitää hauskaa muiden kanssa ilman että tarvitsee mittiä mitä muut ajattelevat minusta. Ja näiden asioiden veivaaminen väsyttää, olisi kiva jos voisin vain kävellä jonnekin ja kantaa sieltä kainalossa pari kaveria itselleni 😟. Joskus tuntuu että olen niin surullinen että voisin räjähtää.. Inhoan tätä, oikeasti. Tunnen itseni perin typeräksi ruikuttajaksi juuri nyt.
Postaan tämän nyt ennen kuin muutan mieleni..
Hei ystävä hyvä 🙂!
Mistä syystä olet noin uupunut? Entäs jos lähtisit ensin hoitamaan kuntoasi
vaikka kävelemällä tietyn matkan päivässä ja matkaa sitten pikku hiljaa
kunnon kohentuessa kasvattamalla.
Tai sitten voisitko ajatella sen tiskivuoren purkamista. Sitäkin pala kerrallaan,
jollet yhtenä päivänä jaksa. Liotat tiskit ensin hyvin ja sitten peset ja huuhtelet.
Voisithan tehdä jonkinlaisen kirjallisen suunnitelman miten etenet ja sitten
yrität noudattaa sitä voimiesi mukaan.
Mieti onko sinulla ketään ystävää joka voisi auttaa sinua asioiden kanssa tai
onko sinulla ehkä sisaruksia tai vanhempia, jotka ymmärtäisivät sinua.
Itse olen vanhempi mutta eron jälkee n tuntui juuri tuolta. En vain päässyt repsahtamaan sillä minulla oli tuolloin 12-vuotias tytär huolehdittavana. Muutoin repsahtaminen olisi
saattanut olla lähellä.
Yritäthän jaksaa, mieti mistä aloitat ja sitten vähän kerrallaan, muista tee vaikka yksi
pieni asia päivässä, siten huomaat, että pian olet tehnyt monta asiaa ja siitä on
hyvä jatkaa. Jaksamista sinulle 🙂
Hei!
Ei sinun tarvitse hävetä!!! Kaikilla on aikoja, jolloin ei saa tehtyä mitään. Tiskivuori kasvaa kasvamistaan ja villakoirat nurkissa lisääntyy ja homeiset ruoat kävelevät suurinpiirtein vastaan kun oven avaa... Tuo on niin tuttua!
Voimat vain on välillä niin kadoksissa, mielenkiinto kaikkea kohtaan myös. Tuo, että ajattelet ja "voivotat" kuuluu asiaan. Häpeän saat heittää nurkkaan 🙂
Olen myös ollut melki koko ikäni yksinäinen, ja oikeastaan ei minulla nytkään ole ystäviä kuin yksi kappale, jonka löysin taimin kirjepalstalta. Emme ole nähneet, vaan kirjoittelemme ja jaamme huolia, murheita ja ilojakin silloin harvoin kun niiitä tulee 😉
Suosittelen tätä myös sinulle ja kaikille yksinäisille!! Rohkeasti vain kirjekaveri ilmoitus sinne, sieltä varmasti löytyy ystävä myös sinulle😀
Kaikkea hyvää sinulle, ja yritä nauttia kesästä niin kauan kuin sitä kestää!! Voimia 🙂🌻
Niin no... Tämä on ollut jo muutaman vuoden tällaista. En varmaan jaksaisi jos ei tässä olisi paljon muutakaan vaihtoehtoa..
Hei!
Entäs jos menet omalle terveyskeskuslääkärille ja kerrot asian juuri niinkuin täälläkin olet sen tehnyt. Sitä kautta voisit päästä kiinni arkeen uudelleen tiukemmin. Äläkä häpeä itseäsi, olet jo yhden portaan astunut kun tänne olet kirjoittanut. Sekin on suuri saavutus!!! Vieraalle ihmiselle olisi helpompi puhua asioistaan kuin tutummille, vai tuntuuko sinusta siltä? Myös kriisikeskus on olemassa ja jollet halua mennä terveyskeskukseen niin soita sinne ja varaa aika. Kyllä asiat lähtevät siitä hyvään suuntaan, jotain on kuitenkin ensin pakko tehdä. Kukaan ei tule kotiin. Voimia sinulle ratkaisuissasi. Rukoilen puolestasi.
Moi Nukkukatti! Tekstisi kosketti minua.
Olen ollut aikoinaan täysin samassa tilanteessa. Saisinko kysyä, onko sinulla todettu jokin psyykkinen sairaus?
Silloin kun muutin täysin omilleni, jaksoin alussa pitää kämppää kunnossa ja kaikki tuntui menevän hyvin. Siivosin vähintään kerran viikossa ja ruokakaupassa tuli käytyä. Pikkuhiljaa tilanne alkoi ryöstäytyä käsistä. Siivoaminen jäi pikkuhiljaa taustalle... Söin lähigrillin pikaruokaa melkein joka päivä. Ruokakaupassa kävin maximissaan kerran kuukaudessa ostamassa nuudeleita tai vastaavaa viiden minuutin ruokaa. Vieraita en halunnut ottaa vastaan kotiini, koska kämppä oli täynnä likaisia vaatteita, tiskit tiskaamatta ja pikaruokapaketteja olohuoneen lattialla. MINUAKIN hävetti tilanne jumalattomasti. Mutta en vain yksinkertaisesti jaksanut tehdä asialle mitään, hävetti, masensi, ahdisti ja välillä tuntui siltä, että voisi vain lopettaa elämänsä; " Ei kukaan minua jäisi kaipaamaan". Olin kirjaimellisesti kokonaan ulkona yhteiskunnasta. Töissä en luonnollisestikaan käynyt, vaikka netissä välillä puolihuvikseen katsoin mahdollisia työpaikkoja.
Nykyään tilanteeni on jo paljon parempi. Käyn töissä ja kodinhoito onnistuu. Suurin tekijä asioiden tämänhetkiseen tilaan on se, että minulla on lääkitys kunnossa ja käyn säännöllisesti töissä.
Kirjoitit; "Haluaisin tehdä ja nauraa asioille ihmisten kanssa. " Mikä sinua mahdollisesti estää asiaa tapahtumasta? Kirjoitin tässä parikymmentä minuuttia sitten Lenolle, jolla oli myös ongelmana se, että hän koki olevansa kovin yksinäinen. Uskon vahvasti, että yksinäisyydelle voi tehdä aina jotain, jotta saa ystäviä. Tämä on ehkä tylysti sanottu, mutta mielestäni totta: Yksinäisyys on oma valinta. Kyllä niitä ystäviä löytyy, kunhan löydät sellaisen kanavan, jossa niitä samanhenkisiä tulevia kavereita hengailee. Osallistu vaikka johonkin kiinnostavaan harrastukseen. Liity jonkin yhdistyksen toimintaan. SPR:llä on ystävätoimintaa ja muillakin samankaltaisilla yhdistyksillä on kaikenlaisia toimintailtoja, joihin voi osallistua. Sitten on erilaisia tiloja, joissa porukka viettää aikaansa. Esimerkiksi monella mielenterveysyhdistyksellä on omat yhdistyksen tilansa, sieltä ainakin löytyy ihmisiä, joilla myös yksinäisyyttä taustalla.
Kavereita ei saa tuosta noin vain, ota selvää mistä mahdollisesti löydät samanhenkisiä ihmisiä. Sitten vaan rohkeasti mukaan tilanteisiin.
🌻🙂🌻
Hei Nukkumatti!
Se että on yksinäinen ja masentunut sen vuoksi
on tänäpäivänä jo miltein epidemia,
joten tervetuloa kerhoon!
Yksinäisyys voi olla todella lamauttavaa,
silloin kun se ei ole vapaaehtoista.
Joskus joku tuttavani on sanonut, että otat vaan itseäsi niskasta kiinni,
lähdet lenkille, haet jonkin harrastuksen, ja kyllä se siitä sitten!
Olisin voinut kuristaa hänet!! 😠
Sillä paniikkihäiriön vuoksi en uskaltanut yksin kävelemäänkään lähteä,
hädin tuskin kauppaan, ja koko ajan HÄPESIN
yksinäisyyttä, masennusta, saamattomuutta, itseänikin.... lähes kaikkea!
Oli niitä "pyjamapäiviä" kun olin kotona, ahdistuneena,
ja toisaalta toivoinkin, ettei kukaan tulisi ja näkisi minua sellaisena.
Pelkäsin menettäväni oman elämän hallinnan kokonaan.
Sieltä montusta on noustu ihan pikkuhiljaa,
pienin varovaisin askelin, ja opettelemalla hyväksymään itseä
ENEMMÄN kuin mollaamaan, ja uskomalla siihen, että vielä minä sen tasapainon löydän
sillä eihän se ole poissa, vaan haudattuna johonkin. Odottaa löytäjäänsä.
Jos on paha olla, ja reagoi siihen masennuksella, ei se ole sairasta.
Se on terve reaktio olosuhteisiin.
Ja terveyskeskukseen voi rohkeasti mennä, ja kertoa omasta olosta ja pyytää apua.
Palkitse itseäsi pienissäkin asioissa,
sanopa SEIS, kun alat tuntea tuttua häpeää, ja moitit itseäsi.
Tai syyttelet itseäsi jaksamattomuudesta.
kirjoita vaikka vihkoon, millainen haluaisit olla,
mitä hyvää näet itsessäsi,
mitä tekisit, JOS ET olisi masentunut?
Kaikkia meitä pelottaa, sellaista ihmistä ei olekkaan,
joka ei joskus olisi tuntenut häpeää.
Ajatellut etten tästä ikinä selviä. Et ole yksin, meitä on tuhansittain!
Kerro, miten menee! Voimia! ☺️❤️
Hei taas... Nimimerkki vaihtui vähän, jotenkin onnistuin sählimään salasanojen kanssa... Toivottavasti tästä ei tule suurta ongelmaa tai mitään... Vastaan nyt aika myöhässä, kiitos todella paljon kaikista viesteistä, ne helpottivat vähän oloa.. Vaikka välillä on epätoivoinen olo, yritän päivä kerrallaan..
hotsalama kirjoitti 13.6.2011 22:38
Saisinko kysyä, onko sinulla todettu jokin psyykkinen sairaus?
Ei ole, mutta jos sellaista pyytäisin, niin diagnoosi varmaan tulisi aika helposti. Olen syönyt jos jonkinlaisia nappuloita kaksitoista vuotiaasta asti, jopa ennen kuin mitään vikaa päässä edes oli. On vähän vaikea luottaa tuon jälkeen ammattiauttajiin, mutta kontakti terveysasemalle on olemassa. Suurin syy minun yksinäisyyteen.. on luultavasti ihmisiin luottaminen yleensä... Olen kyllä nyt saanut myös apua ulkopuolisilta, ja käyn pienimuotoisessa toiminnassa, silti luottaminen ja näistä asioista ääneen puhuminen pelottaa... Pelkään tuomitsemista, vaikka iinä ei olisi edes mitään järkeä, mutta yritän parhaani päästä näistä peloista.. Ehkä sittenkin tästä pääsen, vaikka lisää aikaa se tulee viemään...