Itselleen anteeksi antaminen ja armollisuus ovat vaikeimmat tehtävät.

Ei edesauta itsesäälissä rypeminen eikä syvissä mullissa rypeminen.

Kiitollisuus terveydestä, työstä, kodista, ravinnosta ja luonnon kauneudesta.

Positiivinen ajattelu/realismi

Miten tämän kaiken voisi konkreettisesti kokea todeksi ?

Epävarmuus omasta objektiivisuudesta.

Ehkä myös osittain on kyse kohdallani ikä kriisistä kaiken muun lisäksi.

Pahoin pelkään että myös tämä masennus, joka on kestänyt ihan liian kauan. En suoraan sanoen edes tiedä milloin se on alkanut. Ehkä ensimmäiset muistot jo teini-iässä jotka silloin laitoin teiniangstin piikkiin.

Oli toki hauskaakin ja ihan mukavaa.

Kauheinta kun ne kaikki liittyi aina ”bilettämiseen” eli vain kun joi alkoholia oli hauskaa. Ehkä jollain tapaa ”opetin” aivoni jo silloin alkoholilla buustaamaan dopamiiniä josta tuli ”riippuvaiseksi” kun ei mistään muusta koskaan ollut niin hauskaa. Muistan kyllä äitini joskus sanoneen että elämä on 99% arkea.

Mutta kun se arki oli ja on pääsääntöisesti tylsää.

En ollut enkä ole alkoholisti. Oli mies ystävä ja ystäviä kaikki ”kunnossa”.

Sitte alko tapahtumaan kaikkee paskaa.

Sisko tapettiin. Äiti kuoli.2× irtisanominen tuotannollisista ja taloudellisista syistä.

Avioero ( miehelläni oli ollut pitkään suhde toisen naisen kanssa) yhdessä ehdittiin olla 20v.

Ykskaks iskuun liikaa ja niin alkoi hillitön juominen joka kesti 5v. Tässä kaduttaa ja hävettää eniten kahden lapsemme puolesta, mitä joutuivat kestämään.

Niillekin raukkaparoille aiheutin ikuiset traumat, itselleni myös. Miten saatoin hylätä itseni ja ennenkaikkea heidät.

Voisin vedota niin hirveisiin ero ahdistus,suru, häpeä ym. tunteisiin mutta

enhän minä ole maailmankaikkeuden ainut joka moista olisi joutunut kokemaan, tietäen myös että monet ihmiset kokeneet hirvittävän paljon hirvittävempiä asioita.

Sitten rakastuin 5v. jälkeen toiseen.

En uskonut että sellainen olisi enään koskaan mahdollista, niin kuitenkin kävi.

Jälleen kuitenkin niin väärään ihmiseen kun se on vaan mahdollista.

Taas tuhlasin elämästäni 14v. 

Oikeasti tuhlasin. Saavuttamattomaan tunnekylmään alkoholisti mieheen.

Hänkin minut nyt hylännyt.

Minulla ei ole ” kunnollista” sosiaalista verkostoa. Isä, kyllä ja elää, jonka kanssa voi jutella. Mutta hänellä oma elämä enkä voi häntä liikaa rasittaa jutuillani ja valittaa. Aikuiset lapset Mutta heillä ikään oma elämä enkä heitäkään voi jatkuvasti piinata. Pari ystävää mutta he ovat tahoillaan parisuhteessa  töissä ja niinikään oma elämä. En siis juurikaan juttele kenenkään kanssa enkä liioin näe ketään.

Näin siis joudun elämään lopun elämän yksin. Ei se että en osaisi olla yksinkin

mutta jos juurikaan koskaan ei ole ketään eikä mitään on se tylsää eikä yksin tee mieli enään juodakkaan. Siis tylsyyteen tuomittu lopun elämäksi = olen pilaanut oman elämäni.