Olen jäämässä ulkopuolelle kaikesta.
Olen 32 vuotta täyttänyt. Viime keväänä lähdin tai oikeammin minut haluttiin ulos asumasta ystävieni luota omaan kotiini, koska elämä kanssani kävi mahdottomaksi. Sain hallitsemattomia raivonpuuskia samassa talossa asunutta (entistä) ystävääni kohtaan, humalassa ja selvinpäin. Huorittelin, heitin esineitä, ja tunnen edelleen pohjatonta katkeruutta ja vihaa. Kukaan ystävistäni ei näe aihetta käytökselleni, heidän mielestään olen hullu.
Viime keväänä jäin täydellisen yksin, ja jotenkin arvasin etten enää kestäisi sitä. Tuntuu kuin olisin elänyt yksin koko aikuisen ikäni. Ystäväpiirini on muuttunut ajan myötä, ihmiset ovat seurustelleet ja perustaneet jopa perheitä. En löytänyt ikinä ketään. En satunnaista sen enempää kuin vakituista kumppania. En usko enää, että voisin kelvata kenellekään, ei sillä että ottaisinkaan ketä hyvänsä.
Viime syksynä sain pienen koiranpennun. Otin sen, jotta voisin huolehtia jostain ja nousta aamuisin ylös. Se on parasta, mitä minulla on koskaan ollut. Juttelen sille, vaikka eihän pienokainen ymmärrä, miksi joskus isännän jalat pettävät ja hän saa kontrolloimattoman itkukohtauksen lattialla. Tunnen tukehtuvani, mutta lupasin pitäväni huolen pennusta läpi sen elämän, ja etten hylkäisi sitä ikinä. Aivan kuin olisin viimeiset kymmenen vuotta odottanut kuolemaa ja odotan yhä. Nähdessäni ihmisiä puhelen heille normaalisti. Silti tiedän olevani epähenkilö etäiseksi muuttuneessa ystäväpiirissäni. Minua pidetään vastenmielisenä ihmisenä ja koen itsekin itseni vastenmieliseksi.
Olen niin helvetin vihainen entistä ystävääni kohtaan, ettei sille ole mitään rajaa. En voi tehdä mitään, koska lupasin pitää huolen pienestä pennustani ja etten hylkäisi sitä ikinä. Ikävä kyllä minulla on taipumusta kirjoittaa paljonkin. Kirjoitin itseni keskusteluyhteydestä läheisimpiin ystäviini, sillä kirjoitin heille Facebookin kautta ja muutenkin, kunnes minulle sanottiin että he eivät jaksa enää kuulla, eivät halua enää kuulla.
Miksi olen vihainen, ja auttaisiko mitään vaikka tietäisinkin? Verisesti vihaamani ystäväntekeleeni banalisoi vihani poikuuteeni, osaan vain kuvitella mitä he selkäni takana ovat keskustelleet ja keskenään päätelleet. Kyllä koen, että hän löi minua vyön alle juuri tuolla seikalla. Toisaalta koen, että vaikeuteni ja yksin jäämiseni oli sille ihmiselle pelkkä vitsi, ja miten hän kehtasi kalastella myötätuntoani äitinsä kuolemalla keppihevostellen. Hän ei jäänyt yksin. Hän kysyi minulta kerran, voiko murheen määrää mitata. Luokseni ei jää ketään. Kuihdun vähitellen. Pienokaiseni ei edes tapaa ketään, koska sen isännän luo ei tule kukaan.
Olen fiksu ja tietopuolinen ihminen, mutta kaikki opintoni ovat keskeytyneet moneen kertaan ja lahoan pystyyn. Kaikki tuttavani tuntuvat asettuneen mainitsemani käärmeen puolelle, ja sen tietäminen pelkästään kasvattaa katkeraa vihaani.
Pahoittelen pitkää jaaritteluani. Toivottavasti joku jaksoi lukea. Luultavasti olen kyvytön etsimään ketään saati sitoutumaan keneenkään, vaan kuluihan se nuoruus näinkin. Osaako kukaan kertoa, mikä minua vaivaa? Miksi kaikki elämässäni on mennyt päin seiniä, vaikka lähtökohtani piti olla hyvä. Vanhempani auttavat minua kaikessa, mukaanlukien nykyinen asuntoni. En tahdo kertoa heille tällaista. He ovat jo vanhoja, ja heillä on omiakin murheitaan. He tuntuvat liian läheisiltä kertoa näitä, en tahdo. En kelpaa kenellekään, ja elämäni on vitsi.
Aika raskas tilanne varmasti. Mutta minusta on hyvä, että itse tiedostat sinulla olevan ongelmia. Vain tiedostamalla voi lähteä ratkaisemaan niitä. Et kertonut, onko sinulla joku hoitotaho. Jos ei, suosittelisin lääkärille menoa. Olisi varmaan hyvä päästä tarkempiin tutkimuksiin. Kyse voi olla jostakin mielenterveyden ongelmasta, ei tietenkään välttämättä. Mutta jos on, on hyvä, että tutkitaan ja saadaan asioita selville. Silloin on helpompi elää itsensä kanssa, kun voi ymmärtää itseään. Olet vielä kuitenkin aika nuori ja elämää on runsaasti edessä. Mikään ei ole myöhäistä. Voit muuttua ja muuttaa käytöstäsi niin, ettet enää menettäisi ihmisiä. Kyllä ihmiset lähtevät, jos kokevat että sinä olet taakaksi. Anteeksi, että sanon näin suoraan, mutta näin se vain on. Ja tiedostathan sen itsekin. Asiat voi kuitenkin vielä korjata. Tsemppiä sinulle!
Kiitos vastauksestasi, repukka.
Tuntuu helpottavalta saada tulla kuulluksi, kun kuulluksi nimenomaan en koe tulleeni ja en ole itsekään osannut selittää oikein kokiessani (sillä niin tosiaan koen) pakottavani lähimmäiseni kuuntelemaan. Tämä liittyy myös siihen, että ystäväni puhuvat kyllä keskenään minusta, mutta eivät minulle. Olen monta vuotta ellen aina ollut kaikkein ulkopuolisin minua koskevista päätöksistä ja päätelmistä. Suutun aina vasta jälkikäteen tajutessani, mitä minulle varsinaisesti sanottiin. Kuten vihaamani ihminen lähestyessään minua ennen joulua illalla kaupungilla esitti muka hierovansa sovintoa, vaikka hänellä ei ollut mitään muuta kuin selittelyjä omille sanoilleen minusta. Eivät minua kiinnosta selitykset. Olen pyytänyt anteeksi sanojani ja tekojani häntä kohtaan, ja hän tarjoaa omista sanoistaan vain selityksiä. Uskotteko te, että viha laantuu tarjoamalla selityksiä? Olisin halunnut, että hän ottaisi sanansa takaisin, mutta sitä vihaamani ihminen ei voi tehdä (hän ei tee ikinä mitään väärää -ei ainakaan tunnusta). Selitysten kuuleminen saa minut vain entistä raivoisammaksi, ja sitä ystäväni eivät käsitä. Sitten hän luennoi minulle kyvyttömyydestäni tuntea myötätuntoa äitinsä kuolemaa kohtaan. Kun minula oli vaikeaa, hän kysyi: voiko murheen määrää mitata. Siinä se! Ja kun myöhemmin avauduin, lohdutteli hän vertaamalla ongelmiani toisen ihmisen aivan toisenlaisiin ongelmiin, katso nyt, vertaa tähän. Se on peliä kaksilla korteilla, ja se jos mikä on valheellista myötäelämistä. Ja hän jos kuka on kova vaatimaan anteeksipyyntöä toiselta, ollut niin kauan kuin hänet olen tuntenut.
Mielestäni se ihminen edustaa jotain sellaista, jota en pysty hyväksymään. Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla jaettu. Mutta tämä ei olisi ystävieni kuvaus tapahtumien kulusta, sillä he eivät muista eivätkä tiedä vuosia vanhoja, mieleeni iäksi porautuneita sanoja. He näkevät ainoastaan raivoavan hullun, jota ei uskalleta pyytää yhteisiin juhliin ja iltoihin. Ei sillä tosiaan muuten olisikaan väliä, ellei minua suljettaisi kaikesta sosiaalisesta elämästä ja en viettäisi kuukaudesta ja vuodesta toiseen yhä enemmän yksin, silloinkin, kun hänen äitinsä kuoli ja niinsanotut ystäväni kerääntyivät pyhiinvaellukselle sen ihmisen (palstaa kai moderoidaan, joten jätän käyttämättä todellisia mieleeni ilmaantuvia sanoja tässä) luo. Silloin mielessäni kaikui ainoastaan kysymys, voiko murheen määrää mitata. Eniten kadun, etten survonut noita sanoja takaisin hänen kurkkuunsa tuolloin.
Katkeruuteni riittäisi yhden elämän ajaksi ilmankin kostonhimoa. Kyllä, aion hakea ammattiapua. Itse asiassa ensi perjantaiksi minulle on varattu aika. Jos minulla ei olisi huolehdittavanani tuota pientä pentua, niin saattaisin tehdä jotain, jota en voi sanoa edes tässä.
En jaksa enää pyytää anteeksi avautumistani, koska minusta tehtiin muutenkin kävelevä anteeksipyyntö. Olen pyytänyt montaa asiaa anteeksi ja katunut jälkikäteen. Tunnen niin nöyryytetyksi, ettei sillä ole mitään rajaa. Tahtoisin repiä jotain palasiksi paljain käsin.
Tunnistan kuvaamiasi asiota ja tunteita itsessäni, erityisesti vihan tunteen. Viha on tunteista polttavin, musertavin, raastavin ja hallitsevin. Haluan itse oppia antamaan anteeksi, vaikka olisin kohdannut epäoikeudenmukaisuutta ja kaipaisin oikeasti hyväksyntää ja anteeksipyyntöä. Aina ei ole tärkeintä saada se viimeinen sana sisäisen rauhan hinnalla. On toisen ihmisen tappio ja risti kannettavana, jos hän käyttäytyy mielestäsi oikeuttamattomalla tavalla. Voit muuttaa vain omaa ajatteluasi, et hänen, ja vaikka sanoitkin pyytäneesi anteeksi "ystävältäsi", niin anna sydämessäsi anteeksi ja jatka elämää - se oikeasti ainoa, joka sinut vapauttaa vihasta ja katkeruudesta. Hyvä että olet hakenut apua, sillä ei täällä kukaan ole yksin, vaikka ympäriltä tuntuu kaikki katoavan. Voimia <3