Hei,

kirjoitan koska en tiedä mitä muuta tehdä. Copy/pastaan tähän kirjeen, jonka kirjoitin juuri psykologilleni; hän pyysi minua kirjoittamaan esittelytekstin itsestäni ja tilanteestani. Jotenkin vain haluan oksentaa pahan oloni johonkin ja toivoa, etta joku voisi auttaa minua. Itsekästä. Olen 25-vuotias nainen, ja minulla on ihania ystäviä, mutta mikään ei tunnu auttavan tässä tilanteessa. Palasin juuri ulkomailta takaisin Suomeen.

Lapsuuteni oli kaiketi onnellinen kunnes täytin kuusi, jonka jälkeen olen ollut masentunut lähes jatkuvasti muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Vanhempani erosivat kun olin 12. Tätä edelsi noin kaksi vuotta kestänyt riitely, josta noin vuoden isäni oli humalassa, ja minä yritin pitää vanhempiani joten kuten kasassa. En muista mitä isosiskoni tuolloin teki, hän oli teini-ikäinen, ja suurimman osan ajasta pois kotoa. Oma teini-ikäni oli helvetillistä, ja asuin sekopäisen äitini kanssa, joka yritti kaikin keinoin hallita ja rajoittaa elämääni, eikä hyväksynyt homoseksuaalisuuttani. 15-vuotiaana keräsin rohkeuteni ja muutin isäni luo kuudeksi kuukaudeksi, kunnes lukio alkoi. Tuo oli onnellista aikaa, ja koin että sain toteuttaa itseäni ja olla rauhassa. Lukion alkaessa sovimme äitini kanssa etta muuutan arkipäiviksi hänen luokseen, sillä lukioni oli muutaman korttelin päässä hänen kotoaan, ja 17 kilometrin päässä isäni kotoa. Suhteeni äitiini on ollut huono aina, ja inhoan/säälin häntä edelleen, enkä koe rakastavani häntä. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta hän on niin lukossa henkisesti, etten usko, että hän todella kykenee rakastamaan ketään. Isäni kanssa välini ovat paremmat, mutta nyt olen niin masentunut, etten välitä hänestäkään.

Minulla oli hyvä ihmissuhde joka kesti viisi vuotta ikävälillä 18-23, ja tuolloin olin vähemmän masentunut, ja välillä hyvin onnellinen. Silloinen tyttöystäväni jätti minut koska ei rakastanut minua enää, jonka jälkeen menin vähän sekasin. Olin tuolloin muuttanut ulkomaille väliaikaisesti, ja törmäsin baarissa sadistiseen, masentuneeseen psykopaattiin, jonka kanssa seurustelin on-off kaksi vuotta, ja olin koko suhteen ajan kasvavassa määrin tyytymätön ja onneton, mutta olin hänen kanssaan, sillä olin jotenkin läheisriippuvainen, ja uskoin, ettei kukaan tule rakastamaan minua ellei hän rakasta minua. Hänen kanssaan oleminen oli itsekidutusta, enkä saanut häneltä läheisyyttä, luottamusta, rakkautta, seksiä tai ylipäänsä mitään, mitä ihmissuhteesta haluan. Viimein onnistuin päättämään suhteen lopullisesti marraskuun alussa 2011, jonka jälkeen palasin melko pian Suomeen, ja olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut, ja käyttänyt liikaa alkoholia. Nyt olen lopettanut sen, sillä masennun siitä entisestään. Viime aikoina vanhempi siskoni, jota pidin ennen idolinani on alkanut kiusata minua, ja olen harkinnut katkaisevani välini häneen. Koen, etten osaa ilmaista itseäni, ja elämä on maanpäällistä helvettiä. En koe minkäänlaista yhteyttä kehenkään, enkä ymmärrä miksi olen olemassa, sillä tämä on suoraan sanottuna kidutusta.

Haluan todella kuolla, mutta en uskalla. Ilman rakkautta ja ihmissuhdetta elämässä ei ole mitään mieltä.

Joskus olen maaninen, ja tuolloin elämä vaikuttaa kivalta, harmittomalta ja toiveikkaalta. Tällä hetkellä olen elossa ainoastaan siksi, etten uskalla tappaa itseäni. Olen yrittanyt kahdesti kuluneen muutaman viikon aikana, mutta jänistänyt viime tingassa, enkä usko, että minulla on rohkeutta tehdä sitä koskaan. Toinen syy elossa olemiselleni on, etta kävin astrologilla, joka sanoi etta tähtikarttani mukaan tehtäväni on parantaa itseni ja iso määrä muita ihmisiä musiikillani. Tällä hetkellä en kuitenkaan välitä ihmisistä, itsestäni, enkä kenestäkään, enkä halua edes soittaa, eikä minusta kuitenkaan koskaan tule mitään, sillä en ole harjoitellut kunnolla vuosiin.

En aio syodä masennuslääkkeitä, joten tätä vaihtoehtoa ei kannata ehdottaa. Ajattelin odotella noin vuoden, jos löytäisin jostain rakkautta, ja jos en, kerään rohkeuteni ja ammun itseni.