Olemisen mieli ja olemattoman kieli
Olen 32 vuotias yrittäjä, kuten suomalainen aina itsensä mieluusti esittelee. Ei nyt ei mennä tällä kaavalla.
Olen minä, olen jumissa, olen väärin, olen sitä mitä ei saa olla.
Kyllä 32 vuotta pallolla on tallusteltu, kaikkea nähty ja koettu vaan silti niin vähän ettei voisi kokeneeksi kehua.
Tarinani lyhyesti:
Synnyin hentona yllätyksenä/vahinkona 80-luvun lopulla perheeseen jossa ennen minua oli jo putkahtanut yksi maailmaan. Perheemme oli liikkuvainen, köyhä mutta onnellinen. Olimme ulkomailla lapsuuteni vanhempieni työn merkeissä, no kuinka voi olla köyhä jos on varaa asua ulkomailla… no hikisissä läävissä voi asua myös siellä elää kukkaron nyörit tiukalla. Sillä piste.
Tulimme pois takaisin suomeen joskus 80- 90-luvun taitteessa. Vanhempani tekivät ahkerasti töitä ja olipa meitä kolmaskin tuloillaan. Lama iski ja vei toiselta vanhemmista työpaikan. Silloin elettiin kapeasti. Kova asuntolaina niskassa yhden työssäkäyvän harteilla mutta silti näkymät paranivat ja ennen pitkää työ löysi meillekkin ja elämä alkoi taas mennä eteenpäin.
Vuosituhannen vaihteen lähestyessä oltiin kuitenkin jälkeen taitekohdassa. Toinen vanhemmistani oli löytänyt uuden kivemman puolison ja niin särkyi perheemme. Kaikki meni uusiksi.
Perheeni ei enää ollut.
Jätetyksi koettu vanhempani yritti tässä välissä tappaa itsensä, siinä onnistumatta, en saanut olla kotona. Vanhempani muuttuivat minulle ja sisarilleni kylmiksi välinpitämättömiksi hirviöiksi. Emme olleet tervetulleita kummallekkaan ja meitä pompoteltiin osotteiden välillä inhottuna pakollisena pahana josta piti nyt jotenkin huolta pitää. Koulunkäyntini kärsi, mielenterveyteni kärsi, tulin vihaiseksi, ilkeäksi nuoreksi. Purin pahaa oloani musiikkiin, sisareni jatkuvaan kiusaamiseen, karkailuun, huijaamiseen, valehteluun, tyhmäilyyn ja muuten vain vaikeana olemiseen. Sehän ei auttanut lopputulosta…
Koin henkisen särkymisen, en nukkunut viikkoon, syönyt mitään, juonut mitään ja karkasin. Lopulta minut vietiin pakkohoitoon, jossa minut pumpattiin täyteen myrkkyjä jotta nukkuisin. Olin unohtanut miten syödään, juodaan, nukutaan, käydään vessassa, puhutaan, kanssakäydään kaiken.
Pakkohoidossa, minulle opetettiin nämä taidot takaisin. Ja pääsin lopulta takaisin toisen vanhempani luo. Meni puoli vuotta ja lensin 17 vuotiaana kotoa koska minua ei jaksettu kuulemma enää katsella.
Ensimmäinen oma kämppä, vapaus vuosien helvetistä oli ohi. En kahteen vuoteen soittanut, käynyt, nähnyt vanhempiani käytännössä ollenkaan. Sisarieni kanssa pidimme tiiviisti yhteyttä. Vapaudessa oli kuitenkin jokin musta läikkä joka levisi paperilla helposti. Olin juuri löytänyt itselleni mieleisen puolison ja elämä oli mallillaan olin itseluottamusta täynnä. Liian täynnä. Sorruin liialliseen alkoholiin, petin puolisoani, valvoin yöt läpeensä metsästäessäni uusia keinoja tehdäkseni itselleni ja puolisolleni hallaa. Olin hukassa kuin lumiukko juhannuksena. Lopulta läikkä levisi siihen pisteeseen että se ei mahtunut paperille ja sairastuin masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön, paniikkihäiriöön. Näihin aikoihin jouduin terveyden huollon pauloihin uudelleen. Minulle yritettiin lääkitystä vaan en kovapäisyyttäni niihin koskenut vuosikausiin vaan päätin että kyllähän tästä selvitään. Ei selvitty. Vuosien taistelun lopputulos. En uskaltanut kotoani poistua ilman paniikkikohtausta, en kyennyt tekemään työtäni ilman että joka aamu oksensin ennen töihin lähtöä. Oli aika muutoksen.
Puolisoni oli minulle tukena kaikkien vaikeuksien aikana omista tyhmäilyistäni huolimatta. Hän rakasti minua niin paljon.
Minut testattiin mitä ihmeellisimmillä testeillä eikä täyttä syytä sairauksiini löydetty. Älykkyysosamääränikin mitattiin 😉 koska epäilivät minua ylilahjakkaaksi 142 pistettä. Erittäin lahjakas ja tuomio kaatui siihen. Minut diagnosoitiin ylilahjakkaaksi antisosiaaliseksi persoonaksi josta sairauteni johtuivat. Eräs psykiatri mainitsi sosiopaattisia piirteitä diagnoosissaan. Noniin, siinä meni sitten ura armeijassa josta olin haaveillut…
Lopulta hellyin ajatukseen lääkityksestä. Minulle määrättiin kaikille tuttu ja turvallinen venla. Voi juku mikä lääke. Ongelmat hävisivät, olin tehokas kuin muurahainen, opin kaiken, osasin kaiken oppimani, olin ohjus, jaksoin kehittyä oikeaksi työmyyräksi lyhyessä ajassa ja kiitosta sateli. Oli kuitenkin kääntöpuoli niinkuin kolikossa aina. Vähäinenkin empatian murunen sisälläni katosi, tulin julmaksi, kylmäksi, kunnianhimoiseksi ja ennen kaikkea häikäilemättömäksi. Tuhosin mitä kieroimmilla tavoilla tielläni olleet ihmiset pois edestäni ja aiheutin heille paljon mielipahaa ja ongelmia. Tämän sai kokea myös puolisoni. En kyennyt enää välittämään, rakastamaan, koskemaan saati olemaan hyvä puoliso. Tätä jatkui aina 30-ikävuoteeni asti kunnes sain tarpeekseni kaikesta. Uusi suunta.
Perustin yrityksen, ja päätin että nyt loppuu myös lääkitys. Olin onnellinen päätöksestäni, molemmista niistä. Aloin hiljalleen pudottamaan lääkitystä ja samalla ryhdyin työllistämään itseni. Alku oli kivinen ja on vieläkin. Elän kädestä suuhun ja raha on jatkuvasti tiukalla koska en ole kyennyt saamaan yhtiölleni vielä niin vankkaa jalansijaa että sillä leveämmin eläisi. Nälkää emme ole nähneet ja vuokrattu katto pysynyt pään päällä mutta siinäpä se sitten on. Enempää ei. Lääkke on enää pienintä annosta vaille lopetettu.
Nykyään elän silti edelleen omituisessa ongelmassa. En edelleenkään osaa rakastaa puolisoani niin kuin hän ansaitsisi, osaan koskettaa, halata, suukotella ja vilpittömästi kertoa rakastavani mutta en pysty esimerkiksi rakastelemaan. Haluamme lapsia jolloin tämä on luonnollisesti este. Samoin julmuuteni, kylmyyteni, laskelmoiva tarve raivata kaikki edestäni on edelleen voimakkaasti läsnä. Ihannoin ajatusta täydellisestä kostosta kaikille jotka minua vastaan ovat rikkoneet jonka jälkeen haluan kuolla oman käteni kautta. Rakastan sitä ajatusta ja rauhoitun aina sitä miettiessäni, nautin.
Nyt ikää karttuessa lähemmäs keski-ikää haluan päästä eroon tästä ja oppia olemaan se tilastollinen normaali, aivoton tunteilla varustettu perus jamppa joka iloitsee siitä kun juhlamokka on tarjouksessa ja kun saa saunan jälkeen istua kuistilla kalja kädessä ja piereskellä. Vaan ei. Saunassa laskelmoin yrityksen asioita, todennäköisyyksiä, yritän ratkoa fysikaalisia ilmiöitä. Vähäisen vapaa-aikani vietän mieluiten opiskelemalla uutta kieltä tai peräämällä tietoa historiasta tai biologiasta. En saa päältäni rauhaa.
Olen siinä pisteessä että puolisoni harkitsee lähtemistä, koska minusta ei ole isäksi, puolisoksi. Eniten mietityttää tulos, entä jos hän lähtee. Vajoanko syvemmälle hulluuteeni ja herään lopulta 80-vuotiaana enkä muista eläneeni. Vai etsinkö lääkkeen ja tuhoan itsekkäästi jälleen jonkun ihmisen elämän olemalla oma hullu itseni, narsisti, sosiopaatti.
Ryhdyn pitämään täällä viikkokirjaa jonne puran pääni sisältöä. Olkoon se hoitoni toistaiseksi. Kommentoida saa vapaasti.
Kiitos ja Anteeksi
Hei suotta pyydät anteeksi. Kiitos itsellesi avauksesta. Vaiherikasta elämää olet elänyt. Rehellisyys palkitaan, ainakin niin sanotaan. Enemmän siitä on hyötyä kuin siitä, ettei hoksaa totuutta.
💬 Voimia jatkoonkin toivotan.
Viikon vihellys ja omituinen stressi.
Ensimmäiset 2-viikkoa ilman venlafaxuja fiilis hieman omituinen, epätodellinen. Vieläkin tulee niitä kaikille venlailijoille tuttuja humahduksia ja omituisia huimauksia välillä mutta aika mietona. Sähköiskut myös loistavat läsnäolollaan. Lopetuksen jälkeen ei kyllä olla pahemmin nukuttu. Aivot laukkaavat täyttä häkää 24/7 ei rauhaa ei hiljaisuutta ei rentoutumista.
Tähän väliinhän on hyvä vielä sotkea jäätävä työkiire ja ystäväni menetti tapaturmaisesti kotinsa. Hohhoijjaa.
Ajatukset ovat epätodelliset, omituiset. Olen kokoajan aivan raivon partaalla. Pienikin töppi, sana väärässä kohtaa, epäonnistuminen yms saa minut haukkomaan henkeäni ja lyömään kaiken keskittymiseni siihen etten kurista lähinnä seisovaa henkeä. Uskomatonta.
Nyt kun lääke on poissa päiväjärjestyksestä. Tuleekohan minusta oma paniikkinen itseni vai olenko jo kasvanut ulos siitä, ken tietää. Eniten pelottaa että se pahuus ja narsistisuus saa nyt totaalisen vallan ja menetän kaiken. Tietenkin kun sen tiedostaa niin osaisi varoa kenties. Eheei sitä varoa osaa koska se tulee salakavalasti takavasemmalta ja tuntuu paikoitellen ihanalta, voimalta josta ei halua päästää irti. Ristinkin sen Love of destructioniksi.
Huomasin sen kun ihmisten/läheisten tyhmyys saa minut raivostumaan tosissaan. Kuinka he voivat olla noin tyhmiä kun itse olen niin hyvä. Fuck Me!
Samalla tiedostan kuinka vajavainen ja sairas olen. Sekavaa
Hellurei ja hellät tunteet.
Vierähti pari viikkoa edellisestä, pahoittelut. Iski kunnon influenssan niskaan ja pari viikkoa tätä olen tässä yrittänyt parannella vaihtelevin tuloksin.
Anyway. Join alkoholia ensimmäistä kertaa sitten lääkkeen lopetuksen. Voi kuinka pahalta tuntui olla humalassa. Täysin iloton, onneton ja suorastaan ahdistava kokemus. Seuraavana päivänä oli suorastaan nostalginen krapula, mallia pelkään etten kuolekkaan krapula. Totesin tämän kerran jälkeen että tämä poika pistää kuningas alkoholin syrjään nyt toistaiseksi.
Lääkityksen aikana alkoholia kului huomattavia määriä, se auttoi tuntemaan, kestämään ja sietämään. Lisäksi lääke oli verrattain kiva kaveri koska en saanut juuri keskivertoa kummempaa krapulaa koskaan. Toisaalta taas kertoo vähän kuinka alkoholi oli jo osa elämää koska pystyin vetämään illan aikana (3-4h) sisään jopa kymmenen puolen litran nelos-olutta ja en ollut juuri edes humalassa, lähinnä hennossa pöhnässä ja armottomassa turvotuksessa. Nyt vailla lääkitystä join 4 puolen litran tuoppia jalluspriteä ja kännissähän sitä oli ihan kivasti mutta enempää ei voinut juoda koska oli jo sen verran tuiterissa että olisi mennyt jo koheltamiseksi. Hyvä niin, vihasin alkoholia ja rakastin perjantain sihahdusta liikaa samalla. No more for me. Kulinaristina en aio kieltää itseltäni ruoka ja saunaolutta silloin tällöin mutta törpöttely saa nyt jäädä.
Parin viikon tunteet ovat olleet mollivoittoisia, joka siunaaman päivä päässäni pyörii ”kyllä minä vielä itseni tapan kun aikani on kypsä” Tietoisesti suunnittelen liki päivittäin eri metodeja ja sitä kuin ennen lähtöäni kostan kaikille jotka ovat kostoni ansainneet. Sairasta eikö. Olen erittäin erittäin katkera, kostonhimoinen ja laskelmoiva heppu nykyään, en pidä siitä vaan suorastaan kylven siinä. Lisäksi olen huomannut lääkkeen lopetuksen jälkeen että olen tiuskiva, loukkaava ja yltiösuorasukainen. Tänäänkin kävin pienellä autoreissulla naapuripitäjässä noin 200km päässä ja meno että paluumatka kului iloisesti itsaria ja kostoa suunnitellen. Tiedostan erittäin hyvin kuinka itsekästä tämä ajatusmaailma on ratkaisusta puhumattakaan mutta en vain välitä siitä, koska se on minun suunnitelmani eikä kukaan ole tarpeeksi auktoriteetti minulle jotta välittäisin. Narsisti sosiopaatti kun olen.
En tiedä toteutanko koskaan suunnitelmaani ja pelkään että kun tilanne tulee käytän tämän viimeisen korttini. Toisaalta pelkään myös etten koskaan tee sitä ja sitten minulla jää tämä tehtävä suorittamatta. Eli sekopoltsipääni on jumissa.
Mietin kuinka jumala tässä tilassa uskovaista auttaisi, tapauksessani totean ”let the hell raise and destroy everything. Vakaumukseltani luen itseni moderni satanisti. Minulle pyhää ovat viisaus, itsenäisyys, voima ja vaikutusvalta. Sitä korostaa moderni satanismi. Think for your fucking self. Käännyin kristinuskosta tähän muutamia vuosia sitten, kun älysin että ”jumala kuuntelee niitä jotka ei sitä ansainneet. Jumala jakaa anteesiantoa, satanismi opettaa olemaan jumalan yläpuolella itsenäinen yksilö vailla moraalia.
jatkuu seuraavassa raamijaksossa viikon päästä tutulla raamikanavalla. ☺️
Raamit kalisee ja kolisee, hellurei!
Stressaantunut olo on ollut kiusana viimeaikoina. Keho kielii ylirasituksesta vaikka vasta makasin kolme viikkoa sairaana influenssan kourissa. Ärtynyt paksusuoli ilmoittelee olemassaolollaan, valun verta wc reissun aikana, keho on sekaisin, pää on sekaisin, oksettaa.
Puoliso kertoi jälleen ettei näe meitä yhdessä enää. Hänestä tuntuu kuin olisimme parhaita kavereita, emme rakastavaisia. Tottahan se on, en kiellä. Olen ollut jälleen välinpitämätön kiireinen tollo. En kykene edes seksiin koska ei vain yksinkertaisesti kiinnosta, libido ei toimi. Päätimme kuitenkin yrittää, teimme yhdessä parisuhdekalenterin jossa kumpikin keksii tehtäviä, toimia ja asioita joita tehdään yhdessä ja lähdemme siltä kantilta lähestymään toisiamme uudelleen. Herättämään kadonneen libidoni, ja kipinän välillemme. Voi toimia tai olla toimimatta. En tiedä vielä miten tähän reagoin ja miten otan vastaan tämän uuden harrastuksen mutta uskossa on hyvä elää sanoi lapamato.
Itsetuhoiset ajatukset tosin ovat edelleen päivittäin läsnä. Löytäisinpä itseni, ja elämän iloni taas. Pelkään että jos tämä ei toimi, päädyn olemaan yksin lopun ikääni enkä ikinä enää ota itselleni puolisoa, kuolen yksin. Toisaalta, kuolema on aina yksinäinen kokemus. Tätä tämä taas on, paskaa päivästä toiseen.
OrvotRaamit, miltä viime päivät ovat tuntuneet?
Tunnistan jotain tuosta itsetuhoisuudesta. On ollut omahoitajien kanssa puhetta useammankin kertaa, että mulla itsetuhoisuus voi olla pakkoajatus. Se vain toistuu ja toistuu.
Olet lopettanut juuri Venlan. Sulla on ilmeisesti libido ollut ihan ok ennen lääkettä? Olisiko lääkkeen aloittaminen ja käyttö vaikuttanut haluihin? Voisiko tilanne helpottaa olon rauhoittumisen ja normalisoitumisen (?) myötä?
Tuntuu turhalta edes toivottaa, mutta toivotan kuitenkin: Yritä jaksaa!
Raamien kolistelua ja koronaa
Kalenteri ei ottanut tuulta alleen, tuli koronat haitolle. Pelkoa, ahdistusta, stressiä lisää ihan kiitettävästi kottikärryllinen niskaan lisää parissa päivässä. Miten tässä nyt näin kävi?
Pelkään itseni ja yritykseni puolesta nyt ihan tosissaan. Yksityisen sektorin asiakkaat katosivat viikonlopun aikana kuin tuhka tuuleen. Yritysasiakkaat sentään vielä pitävät yrityksen pystyssä. Tuntuu kohtuuttomalta että nuorta yrittäjää, joka on laittanut elämänsä likoon tätä varten saa tällaisen esteen naamalleen näin alussa jo. Tuen saaminen ei tule kysymykseen koska liikevaihtoa oli ennen koronaa liikaa jolloin tukihakemukseni hylätään koska onhan minulla puskuria. Vai onko? No joo ehkä muutama tonni mutta siinäpä se sitten onkin. Toimimallani alalla, kuukausittainen rahan kierto tämän kokoisessa yrityksessä on noin 20-30t€/kk, joten voi kuvitella kuinka kauan muutama tonni puskuria riittää. Puhutaan noin viikko-kaksi kun oikein sniiduillaan. Yrityslainat pistin jäihin oikeastaan välittömästi, sillä sai kuluja vähemmäksi noin 1000€/kk tuonne kesään asti.
Välillä tulee henkisiä valonpilkahduksia, mutta siihenpä se jääkin. Ja sainkin päin pläsiä ihan kunnon herätyksen vielä henk.koht elämän puolelta. Lähisukulaiseni joutui suljettuun hoitoon itsemurhayrityksen vuoksi. Siis näinhän tämän kuuluukin mennä, otetaan ihmiseltä se viimeinenkin senkka nenästä ja tehdään elämä vaikeaksi. Hieno fiilis yrittää tukea toista kun itsekkään ei pysty itseään tukemaan ja elät veitsen terällä joka on rasvattu. Kuinka tästä voi selvitä. Lyö minua niin lyön takaisin sanoi elämä.
No huomenta, sanoi vatsa näin aamutuimaan. Hitto että on kipeä ja ärsyttävä. Tätähän tämä on ollut jo vuosia. Vähän väliä vatsa sekaisin ja kipeä. En ole lääkäriin mennyt mutta tiedän että minulla on ärtyneen suolen oireyhtymä tai crohnin tauti vai mikä se ny olikaan. Hittoako tuonne itseään lähtee kiusaamaan kun tietää jo diagnoosin ja niihin kun ei suoraa lääkettä ole ja eiköhän noita pillereitä ole jo ihan tarpeeksi tullu popsittua.
Henkinen vointi on ollut huonohkoa, ei näe missään enää mitään, kaikki on ihan sama ei kiinnosta. Sehän on jo hyvällä mallilla sitten. Mitään en saa aikaiseksi ja kaikki vain tökkii ja tuntuu ärsyttävältä tai turhalta. Ihmiset tuntuvat ylimääräisiltä ja haluaisin vain lyödä puhelimen kiinni ja karata jonnekkin keskelle ei mitään ja pysyä siellä. Absurdia
Raami ei ole poissa.
On mennyt aikaa, liian paljon aikaa. Olisi pitänyt purkaa itseään tänne jo monet kerrat mutta en ole osannut,kyennyt saati saanut aikaiseksi. En tiedä lukeeko näitä minun sekavia hulluja jorinoita kukaan mutta eipä se minulle kuulukkaan, lukekoon ken kokee iän ikuiset virteni katseensa arvoiseksi.
Kuolema on edelleen läsnä päivittäin, joka ilta nukkumaan mennessäni rukoilen niin isolta mieheltä kuin pirultakin että elä anna minun herätä enää, haluan pois. Olen niin kurkkuani myöten täynnä tätä elämää kuin voi ihminen olla. Päivittäin, viikottain, kuukaudesta toiseen olen katsonut kuinka ikätoverini ja nuoremmat porskuttavat, elävät ja lisääntyvät sekä menestyvät. Minä en, eikä perheeni. Päivästä toiseen elän saamillani almuilla joita minulle ripotellaan kenties säälistä tai huvikseen. Yritysmaailmassa kilpailijani ovat jo vuosia minua edellä vaikka aloittivat minua myöhemmin, tästä keroo jotain se kuinka onnettoman surkea olen hoitamaan asioita ja kuinka en ole kyennyt luomaan kytköksiä mihinkään. Koen päivittäin suurta epäonnistumisen tunnetta kun istun autossani ja näen kuinka kilpailijat viilettävät pitkin kyliä ja minä istun autossa, eikä mitään tapahdu. Kalenteri huutaa tyhjyyttä ja epävarmuutta.
Parisuhde on ollut hieman myrskyä ja myllerrystä. Olemme peräti harrastaneet nyt kaksi kertaa seksiä tässä parin kuukauden aikana joka on positiivista mutta huonona puolena on se että en ole kyennyt kumpanakaan kertana seksiin selvinpäin vaan on pitänyt olla ihan kohtuu tolkussa kännissä että se on onnistunut. Siitä pääsemmekin jälleen kuningas alkoholiin. En ole päässyt siitä eroon. Koko kesän viikonloput ovat mennyt muutamaa viikonloppua lukuunottamatta juodessa. Ei nyt räkäkännissä mutta joka ilta perjantaista lauantaihin 4-6 isoa olutta ja vielä napsut päälle. Se on petollista kun en kunnon krapulaa sairasta enää, se auttaa juomaan kun tietää että jos syön hyvin ja juon vettä välillä niin aamulla ei ole paljon mitään oloja vastassa muu kuin morkkis. Se oli tosin positiivista että kun rouva lähti yöksi muualle sukujuhlaan en kyennyt juomaan yhtään koska minua niin ahdisti koko alkoholi. Toisaalta sitten ahdistus lamautti minut ja makasin sohvalla koko yön miettien kuolemista.
On vaikea olla jälleen, maata tässä sohvalla ja kirjoittaa mutta sentään kirjoitan. Jokainen hengenveto sattuu koska se pitää hengissä, jokainen sydämmen lyönti on turha ja liikaa koska se pitää veren liikkeessä, hapen aivoissa ja kehon toiminnassa. Korttipakka heiluu nyt Raamilan torpassa ja kovasti. Kuinka elää päivä kun yökin on jo perseestä.
kiitos ja anteeksi jälleen.
Sittisontiaisena oman onnensa reunalla:
Ahdistaa, väsyttää, kyllästyttää, liikaa kaikkea vässyn vässyn vää kun minä reunalla ruikutan.
Mutta tosi se piru on, minua revitään joka juuttaan paikkaan koko ajan työelämässä. Koronan aikana hyvä kun pystyssä pysyttiin ja minun koronani taisi jatkua vähän liiankin pitkään. Nyt tapahtui jotain ja kalenteri pursuaa työtä yli äyräiden. Sekään ei tunnu hyvälle. Hiljaisuus tuntuu pahalle mutta liika kiire myös. Ei ole reilua ettet viihdy juuri missään arjen olosuhteessa joka vallitsee. Oksettaa ja pelottaa koko ajan että selviänkö kaikesta vauriotta ja ehjänä, vai rytiseekö korttitalo niskaan vieden kaiken. Välillä kyllä tuntuu että ihan sama kaatukoot ja toivottavasti jään alle ja lähtisi henki pois. Tai mitä minä horisen, liki koko ajan minä toivoisin että henki lähtisi pois ja loppuisi tämä saamarin kärsimysnäytelmä nimeltä elämä.
Mitäpä muuta kuin vali valia. En tiedä vaikea tarttua hyvään enää kiinni elämässä kun tuntuu jatkuvasti niin pahalle. Mietin tässä ja nyt että miksi perhana olin niin imbesilli että lopetin venlat. Jos olisin niiden turvallisessa 150mg syleilyssä niin tämäkin hetki tuntuisi 150 kertaa helpommalta tai pikemminkin ei tuntuisi miltään. Kaipaan sitä robottina olemista ja tehokkuutta sekä täyttä tunnekuolleisuutta. Sattuu nyt niin paljon vaikkei ole syytäkään sattua, pitäisi olla nyt iloinen. Työtä on ja se tarkoittaa että leivässä pysytään taas tovi. Vaan ahdistaa niin pirusti ja pelottaa, että kuin tästä rykelmästä selvitään.
Kauhean repaleisen olosta tekstiä tulee tänään, pää niin täynnä lihakeittomarjapuuroa ettei tahdo edes pystyä ajattelemaan kirjoittaessaan vaan sanoja sylkee kuin kierosta pyssyn piipusta. Ärsyttävää. Jospa sitä ei tarvitsisi aamulla enää herätä.
Länkisääri ja lanttukukko:
Monttu ei ole raamille vielä kaivettu eikä kaivoon pudottu. No miksei?
Nimenomaan, miksei kysyn samaa itseltäni. Jos rintasyöpään on olemassa roosanauha niin onko masennuksesta kärsiville hirttoköysi vaiko jatkojohto?
Molemmat kelpaisivat.
Oletettavasti tätä parodiaani ei edelleenkään lue kukaan eli sana lienee vapaa.
Pari kolme viikkoa tässä on vierinyt niin etten ole paljoa vapaalla muuta tehnyt kuin nukkunut ja syönyt roskaruokaa ja ryypännyt olutta. Jep, ei se viikonlopun katkokooma vieläkään ole hellittänyt otettaan vaan pakko vetää perjantaista lauantaihin kymppipäkki viiva mäyris naamaan ettei niin päähän ottaisi.
No maha ainakin sanoo että elä hyvä veli enää juo. Viimeksikkin sunnuntaina vatsa niin tuskan kipeä että alta pois sen juomisen jälkeen. Jospa sitä jompaan kumpaan hukkuisi, kaljaan tai vereen en tiedä ja sama se sille on vaikka hukkuisinkin. Suunnittelua ei enää tarvita, on aika siirtyä lähemmäs tavoitetilaa ja oppia ottamaan se avosylin vastaan. Länkisääriä ja lanttukukkoa olkoon se mitä pää tekee.
Olen jälleen epäonnistunut:
Miksi teen aina virheitä jotka maksavat minulle aina liikaa. Nytkin pelottaa jälleen että teinkö virheen joka maksaa minulle liikaa. Onhan se mahdollista ja tuurillani todennäköistä. Se on tiedättekö mahtavin fiilis kaikista kulkea virheestä virheeseen, epäonnistumisesta epäonnistumiseen vuodesta toiseen. En ole tuntenut onnistumisen riemua niin pitkään aikaan etten muista edes miltä tuntuu onnistua. Oksettaa, masentaa, ahdistaa, väsyttää ja olen niin lopen kyllästynyt elämääni tällä hetkellä että parasta mitä mieleeni tulee tällä hetkellä on kuolla pois. Haluan tästä tuskasta eroon ja päästä pois tästä oravanpyörästä. En halua enää sekuntiakaan olla töissä, elää tässä ahtaassa kämpässä, katsoa samoja naamoja vuodesta toiseen. Viekää minut pois täältä joku eläkä tuo ikinä takaisin. Haluan paikkaan jossa en tunne ketään eikä kukaan tunne minua. Haluan paikkaan jossa en näe ristin sielua ellen itse mene katsomaan.
Siellä haluan olla, en missään muualla. Maailma on minulle liian vaikea paikka olla tällä hetkellä. En vain enää kestä tätä paikkaa. Nyt kaatuu seinät päälle ihan totaalisesti ja en ole tuntenut itseäni näin huonoksi ikinä. Antakaa minun päästä jo pois 😢
Ihmisyhteisössä elämisessä on se viheliäinen asia, että väistämättä vertaa itseään muihin. Oma elämä näyttää jatkuvalta epäonnistumisten sarjalta. Väärät valinnat ja huono onni seuraa, vaikka kuinka yrittää, ja yrittää, ja vielä kerran yrittää.
Välillä joutuu kuuntelemaan kommentteja ihmisiltä, jotka luulevat tietävänsä paremmin. Joskus pätkätöissä "paremmissa" työpaikoissa olen kuunnellut kahvipöytäkeskusteluja, ja todennut mielessäni ihmisten olevan aika tyhmiä ja asioista mitään ymmärtämättömiä. Miksi he menestyvät paremmin elämässä? Ei pitäisi verrata itseään muihin, mutta korviaan ei voi sulkea.
Olen aina väärässä paikassa väärään aikaan tekemässä vääriä asioita. Olen asettanut itselleni aikarajan, jonka jälkeen en enää edes yritä päästä vihreämmälle oksalle. Sama se on loppujen lopuksi. Sitten kun lapsi muuttaa omilleen, voisi hyvin muuttaa vähän syrjemmälle. Erakoitua omassa rauhassa, ja vaikka kuunnella Göstaa...
Me teimme kaiken väärin
tai ehkä oikeaa ei ollutkaan
Jokin seinät vain sai kaatumaan
Jää vain tyhjä tunne
kun elämässä häviää