Olemisen mieli ja olemattoman kieli

Olemisen mieli ja olemattoman kieli

Käyttäjä OrvotRaamit aloittanut aikaan 14.01.2020 klo 21:18 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä OrvotRaamit kirjoittanut 14.01.2020 klo 21:18

Olen 32 vuotias yrittäjä, kuten suomalainen aina itsensä mieluusti esittelee. Ei nyt ei mennä tällä kaavalla. 
Olen minä, olen jumissa, olen väärin, olen sitä mitä ei saa olla. 
Kyllä 32 vuotta pallolla on tallusteltu, kaikkea nähty ja koettu vaan silti niin vähän ettei voisi kokeneeksi kehua.

Tarinani lyhyesti:

Synnyin hentona yllätyksenä/vahinkona 80-luvun lopulla perheeseen jossa ennen minua oli jo putkahtanut yksi maailmaan. Perheemme oli liikkuvainen, köyhä mutta onnellinen. Olimme ulkomailla lapsuuteni vanhempieni työn merkeissä, no kuinka voi olla köyhä jos on varaa asua ulkomailla… no hikisissä läävissä voi asua myös siellä elää kukkaron nyörit tiukalla. Sillä piste.

Tulimme pois takaisin suomeen joskus 80- 90-luvun taitteessa. Vanhempani tekivät ahkerasti töitä ja olipa meitä kolmaskin tuloillaan. Lama iski ja vei toiselta vanhemmista työpaikan. Silloin elettiin kapeasti. Kova asuntolaina niskassa yhden työssäkäyvän harteilla mutta silti näkymät paranivat ja ennen pitkää työ löysi meillekkin ja elämä alkoi taas mennä eteenpäin.

Vuosituhannen vaihteen lähestyessä oltiin kuitenkin jälkeen taitekohdassa. Toinen vanhemmistani oli löytänyt uuden kivemman puolison ja niin särkyi perheemme. Kaikki meni uusiksi. 
Perheeni ei enää ollut. 
Jätetyksi koettu vanhempani yritti tässä välissä tappaa itsensä, siinä onnistumatta, en saanut olla kotona. Vanhempani muuttuivat minulle ja sisarilleni kylmiksi välinpitämättömiksi hirviöiksi. Emme olleet tervetulleita kummallekkaan ja meitä pompoteltiin osotteiden välillä inhottuna pakollisena pahana josta piti nyt jotenkin huolta pitää. Koulunkäyntini kärsi, mielenterveyteni kärsi, tulin vihaiseksi, ilkeäksi nuoreksi. Purin pahaa oloani musiikkiin, sisareni jatkuvaan kiusaamiseen, karkailuun, huijaamiseen, valehteluun, tyhmäilyyn ja muuten vain vaikeana olemiseen. Sehän ei auttanut lopputulosta… 

Koin henkisen särkymisen, en nukkunut viikkoon, syönyt mitään, juonut mitään ja karkasin. Lopulta minut vietiin pakkohoitoon, jossa minut pumpattiin täyteen myrkkyjä jotta nukkuisin. Olin unohtanut miten syödään, juodaan, nukutaan, käydään vessassa, puhutaan, kanssakäydään kaiken.

Pakkohoidossa, minulle opetettiin nämä taidot takaisin. Ja pääsin lopulta takaisin toisen vanhempani luo. Meni puoli vuotta ja lensin 17 vuotiaana kotoa koska minua ei jaksettu kuulemma enää katsella. 
Ensimmäinen oma kämppä, vapaus vuosien helvetistä oli ohi. En kahteen vuoteen soittanut, käynyt, nähnyt vanhempiani käytännössä ollenkaan. Sisarieni kanssa pidimme tiiviisti yhteyttä. Vapaudessa oli kuitenkin jokin musta läikkä joka levisi paperilla helposti. Olin juuri löytänyt itselleni mieleisen puolison ja elämä oli mallillaan olin itseluottamusta täynnä. Liian täynnä. Sorruin liialliseen alkoholiin, petin puolisoani, valvoin yöt läpeensä metsästäessäni uusia keinoja tehdäkseni itselleni ja puolisolleni hallaa. Olin hukassa kuin lumiukko juhannuksena. Lopulta läikkä levisi siihen pisteeseen että se ei mahtunut paperille ja sairastuin masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön, paniikkihäiriöön. Näihin aikoihin jouduin terveyden huollon pauloihin uudelleen. Minulle yritettiin lääkitystä vaan en kovapäisyyttäni niihin koskenut vuosikausiin vaan päätin että kyllähän tästä selvitään. Ei selvitty. Vuosien taistelun lopputulos. En uskaltanut kotoani poistua ilman paniikkikohtausta, en kyennyt tekemään työtäni ilman että joka aamu oksensin ennen töihin lähtöä. Oli aika muutoksen.

Puolisoni oli minulle tukena kaikkien vaikeuksien aikana omista tyhmäilyistäni huolimatta. Hän rakasti minua niin paljon. 
Minut testattiin mitä ihmeellisimmillä testeillä eikä täyttä syytä sairauksiini löydetty. Älykkyysosamääränikin mitattiin 😉 koska epäilivät minua ylilahjakkaaksi 142 pistettä. Erittäin lahjakas ja tuomio kaatui siihen. Minut diagnosoitiin ylilahjakkaaksi antisosiaaliseksi persoonaksi josta sairauteni johtuivat. Eräs psykiatri mainitsi sosiopaattisia piirteitä diagnoosissaan. Noniin, siinä meni sitten ura armeijassa josta olin haaveillut…

Lopulta hellyin ajatukseen lääkityksestä. Minulle määrättiin kaikille tuttu ja turvallinen venla. Voi juku mikä lääke. Ongelmat hävisivät, olin tehokas kuin muurahainen, opin kaiken, osasin kaiken oppimani, olin ohjus, jaksoin kehittyä oikeaksi työmyyräksi lyhyessä ajassa ja kiitosta sateli. Oli kuitenkin kääntöpuoli niinkuin kolikossa aina. Vähäinenkin empatian murunen sisälläni katosi, tulin julmaksi, kylmäksi, kunnianhimoiseksi ja ennen kaikkea häikäilemättömäksi. Tuhosin mitä kieroimmilla tavoilla tielläni olleet ihmiset pois edestäni ja aiheutin heille paljon mielipahaa ja ongelmia. Tämän sai kokea myös puolisoni. En kyennyt enää välittämään, rakastamaan, koskemaan saati olemaan hyvä puoliso. Tätä jatkui aina 30-ikävuoteeni asti kunnes sain tarpeekseni kaikesta. Uusi suunta.

Perustin yrityksen, ja päätin että nyt loppuu myös lääkitys. Olin onnellinen päätöksestäni, molemmista niistä. Aloin hiljalleen pudottamaan lääkitystä ja samalla ryhdyin työllistämään itseni. Alku oli kivinen ja on vieläkin. Elän kädestä suuhun ja raha on jatkuvasti tiukalla koska en ole kyennyt saamaan yhtiölleni vielä niin vankkaa jalansijaa että sillä leveämmin eläisi. Nälkää emme ole nähneet ja vuokrattu katto pysynyt pään päällä mutta siinäpä se sitten on. Enempää ei. Lääkke on enää pienintä annosta vaille lopetettu. 
Nykyään elän silti edelleen omituisessa ongelmassa. En edelleenkään osaa rakastaa puolisoani niin kuin hän ansaitsisi, osaan koskettaa, halata, suukotella ja vilpittömästi kertoa rakastavani mutta en pysty esimerkiksi rakastelemaan. Haluamme lapsia jolloin tämä on luonnollisesti este. Samoin julmuuteni, kylmyyteni, laskelmoiva tarve raivata kaikki edestäni on edelleen voimakkaasti läsnä. Ihannoin ajatusta täydellisestä kostosta kaikille jotka minua vastaan ovat rikkoneet jonka jälkeen haluan kuolla oman käteni kautta. Rakastan sitä ajatusta ja rauhoitun aina sitä miettiessäni, nautin.

Nyt ikää karttuessa lähemmäs keski-ikää haluan päästä eroon tästä ja oppia olemaan se tilastollinen normaali, aivoton tunteilla varustettu perus jamppa joka iloitsee siitä kun juhlamokka on tarjouksessa ja kun saa saunan jälkeen istua kuistilla kalja kädessä ja piereskellä. Vaan ei. Saunassa laskelmoin yrityksen asioita, todennäköisyyksiä, yritän ratkoa fysikaalisia ilmiöitä. Vähäisen vapaa-aikani vietän mieluiten opiskelemalla uutta kieltä tai peräämällä tietoa historiasta tai biologiasta. En saa päältäni rauhaa. 
Olen siinä pisteessä että puolisoni harkitsee lähtemistä, koska minusta ei ole isäksi, puolisoksi. Eniten mietityttää tulos, entä jos hän lähtee. Vajoanko syvemmälle hulluuteeni ja herään lopulta 80-vuotiaana enkä muista eläneeni. Vai etsinkö lääkkeen ja tuhoan itsekkäästi jälleen jonkun ihmisen elämän olemalla oma hullu itseni, narsisti, sosiopaatti. 
Ryhdyn pitämään täällä viikkokirjaa jonne puran pääni sisältöä. Olkoon se hoitoni toistaiseksi. Kommentoida saa vapaasti. 
Kiitos ja Anteeksi

 

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 15.01.2020 klo 23:05

Hei suotta pyydät anteeksi. Kiitos itsellesi avauksesta. Vaiherikasta elämää olet elänyt. Rehellisyys palkitaan, ainakin niin sanotaan. Enemmän siitä on hyötyä kuin siitä, ettei hoksaa totuutta.

💬 Voimia jatkoonkin toivotan.