Haluan jakaa teille oman elämäni tarinan ja tuoda muillekin toivoa, että kurjista lähtökohdista voi nousta ylös ja elämä hymyilläkin. Toisaalta toivon löytäväni vertaistukeakin 🙂

Olen nelilapsisesta perheestä nuorin, sisarukseni 8-11 ja 13 vuotta vanhempia. Vanhemmillani oli maatila, olivat itse sen tyhjästä luoneet ja saaneet elantonsa siitä irti.
Muistan lapsuudestani hurjan vähän asioita ja muistikuvia on todella vähän. Kadehtien kuuntelen ihmisiä, jotka kertovat lapsuudesta ihania muistoja. Turvallista meillä oli, oli terveellistä ja hyvää ruokaa, puhtaat vaatteet, ei väkivaltaa. Ei kyllä ollut rakkauttakaan vanhempieni välillä eikä rakkautta koskaan kohdistettu meihin lapsiin. En ole koskaan kuullut vanhempieni enkä sisarusteni suusta, että joku heistä mua rakastaisi, en ole koskaan halannut vanhempiani enkä sisaruksiani. Äitini suusta muistan kuulleeni, että olin kiittämätön, ilkeä lapsi. Muistan lapsena pohtineeni mielessäni, miksi en osaa olla kiitollinen..Edelleen sisälläni luulen olevani paha, se kun on sieluuni iskoistettu jo varhain..Yritin olla kuin 8-vuotta vanhempi siskoni, hän kun oli äidin mieleen. Mutta vaikeetahan 8 vuotta nuorempana on osata olla kuin hän, ollessani pieni lapsi, siskoni oli teini, henkisellä tasolla ihan eri sfääreissä kuin minä. Ollessani 17-vuotias ja menossa poikaystäväni luokse yökylään, isäni piti mut sinne heittää, äiti huusi mulle, jotta sinä et sinne huoraamaan lähde…Eikä hän koskaan palannut sanomisiinsa eikä pyytänyt anteeksi…Ei meidän perheessä koskaan kukaan pyytänyt toisilta anteeksi, sitä sanaa ei käytetty..

Alle kouluikäisenä olin paljon vanhimmän veljeni mukana, olin kovasti häneen kiintynyt ja hänestä mulla onkin lämpimät muistot. Mutta hänen varttuessaan ja muutettuaan pois kotoa yhteydenpito väheni vähenemistään kunnes loppui kokonaan viimeistään siinä vaiheessa, kun itsekin muutin pois kotoa. Mutta jo ennen tätä koin veljeni ja minun etääntyneen kokonaan. Olen nähnyt hänet viimeksi 4-5 vuotta sitten.

Siskoni oli mulle rakas ja hyvin ihana mua kohtaan, muistelen häntä lämmöllä. Hän sairastu psyykkisesti ollessni 16-vuotias. Yhdessä yössä siskoni muuttui vieraaksi ja jäi sellaiseksi. Ihanasta. lämpimästä, sydämellisestä ja fiksusta nuoresta naisesta tuli sulkeutut, apaattinen..:-(. Kun tämä tapahtui, isäni sanoi mulle, jotta kenellekään ei tästä puhuta. Meni 2 vuotta ennekuin puhuin asiasta edes parhaalle ja ainoalle ystävälleni…

Toiseksi vanhin veljeni oli mua kohtaan kovasti ilkeä sanallisesti ja vanhempani sallivat sen täysin. Kukaan ei mua puolustanut, itsekään en sitä osannut tehdä.Koin hänen inhoavan mua. Kun 19 vuotiaana lähdin kauas pohjoisesta etelään ja yritin hankkia työpaikkaa hän totesi mulle, jotta et tule koskaan saamaan työpaikkaa. Se tuntui todella pahalta. Mutta sain hakemani työpaikan. Myöhemmin luin itselleni ammatin ja nykyyisin ole vakituisessa työsuhteessa. Hän asuu edelleen vanhempiani lähellä avovaimon kanssa lapsettomana..

16 vuotta kävin vuosittain vanhempieni luona, velvollisuudesta. Samalla reissulla näin sisaruksiani. Jokainen reissu oli täynnä ahdistusta ja pahaa oloa, jännittyneisyyttä ja pelkoa. Itkin aviomiehelleni tunteitani. Sain kolme lasta, jotka kulkivat mukanamme reissuilla. Sitten lopetin reissut. Miksi tein jotain sellaista, mikä ahdistaa. Äidillän todettiin alzheimerin tauti hieman ennen tätä päätöstäni. Avauduin isälleni lapsuuden tunteistani, aluksi puheluni ja tunnelataukseni tulivat huutaen. Nykyisin saan jo puhua aikuismaisesti ja hillitysti ja puolustaa itseni isäni syytösten alla. Isäni on jonkinsortin paranoidinen persoona, joka on hallinnut äitiäni, luullut hänen pettävän. Tämä selvisi mulle aikuisena, äitini kertoi kertavuosittaisella reissullani. Toisaalta ilmeni, jotta äitini epäili vastaavanlaisesti isääni..Äidilleni en koskaan ennättänyt avautua mutta epäilen, että minkäänlaista ymmärrystä en olisi häneltäkään saanut. Ymmärrän hyvin, jotta vanhemmillani on ollut rankka lapsuus ja nuoruus, työntäyteinen. Olen sanonutkin isälleni, jotta he ovat tehneet parhaansa ja en ole katkera (vaikka kuitenkin olen katkera..) mutta se ei hänelle riitä. Hänen pitäisi saada olla täysin virheetön ja häntä tulisi vain kehua..Ihmistä, joka ei ole koskaan kehunut tahi kannustanut omia lapsiaan. Jos itse erehtyi olemaan itseensä jossain asiassa tytyväinen, kokeneensa onnistumista hän kyllä lyttäsi sen ja nauroi päälle.

Olemme isäni kanssa olleet puhelimen välityksellä tekemisissä viimeiset vuodet, hän soittaa mulle ja yleensä humalassa, vaikkakin olen pyytänyt soittamaan selvinpäin. Tämän vuoksi olen yrittänyt olla vain kuunteleva osapuoli mutta jossain vaiheessa tämä roolini unohotuu ja tyhmänä lähden keskustelemaan hänelle tietäen jo lopputuloksen…Isäni ei osaa ottaa mun tunteitani ja lapsuuden tunnetilojani ja kertomaani lapsuuden pahaaoloani vastaan. Joskus hän on pyytänyt puhelimessa anteeksi, seuraavassa puhelussa sanonut, jotta ei hän kyllä tiedä, mistä pitäisi anteeksi pyytää..Olin kuulemma hankala lapsi. Riiteyksihän meidän puhelut monesti menevätkin. Ja sitten hän soitti aviomiehelleni ja yritti mustamaalata mua hälle ja saada aviomiestäni puolelleen…Syksyllä meillä oli avioero tulossa, ostin osakkeen ja pyysin isältäni ennakkoperintöä ja sainkin suuren summan, josta kiitin ja sanoin olevani kiitollinen. Kun eromme ei sitten onneksi toteutunutkaan, saimme asiamme selvitettyä ja menimme pariterapiaankin, isaäni sanoi mulle, jotta olen suunnitellut kaiken ja epärehellisyydellä hankkinut ennakkoperintöä häneltä ja aikoo laittaa lakimiehet perääni…Totesin hänelle, jotta joku muu isä olisi iloinen ja onnellinen, jotta perhe pysyykin kasassa eikä avioeroa tulekaan mutta siihen ei hän pysty vaan syyttää mua epärehellisyydestä..

En halua olla enää isäni kanssa missään tekemisissä. Jos mulla olisi rahaa, maksaisin ennakkoperinnön takaisin mutta en voi.

Anteeksi sekava kirjoitukseni, on paljon sanottavaa ja tuntuu, ettei saa kerrottua selkeästi ja tiiviisti kaikkea, mitä haluaisi sanoa 🙂 Yrittäkää ottaa selvää 🙂

Näiden 20 vuoden aikana olen selvinnut aviomieheni avulla ja tuella. Paljon hän on joutunut parisuhteessamme kärsimään vuokseni, olen käynyt lävitse elämänvaiheita, joita en kotona saanut läpi käydä kuten murrosikää…Nyt opettelemme elämään erillisinä mutta yhdessä 🙂 Tämä tuntuu hyvälle 🙂 Olen käynyt terapioissa, joiden avulla olen löytänyt itseäni pikkuhiljaa. Täysin tunnelukkoisesta ihmisestä on kasvanut ulos hieman jo tunteitakin handlaava ja tunteva persoona. Meillä on kolme ihanaa lasta, joita olen yrittänyt kohdella juuri päinvastoin kuin mua on kohdeltu ja antaa rakkautta niin paljon kuin suinkin tunnekötýhänä ihmisenä olen pystynyt.

Rankkaa tämä elämä pon henkisesti ollut mutta nyt tuntuu, jotta jotain olen itsessäni henkisellä tasolla saavuttanut ja vihdoin tunnen olevani onnellinen 🙂 RAnkkaa se elämä tulee ajoittain tulevaisuudessakin olemaan mutta nyt mulla on eväitä, joilla voin vaikeita asioita käydä lävitse.

Tsemppiä kaikille, kyllä elämä hymyilee risukasaankin 🙂