Terve kaikille, en oikein osannut muuten alkaa etsimään apua, jos nyt sitten edes tarvin sitä. On aika toivoton olo ja tuntuu ettei mitään saa aikaiseksi, ei ole diaknooseja mistään mielialan ongelmista. Yrittäjänä toimin ja se on aika yksinäsen miehen hommaa siinä vaiheessa kun on tiukkaa taloudellisesti ja pitää miettiä miten selviää joka päivästä. Nyt on muutama vuosi menty fyysisesti äärirajoilla ja nyt ensimmäsitä kertaa tuntuu toivottomalta, heti kyllä helpottaa kun tätä alkoi kirjoittamaan. Että jos jotkut samojen asioiden kanssa painii niin olishan se mukava ajatuksia vaihdella.
Voimia ja intoa tehdä työtä, jos vaikka tulosta ei aina niin näkyisikään.
Nostan hattua kun jaksat yrittää kaikesta huolimatta ja toivon, ettet annakaan periksi!
Tsemppiä ja tulevaisuudentoivoa!
🙂👍
Arvostan paljon ihmisiä jotka jaksavat pyörittää omaa yritystä. Olet itsesi pomo ja oman elämäsi herra. Mutta toivottavasti sinulla on jotain muutakin kuin yrityksesi ja työsi sen eteen. Toivottavasti muistat välillä rentoutua ja nauttia vapaa-ajastakin. Aina ei yrityksellä mene hyvin, mutta itsestä täytyy muistaa huolehtia ja omasta kunnosta muuten ei jaksa töitäkään tehdä. Tsemppiä sinulle! 🌻🙂🌻
Luin kirjoituksesi ja vaikken olekaan yksityisyrittäjä niin koen olevani yksin yrittäjänä. Turvattomuus ja tulevaisuuden pelko on ollut minulla jo vuosia, vaihdellen aina, joskus se on taka-alalla, mutta heti kun jotain tapahtuu elämässä niin koen turvattomuutta ja pelkoa että miten selviän eteenpäin.
olen aika "kärty" ja vihainen silloin kun olen siinä pelon ja turvattomuuden tilassa, senkin huomasin vasta tänä aamuna, tai tunsin sen itsessäni jota en aiemmin ole tunnistanut mistä se minun kärtyäminen johtuu.
Olen parisuhteessa mutta aika yksin joudun omia asioita miettimään, kumppani ei halua oikeastaan niistä tietää eikä ota kantaa. Ei ole ketään johon nojata. Olen tähän asti pärjännyt näin, mutta nyt tuntuu että onkohan tässä mitään järkeä? Miksi me ihmiset ollaan niin itsekkäitä ettemme tukeudu tai jaa tukea toisillemme?
Täällä netissä annetaan tukea, ihan roppakaupalla, kun kukaan ei tiedä eikä tunne, siksikö? Ihan sama, kunhan edes jostain saa tukea että jaksaa eteenpäin.
pelkään kaikenlaisia asioita ja vasta tänä aamuna kun poljin pyörällä töihin tajusin että niinhän se on.
Jännä juttu kun sitä huomaa kaikenlaista itsestään, ehkä niitä sitten voi vähän korjata kun ne huomaa.
Sitä samaa toivon sinullekin että nyt kun alat huomaamaan joitain asioita etkä enää niitä piilota niin ne ei muodostu liian suuriksi! Tsemppiä eteenpäin.
Terve, olipa mukava saada noita kannustuksia, kiitos. Tässä viikon miettinyt ja kyllä pitää jotenkin alkaa ajamaan yritystä pinemmäksi kun ei vain jaksaa nyt, porkukka joutuu laittamaan pois ja ei sekään ihan helppoa ole, kokonaan ei vain pysty eikä haluakkaan lopettaa kun jotakin on tehtävä elääkseen. On se minullakin puoliso mutta enemmän on jo tapa ja senkin takia varmaan kun lapsilla ollut ongelmia on pysytty yhdessä, ei pysty kaikkea puhumaan. Eikähän yrittäjän kumppanina ole varmasti ollut helppoa. Ei vain oikein tiedä miten alkaa apua etsimään, ei töitäkään voi lopettaa ja jäädä sairaslomalle, konkurssi tulee varmaan kuukaudessa siinä tapauksessa. Neuvoja ja ideoita mielellään otan kyllä vastaan, aurikohan tuo paistaa kaikesta huolimatta ulkona. Että voimia kaikille.
Hei. Haluaisin sanoa viestin aloittaneelle yrittäjälle että sanomasi perusteella olet jo lähellä burnoutia. Itse olen nyt ollut 6 kk sairauslomalla samasta syystä. Toimin yrittäjänä n.9v tehden töitä pääasiassa yksin omassa ...sanotaan nyt vaikka että käsityötyyppisessä yrityksessäni. Teen töitä yksin. Yritykseni siis seisoo tällä hetkellä, mitään ei tapahdu. Saan pientä sairauspäivärahaa kelasta ja sen lisäksi sosiaalitoimistosta toimeentulotukea. Olen karsinut kuluni minimiin mutta silti olen joutunut lainaamaan rahaa ystäviltä ja vanhemmilta laskuihin. Laiminlöin itseni hoitamisen sillä olen aina (ennen) tykännyt työstäni ja voisin sanoa että työ tuntui alkuvuosina jopa harrastukselta. Muuta en silloin kaivannutkaan. Paljon on sattunut vuosien varrella..ero avopuolisosta ja erään läheisen nuoren itsemurha niistä pahimpia. Nuokin asiat surin ja käsittelin, tai jätin käsittelemättä koska yritin hoitaa työni mahdollisimman hyvin kaikesta huolimatta. Urheilua en ole harrastanut sitten nuoruusvuosien enkä mitään muutakaan. Kaiken kivan mitä olisin halunnut tehdä jätin tekemättä koska työ oli pääasia. Tuttavat ja avopuolisonikin välillä käskivät jarruttamaan mutta koin että he eivät ymmärtäneet yrittäjyyden luonnetta. Loppuunpalamisen merkit on ollut näkyvissä jo ainakin pari vuotta. Keskittymiskykyni on heikentynyt huomattavasti, pitkäjännitteisyys on poissa, muisti on heikentynyt ja asioiden kokonaisvaltainen hahmottaminen heikonpaa. Merkeistä huolimatta vaan jatkoin siihen pisteeseen etten vaan enää kyennyt tekemään mitään. Viimeisimmät työt mitä tein venyivät esim. viikon työn sain tehtyä ehkä kuukaudessa tai ylikin. Ja parin tunnin työtä saatoin tehdä monta päivää pienissä pätkissä. Muutamia töitä olen jopa palauttanut asiakkaalle ja ohjannut heitä viemään ne toiseen paikkaan. Valehtelin asikkailleni syitä viivytyksistä ja palautuksista ja sitä valehtelua häpeän todella paljon ja tunnen itseni todella huonoksi. Koko tämänhetkinen tilanne saa itseni tuntemaan itseni surkimukseksi. Ei ole aavistustakaan miten elämä menee eteenpäin mutta toivoa on että joskus vielä tulee paremmat ajat. Paljon on asioita mielessä mitä voisin kertoa mutta kohta ote herpaantuu tähän kirjoittamiseen. Ehkä jatkan myöhemmin.
Unohdinkin jo koko pointin....halusiko joku jotain neuvoja...oi voi, nyt ei tule hyviä neuvoja mieleen. Itseäni kehoitettiin jo aiemmin vähentämään työn tekoa ja harrastamaan ulkoilua ja urheilua. Joopa joo, kukas ne työt sitten tekee, niinpä.? Jotenkin tuntuu että palkkatyöläisenä olisi niin paljon helpompaa sairastaakin.
Luin tekstini uudelleen ja tsemppaan itseäni viimeisestä sanastani...sairastaa! Jep, olen kaikessa ahdistuksessani ja masennuksessani pohtinut itseäni ja asioitani yksin saamatta sopivaa tukea mistään, saati että joku kertoisi mikä minua vaivaa ja mistä se johtuu. Pitkään olen soimannut itseäni jaksamattomuudestani, tuntenut itseni huonoksi, laiskaksi ja sitämukaa syrjäytynyt tai syrjäyttänyt itseni sosiaalisista kontakteista koska en vain oikein jaksa mitään. Mutta siis olen kuitenkin pikkuhiljaa tullut siihen tulokseen että olen todellakin niin ylirasittunut ollut pitkään että olen sairastunut burnouttiin, siis kärsin tästä sairaudesta, en ole vain tyhmä ja laiska vaan olen sairas ja sairaudesta paranee joskus. Eikö?
Nykyään olen jo jonkin verran antanut itselleni anteeksi laiskuuteni ja antanut itselleni luvan olla vain ja tehdä mitä huvittaa tai olla tekemättä. Nyt vain lepään. Tuon asian sisäistäminen on mielestäni ollut loiva käänne parempaan. Siinä mielessä että paha ahdistus mitä olen pitkään kokenut on tuon myötä helpottanut ja osaan kai jo olla stressaamatta vaikka asiat onkin rempallaan. En kuole tähän, eikä kukaan muukaan kuole tähän ympärilläni. En usko että koko loppuelämääni olen tässä tilassa vaikken usko että tästä kovin äkkiä noustaankaan. Todennäköisesti joudun tekemään suuria muutoksia elämässäni jotta tilanteeni paranee. Olen tähän asti pyöritellyt muutosasioita omassa pienessä päässäni ja aiheuttanut täten itselleni vain suurempaa ahdistusta. Ihan viimeaikoina olen vasta tajunnut että jotta saisin muutoksiin voimaa niin ensin pitää vain levätä ja levätä ja olla itselleen armollinen ja antaa asioille aikaa.
Siis toisin sanoen muuta ratkaisua kuin lepo en ole vielä keksinyt.
Eli viestin aloittaneelle neuvoisin yrittämään jollain konstin järjestämään pikaisesti työtaakkaa pienemmäksi ja rutkasti pienemmäksi. Mieluimmin totaalista lepoa.
En tiedä kuinka sen pystyt järjestämään mutta olen tässä nyt kertonut mihin se johtaa jos et sitä tee.
Juuri nyt kamppailen itseni kanssa asiasta että pitäisi hakea kirjanpitäjältä tilinpäätös ja tase sosiaalitoimistoa varten, tai olisi pitänyt hakea jo ajat sitten ja se olisi pitänyt toimittaa sosiaalitoimistoonkin jo ajat sitten jotta saisin edes jotain tukea. Olen kai kuukauden myöhässä kaikissa ja laskuja, karhulaskuja ja perimiskuluja kasaantuu sen takia. Ja syy miksi en tänäänkään kai tule sitä hakemaan (muuytama kilometri matkaa ja auto seisoo pihassa) on se että en kehtaa koska en ole pitkään aikaan käynyt suihkussa ja en jaksa sinne suihkuunkaan raahautua. Siis en ole viikkoon tai kahteen käynyt suihkussa, en muista. Säälittävää kai. En tiedä mikä siinä on vaikeeta. Itsensä hoitaminen on vaikeeta koska tekemättömät asiat odottavat. Ensin työ ja sitten huvi. Olen kai luokitellut suihkussa käymisenkin huviksi.
Terve, en vissiin ole huomannut aikaisempia juttujasi ja jos vain jotenkin voisin ottaa osan pahasta olostasi niin tekisin niin, onneksi tajusin mennä lääkäriin, nyt koitan pelastaa jotenkin yritystä, morkkis ja itse syytökset on melkoiset kun ei aikoinaan huomannut tilannetta. Olen huono neuvomaan raha-asioissa kun itse sotkenut omat, nyt pitää sinulle saada joku mikä huolehtii ainakin jokapäiväsen toimeentulon, se vie loputkin voimat kun joutuu murehtimaan sitä. Minulla nyt vissiin lääkitys kohdallaan kun ei oma tilanne vaivaa, aamuyöllä sitten se alkaa taas. Osaisiko joku neuvoa mistä saataisiin sinulle ihminen avuksi, onko terveyspuolella tai sitten joku edunvalvoja, siksi aikaa kun pääset tolpillesi. Olen kuitenkin siten ajatellut tätä elämää, että joskus sen paskan tuleminen loppuu. Nyt mene äkkiä johonkin päivystykseen ja kerro tilanne, ei ne voi sinua heitteille jättää. Raha-asiat kyllä hoituu sitten, jos jaksat ilmoitella velkojille että sairastat, eihän sitä kaikkea pakko kertoa. Itse saanut paljon ymmärrystä, mutta minun summat niin kauheita että miten lie onnistunutkin saada tämmöiset velat. Kun on kaikkensa tehnyt, sitä pitäisi antaa itselle armoa. Koita vielä hakea apua.🙂👍
Olen jo jonkinmoisessa hoidossa. Menin alkusyksyllä terkkariin kun oli jo jokunen kuukausi mennyt niin että tein töitä vain pienissä pätkissä. Ilmoitin itse että taidan olla burn out.Nukuinkin vähintään 12h/vrk. ( Olinhan sitä ennen jo pari vuotta käynyt silloin tällöin terkkarissa lääkärillä ihmettelemässä että olen niin hitsin väsynyt koko ajan. Masennusta oli lääkärin puolesta ehdoteltukin mutta kun omasta mielestäni mieleni oli pirteä ja intoa oli vaikka mihin mutta kun väsytti fyysisesti, nukuin kunnolliset yöunetkin joten ei johtunut valvomisesta).
No terkkarilääkäri määräsi ekat lääkkeet ja laittoi lähetteen psykiatriselle puolelle. Papereihin tuli kait masennus, Kelan takia. Aikaa on kulunut n. puoli vuotta ja olen tavannut psyk.lääkärin muistaakseni 3 kertaa ja psyk.sairaanhoitajan 2 tai 3 kertaa, en muista. Lääkitystä on matkan varrella muutettu ja vieläkin on hakusessa se sopiva lääke tai annos. Käyntejä on noin vähän koska olen ainakin 2 lääkärin ja 1 hoitajan ajan jättänyt itse menemättä kun en ole juuri silloin vaan jaksanut lähteä. Hirveä välinpitämättömyys on astunut kuvioihin kaiken myötä.
Eli olen siis jonkinlaisessa hoidossa mutta mietin itsekseni muunkinlaisen hoidon etsimistä koko ajan. Kävin kokeilemassa akupunktiota mutta jotenkiin olen vaan niin saamaton että jätin sen kesken, kävin 4 kertaa ja 10 olisi ollut minimi jotta jotain hyötyä olisi ollut.
Mulla on henkilökohtainen sairausvakuutus Pohjolassa joten mahdollisuuksia on mennä hoitoon yksityisellekin puolelle. En vaan tiedä minne. Pitääkö vaan lähteä kokeilemaan mistää löytyy sopiva apu. Kynnys hakeutua tuntemattomalle psykiatrille on korkea kait siitä syystä että se vain masentaa lisää jos osuukin huonolle psykiatrille. En myöskään ole perillä noista psykiatri, psykologi, psykiatrian sairaanhoitaja, terapeutti ym.ym ammattinimikkeistä. En tiedä siis että kenelle niistä nyt sitten pitäisi aika varata.
Asun pääkaupunkiseudulla joten mahdollisuuksia on paljon. Jos joku osaa suositella jotakin niin kertokaahan ihmeessä.
Niin ja siis rahallista avustusta olen saanut kelasta ja sossusta (olen ainut aikuinen perheessäni joten ei miestä elättämässä). Tosin sossuhan ei kaikkea hyväksy mutta olen hurjan iloinen että yrittäjätkin hyväksytään jossain määrin.
Nyt herpaantuu ajatus ja poukkoilen.
Siis kyllä jo olen jonkinlaisessa hoidossa. Olen miettinyt mielenterveysyhdistyksen tiloihin, kahviloihin ym. piipahtavani mutta kynnys on siinäkin iso. Minkähänlaisia ihmisiä niissä käy?
Tässä yhteydessä voisin kertoa tuosta kahden vuoden burnoutia ennakoivasta ajastani sen verran, että silloin koin elämäni ensimmäisen kerran paniikkihäiriön. 2 erillistä jaksoa mitkä molemmat selätin lääkkeillä ja pakottamalla itseni panikoimaani tilanteeseen jatkuvasti. Ehkä kerron noista jaksoista myöhemmin. En tajunnut silloin koska muuten voin oikein hyvin lukuunottamatta väsymystä, että paniikkihäiriö oli ennakkomerkkejä loppuunpalamisesta. Molemmat jaksot tulivat pian sen jälkeen kun olin selvinnyt pitkästä kiivaasta työkaudesta mikä omassa toiminnassani osuu aina kevääseen ja kestää kuukausia. Eli kahtena vuotena peräkkäin koin paniikkikohtauksia elokuusta alkaen ja jouluun mennessä ne olivat heikentyneet tai loppuneet kokonaan. Ei lääkärit tuolloin osanneet yhdistää sitä omaan kiivaaseen työtahtiini. Sanoivat että lapsuuden traumoista kumpuaa. No nyt ne on poissa ja hyvä niin. (olen kuullut ainakin yhden tarinan luotettavalta taholta missä pitkäaikainen stressi on aiheuttanut paniikkihäiriön laukaisemisen).
Tulipahan kirjoiteltua mutta tämä taitaa olla hyvää terapiaa.
En kuuluisi tänne ryhmään, kun en ole yrittäjä enkä ikinä ole ollutkaan, mutta kuten joku toinen totesikin, tunnen olevan yksin elävänä siinä mielessä "yrittäjä", että jotain on aina selvitytyäkseen yritettävä. Olen työtön nyt, joo, mutta haen työkseni töitä, niin sanoakseni, ja teen niitä hullun lailla, kun niitä on, että laiskaksi en itse itseäni luokittelisi - moni muu "kunnon ihminen" kylläkin niin varmaan ajattelee.
Vakuutuksesta tuli sellainen mieleen, että olet ollut TÄYSIN terve, ainakin virallisesti, kun olet sellaisen saanut joskus - sitähän ei mikään yhtiö myönnä, jos on vaikka JOSKUS ollut juuri MASENNUKSEN takia hoidossa, ja kyllä niitä ns. ja oikeita sairauksia on niin pitkä lista, jotka estää vakuutuksen saannin, että se on harvojen herkkkua - siitä mahdollisuudesta muuten siis kannattaa olla kiitollinen, jos haluan jotain positiivista sanoa.
Julkisella puolella kun ei ole valinnan varaa: jos ei kemiat kohtaa sulle määrätyn henkilön kanssa, jonka koulutus muuten harvoin on edes psykologi, mikä sekään ei tietysti niitä kemioiden sopimisia takaa, niin se on siinä sitten, ja ihmettelet, niin kuin moni täällä tekee, että mistäs nyt sitten apua?
On joo olemassa ns. mielenterveyskuntoutujille ryhmiä. No se mihin itse menin, (kun siitä oli tehty niin fiksu esite ja lehtikin niillä on, missä on päteviä ja hyviä artikkeleista ja tietoa), oli kokoontunut samalla porukalla vuosikausia, ja kaikki siellä olevat olivat syystä tai toisesta eläkkeellä, joten heidän suurin ongelmansa tuntui olevan, että mitä kivaa tekemistä keksisi. Oli niin sisäänpäinlämpiävää, ja mulla niin erilainen elämäntilanne, että en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, kun sinne olinkin päätynyt - vain vähän aikaa sitten normaaissta työssä käyneenä...
Voihan muualla olla muunkinlaisia, kerroin vain oman karun kokemukseni.
Tällaiset anonyymit palstat tosiaan on omastakin mielestäni sellaisia, missä ihmiset USKALTAVAT kertoa asioistaan, ja sitä kautta tulee sitä ns. vertaistukea, kun lukee toisten kokemuksia, ja voi vertailla ja suhteuttaa omiaan niihin, ja saada ehkä vinkkejä omaan tilanteeseensa. ja tajuaa, ettei ole ainoa, jolla on vaikeuksia - ns. oikeassa elämässä kun oleellisinta on NÄYTTTÄÄ terveeltä ja täydelliseltä. Esimerkkinä, joka nyt ei tähän aiheeseen varsinaisesti liity, on se, että vaikkapa facebookiin, ainakin nuoret, meikkaavat ja käytännössä naamioituvat joksikin ihanneminäkseen, ettei vain kukaan tietäisi, miltä oikeasti näyttää.
Virheetön ulkokuori on vallitseva uskonto maassamme, tällaisen huomion olen tehnyt. Jos haluat olla oma itsesi, joudut tekemään kauheasti töitä, että löydät paikan, missä se onnistuu. Sairasta.
Hei vaan, se on itsellä aikamoinen kynnys luottaa kehenkään, koskee myös terveydenhuoolon ihmisiä, on vain s...tanan yksinäinen olo. Jotenkin odottaa arkea vaikka tietää että sitten on paniikissa eikä uskalla tehdä oikein mitään ja odottaa iltaa, että sitten ainakin saa olla rauhassa. Nyt ollut vaikein vkl koskaan, ei vain saa innostuttua mistään, tulin työmaalle mutta ei sitä saa aloitettua mitään. Joku tukihenkilö se pitäisi olla varmaan, mutta ei sitä halua kenekään taakkaa oikein lisätä omilla ongelmilla. Isossa mittakaavassa on usko tulevaan, mutta välillä meinaa loppua huumori koko elämästä. Tulipa tässä nyt "avauduttua taas". En tiedä olisko sitä sitten kirkossa tai jossakin joku kenen kanssa voisi jutella. En ole uskossa mutta joku rauha pitäisi löytää elämään. Mutta taistellaan kaikki, kyllä ne asiat aina järjestyy, näin ne kyllä muuten tekevätkin.😎
Kiitos vastauksestasi "Minä vain". Äläkä luokittele itseäsi ulos mistään ryhmästä. Aina on asioita mitkä ihmisiä yhdistää. Tarkemmin ajatellen ihmisten luokitteleminen ryhmiin aiheuttaa juuri ulkopuolisuuden tunnetta toisille. Tämän tekstin tarkoitus ei ole olla negatiivinen. Siispä lisään hymiöitä 😀🌻🙂🌻 Ei tämä ole yrittäjien ketju vaan burnout-ketju enemminkin.
Joo olin terve n.25 vuotta sitten hankkiessani vakuutuksen. No en nyt 100% terve mutta ei mainittavaa diagnoosia eikä pitkäaikaissairauksia.
Tosiaan käyttäisin tuota vakuutustani kun tietäisin minne hakeutuisin. Toisaalta olisin voinut jo ajat sitten soitella vaikka kaikki paikat läpi mutta kait se tämä masennus ja jaksamattomuus estää sen. No oikeastaan ensin pitää tarkistaa vakuutusyhtiöstä mitä se todella nykypäivänä kattaa todellisuudessa. Eli pitäisi istua puhelin kädessä kuuntelemaan odotusmusiikkia.
(kerran asioin erään vakuutusyhtiön kanssa siten että menin papereineni heidän konttoriinsa mutta siellä ei ollut henkilökohtaista asiakaspalvelua tarjolla. en muista oliko vain ajan sopineille vai toisenlaisille vakuutusasioille. Jokatapauksessa minut ohjattiin hoitamaan asiani tässä konttorissa pienen pöydän ääreen missä oli puhelin sitä varten että siitä sai ilmaiseksi soittaa heidän asiakaspalveluunsa ja pyytää neuvoja. Kyllä oli outo tunne. Siinä pläräsin papereitani ja puhuin puhelimeen asiakasneuvojan kanssa joka saattoi olla ties vaikka satojen kilometrien päässä ja samaan aikaan konttorin työntekijöistä osa jutteli iloisesti keskenään, osa kulki ees taas ohitseni käytävällä paperinippu tai kahvikuppi kädessään. Osalla toki oli asiakkaitakin palveltavanaan. Kyllä se oli outo tilanne sanon minä vaan.
🙄
Juttu pomppas, mutta kun tuli tollanen mieleen.
Tukihenkilö tuntuu melkein ratkaisulta kaikkeen, ja vielä sellanen joka tulee kotiin ja sanoo etta hoidetaanpas nyt tää juttu kuntoon. Mutta sellaisia ei taida olla olemassakaan. Yksin minäkin olen asioineni, harva edes tietää missä jamassa olen, tai oikeastaan täysin sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä itse. Ei anna luonne periksi kuormittaa toisia omilla murheilla.
Sattuipa mukavasti - en ole ollut täällä sen jälkeen, kun tuon kirjoitin, ja sitten olit pari minuuttia sitten vastannut minulle, Katinka.
Onhan se totta, että jos etsii vaikkapa ryhmää tai ihmistä, jolla olisi tismalleen sama tilanne, niin kauan saa etsiä...hyvä näkökulma😀
On itsellänikin kyllä aikoja, etten jaksaisi nousta edes sängystä, ja onkin, ja suihkuun meno on ollut lähes päivän suurin ponnistus, mutta tuota asiaa ei työtön masentunut kai saisi sanoa - lisää vain työttömien leimaamista, mutta yritän sanoa, että ymmärrän masennuksen, joka vie toimintakyvyn - itsellänikin tuo aaltoilee, mieliala siis, ja tänään ollut jotenkin erityisen masentunut olo, kun taas esim. viime viikolla olin hyvinkin toimelias työnhaun ja monen muun asian suhteen.
Siitä vakuutusasiasta vielä, että luulisi ainakin, että jos sellaisen on saanut, niin kaipa se voimassa pysyy.
Itse vain olen hakenut vakuutusta lähinnä siksi, että esim. työttömiä katsotaan vähän kuin halpaa makkaraa julkisella puolella, vaikka olisi kyse ihan pienestä, fyysisestä vaivasta - en nyt kehtaa kertoa esimerkkiä -, mutta siellä saa joskus TODELLA taistella, että uskottaisiin, että tarvitsen vaikkapa vain antibioottikuurin - tai eihän sitä nyt itse voi vaatia, mutta kun on niin selvät oireet ja uusiutuva ongelma, eikä omia sanoja kuunnella - tänä talvenakin sairastin harvinaisen pitkän flunssan, kun en saanut lääkkkeitä, jotka olisivat tepsineet, ja niitä olisi tarvittu paljon vähemmän - olisi tullut halvemmaksi itselle ja monta käyntiä vähemmän tk:ssa.
Kun sitten tuli mieleen hakea vakuutusta, siellä kysymysmäärä tyrmäsi - ei saisi olla juuri mitään vaivoja, että sellaisen saa, vaikka sitten aikoisi käyttää vain ihan perussairauksien hoitoon, kun kokemukset julkisesta puolesta ovat tuollaisia. Nyt kyllä ymmärrän muuten, miksi jotkut ottavat pikkulapselleen sairausvakuutuksen, joskus ajattelin, että se on vain rikkaiden hössötystä, mutta siinähän voi olla henki tai ainakin tuleva terveys kyseessä, jos pikkulasta pompotellaan noin kuin nyt esim. minua, ja tiedän, että se on maan tapa. Yrittäjätkin, ja siis kaikki työtä tekevät, tuon systeemin rahoittavat, ja sitten kun apua tarvii, kohdellaan kuin saastaa. (Minulla olisi paljon kauhempiakin esimerkkejä, mutta jääköön ne nyt tässä. Julkinen terveydenhuolto on MÄTÄ, puhun kokemuksesta, mutta kuten sanottu, en voi paljastaa kaikkea tietämääni täällä.)
Mutta tunnen myötätuntoa, että joku systeemiä vaikka isoillakin summilla työelämässä rahoittamassa ollut - vaikka julkisen tarkoitushan on olla kaikkia varten toki - on oikeutetusti turhautunut, kun apua ei meinaa saada sitten millään.
Mutta siitä vielä, että JOS vain suinkin on mahdollisuus edes etsiä niitä yksityisiä, niin se kannattaa sitten tehdä - olen täällä tukinetissäkin nähnyt neuvoja, miten kannattaa etsiä uutta, vaikkapa psykoterapeuttia, jos ei sen hetkinen oikein tunnu oikealta. Julkisella sitä EI voi valita, no ehkä vaihtaa kerran.
Kyllä se vakuutus kai sitten hoidon kattaa, jos on sen aikoinaan saanut, ei siinä masennusta ole poissuljettu, mutta masennusta potenut ei sellaista edes saa, siitä oli vähän aikaa sitten Hesarissa oikein tutkimus - oli siis käyty läpi vakuutusyhtiöt, ja haettu vakuutusta, niin muistaakseni MISSÄÄN ei masennusta potenut saanut sitä edes rajoitettuna.
Varmasti näyttää hölmöltä, että olet ns. "asiakaspalvelusssa", ja sitten siellä kyllä ihmisiä näyttää töissä olevan, mutta itse istut jossain pikkukopissa melkein ihmisten jaloissa selostamassa elämääsi ja asioitasi... Tuota näkyy olevan sekä yksityisellä että julkisella puolella. On jonkin verran kokemusta työntekijänä olosta vastaavantyyppisesssä paikassa, eikä asiakkaita kateeksi käynyt...kuvauksesi oli varmasti ihan oikea.
Mutta edelleenkin tuntuu, että ainakin itse olen eniten saanut hyötyä näistä vertaissivuista, joissa ei ole mahdollisuutta tulla tunnistetuksi, vaikka ryhmissäkin oikeassa elämässä siis, on tarkoitus olla maallikoillakin vaitiolovelvollisuus.
Kaiken kaikkiaan, vaikka itseäkin ärsyttää, kun joku niin neuvoo, niin silti, oma apu paras apu, ja mikä tahansa ns. harrastus, voi auttaa, ainakin aktivoimalla aivoja ja ehkä fyysisesti, mitä ikinä tekeekin. Tajusin juuri itsekin, kun kirjoitan tätä, että tärkeintä on tehdä JOTAIN, eikä miettiä edes, sopiiko se itselle. Koska sitten on jo liikkeellä, ja siitä voi alkaa myönteinen oravanpyörä.
🙂👍🙂👍🌻🙂🌻