Nuori alkoholisti hakee parannusta
Kaikinpuolin hyvä elämäni sai käänteen vuonna 2006 kun rakas isäni kuoli 2kk kuluttua syöpädiagnoosista. Olin elänyt jo vuosia lähes kaverillisessa ja turhauttavassa parisuhteessa (kihloissa, oma yhteinen asunto). Päätimme eksäni kanssa vihdoin Oikeasti erota puoli vuotta isäni kuoleman jälkeen. Sääli ettei isäni kerennyt sitä nähdä, oli kuulemma toivonut minun lopettavan tuon tuhoisan suhteen. Asuntoa myimme eksäni kanssa uuvuttavat 10kk, tein töitä ja opiskelin yhtä aikaa jotta saisin eksäni kanssa maksettua yhteistä kämppäämme minun asuessani jo muualla (tosin menot jaettiin tasan ottaen huomioon minun omat asuntokuluni).
Isän kuoleman jälkeen alkoivat minua jo lapsesta asti vaivanneet pakko-oireet rankentua. Istuin sohvalla ja vääntelin leukojani ja käsi- ja jalkaniveliäni aamusta iltaan, myös pakkoajatukset pahentuivat, hakkasin itseäni milloin kynänkärjellä, milloin nyrkeillä. Hain apua, minulla todettiin Touretten syndrooma, loppuelämäni ”toveri”. No, asuin vihdoin yksin ja nautin olostani surusta huolimatta, sain myös sairauteeni lieventäviä lääkkeitä. Olin vihdoin vapaa. Myös lapsuuteni ylipaino oli hiljalleen huomaamattani hiipinyt alipainoksi, huomasin sen vasta erehdyttyäni puntarille kun läheiseni huomauttelivat laihuudestani koko ajan, samoin tuolloinen uusi miesystäväni (nyt yhdessä jo 5v). Hankkiuduin lääkärille mahdollisen sairauden pelossa, koska en mielestäni syönyt liian vähän. No, söinhän minä ja vielä lisäksi liikuin kuin hullu. Painoa alettiin valvotusti nostaa. Nyt, vuosia jälkeenpäin olen mielestäni lihava, ruma ja pettänyt itseni. Ajattelen aamusta iltaan painoani, kroppaani..mitä pitäisi syödä, mitä ei pitäisi ja mitä tuli taas syötyä. Mietin miksi menin lääkärille, minähän voin hyvin ja olin elämäni itsetunnossa! Syytän edelleen läheisiäni siitä, että he saivat minut tuntemaan olevani viallinen ja menemään lääkärille.
Sairastin tuossa vielä pari vuotta sitten bulimiaakin. Nyt on tuo vaiva jo hallinnassa. Sen tilalle tuli kuitenkin hyvin pian toinen: alkoholismi. Aloin pikkuhiljaa tissutella jo yksin asuessani… tuolloin kun olin vielä laiha. Nyt olen 15kg painavampi ja juon vain enemmän, noin vuoden verran olen juonut lähes joka päivä…juodessani en huoli painostani. Selvin päin inhoan itseäni ja himoitsen lisää alkoholia ja ”taukoa”. Asun yhdessä miesystäväni kanssa, meillä on koira ja minulla on työpaikka Helsingissä. Muutin tänne vuoden alussa enkä meinaa sopeutua. Ennen asuin pienessä kunnassa. Vain työ, mies ja koira pitävät minut täällä betonihelvetissä. Alkoholi auttaa jaksamaan. Olen kuitenkin viime aikoina huomannut itsessäni huolestuttavia oireita (lihomisen lisäksi). Ajatuksenjuoksuni ei suju..puhun sekavasti, en löytä oikeita sanoja. Muistini on pohjalukemissa, kerron asioita moneen kertaan kun en muista ne jo kertoneeni. Olen laiska ja väsynyt. Alkoholi ei enää edes mene päähän, ja siksi juon koko ajan enemmän… Alkoholin runsas ja pitkään jatkunut käyttö selittää kaiken tämän. Katkaisin kk sitten solisluuni kaatuessani, ja tämä kk sairasloma on vain lisännyt epätoivoani ja juomistani, 1.5vkon välijuomattomuudesta (antibiootit) huolimatta.
Olen nyt tullut tämän tuskan tien päähän, olen katsonut Suurinta pudottajaa televisiosta ja nähnyt aiemmin epätoivoisten ihmisten selviävän pahimmasta vihollisestaan: itsestään. En ole ylipainoinen, mutta olen alkoholisti. Minäkin voin onnistua. Tästä syystä löin eilen kättä päälle mieheni kanssa että alotan tipattomalla syyskuulla (mieheni ei juo). Syyskuun jälkeen toivon pystyväni jatkamaan kohtuudella, tai jopa ilman alkoholia. Eri asia on sitten miten selviän jatkossa kroppaani kohdistuvan itseinhoni kanssa…Siihenkin saattaa tulla apu alkoholista luopumalla, sehän tunnetusti lihottaa ja pöhöttää.
Graduni on ollut jäässä ongelmieni ja masennukseni vuoksi. Nyt on aika jatkaa siitä mihin jossain vaiheessa jäin..en edes muista mihin. Muistan vain, etten silloin juonut ja opinnot etenivät. Myös isäni on varmasti ylpeä tästä päätöksestä muuttaa elämäni. Isä sanoi minulle kuolinvuoteellaan ”hoida opinnot kunnialla loppuun”. Nyt on aika lunastaa se lupaus. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Lopuksi kysymys, onko muita ikäisiäni (27v) tai vanhempiakin, jotka ovat jääneet alkoholikoukkuun tai jumittuneet tähän tuhoisaan nykyajan unelmakeho-käsitykseen? Jos löydätte tämän kirjoitukseni, ja jos tahdotte jakaa kokemuksia, vastatkaa tähän ihmeessä.
🙂🌻
Hei.
Minä en oikein osaa sanoa mitään mistä olisi apua, mutta voin kertoa oman kokemukseni. Tosin sen haluan mainita että tärkeimmän askeleen olet jo ottanut - haluat eroon alkoholista. Haluamisesta se pohjimmiltaan on kiinni, ilman tuota halua ei pääse eteenpäin. Ja se osoittaa että sinussa on vahvuutta, joka voisi kantaa sinut vaikeimman vaiheen, lopettamisen, yli, kun olet kyennyt päätöksenkin tekemään tahdostasi päästä eroon alkoholista.
Oletko harkinnut lyhyttä katkaisuhoitoa (täälläpäin se on 10pv.)? Myös avohoidosta A-klinikalla on paljon apua. Sieltä saa ensi hätään pienen paketin lääkkeitä ja vitamiineja tms. joka auttaa ensimmäisten päivien yli, ja sieltä löytyy myös keskusteluapua. Eikä AA:kaan ole yhtään hassumpi juttu. Eivät ne tuputa uskontoa siellä, vaikka monet niin luulevat.
Minun ongelmani on se, etten halua lopettaa. Ehkä joskus olen halunnutkin, en tiedä, ehkä se perimmäinen tahto ei ole kuitenkaan ollut koskaan mukana. Mutta nyt olen varma siitä, että EN halua lopettaa, tosin olen joutumassa/pääsemässä pitkäaikaisempaan osastohoitoon, jolloin lopettaminen voisi tulla kysymykseen, jos viipyisin niin pitkän ajan että pääsisin pahimman vaiheen (ekat 3kk) yli.
Mutta siis, olen 30v. ja juonut olen käytännössä päivittäin nyt 12 vuotta. Jos lähdetään ihan alusta, minulle se ensimmäinen kosketus alkoholiin oli ratkaiseva. Se tapahtui juuri ennen kuin täytin 18, ja siihen asti, koko elämäni, minua oli ahdistanut vuosi vuodelta pahemmin. Koulukiusaaminen, joka kesti 10 vuotta, oli varmastikin iso osatekijä. Kun join ensimmäisen kerran, niin ahdistus vain lakkasi. Se katosi ensimmäistä kertaa elämässäni, noin vain, naps, ja minä tiesin löytäneeni ratkaisuni. Kun maistoin alkoholia ekan kerran heinäkuussa, lokakuun alkuun mennessä join jo joka ikinen päivä.
Olin myös hirvittävän ujo ja pelokas, mutta alkoholi teki minusta rohkean ja sosiaalisen. Ja jollain tapaa olen aina pitänyt alkoholistin statuksesta. Se antaa minulle turvaa, etäisyyttä toisiin ihmisiin.
Syömis- ja paino-ongelmat ovat tuttuja myös minulle, ja pakenen niitäkin juomalla. Olen käynyt läpi sekä anoreksian, bulimian että pakonomaisen liikkumiskauden. Välillä nälkiinnytän itseäni, välillä en jaksa ahdistukseltani välittää. Mutta tottakai lihominen lisää ahdistusta.
Minä en siis ole koskaan opiskellut tai ollut töissä, olen ollut kuntoutustuella noin 8 vuotta ja seuraava vaihe on pysyvä työkyvyttömyyseläke. Minulla tosin on alkoholismin lisäksi lukuisia mielenterveysongelmia. Join siis läpi vuosien, ja välillä olin niin sekaisin että vain hihittelin itsekseni kauppamatkoilla ja skarppasin vain kassalle, jotta sain alkoholini. Minulle on kieltäydytty myymästä vain kahdesti, silloinkin kun pysyin hädin tuskin jaloillani. Join itseni siihen pisteeseen missä en pystynyt enää ajattelemaan, mitä säikähdin kuollakseni ja vähensin juomista joksikin aikaa.
Nyt en kuitenkaan enää pelkää sitä. Jos en pysty ajattelemaan, katoavat myös ne kaikki hirvittävät pakkoajatukset. Minun on sitä helpompi olla, mitä pahemmin sekaisin olen. Mutta kyllä minäkin usein toivon, ettei tarvitsisi juoda. Kannan epätoivosta itkien olutta kaupasta, toivoen että pääsisin eroon siitä, mikä minut pakottaa tekemään niin. Pelkään kuitenkin kuollakseni kohdata todellisuutta ilman alkoholia. Kaikkein eniten pelkään sen päätöksen tekemistä.
Minullakin on mies, joka ei juo, ja oli koirakin, kunnes se kuoli heinäkuussa. Sen jälkeen juomiseni lisääntyi räjähdysmäisesti. Jos lasken, niin juon 100 annosta tai enemmän viikossa, nykyisin.
En tiedä mihin lopettaisin tämän. No, sen verran on toivoa, jos pääsen tarpeeksi pitkäksi aikaa sinne osastolle. Sitten voisin aloittaa liikkumisenkin taas ja laihtua. Ja ehkä, ehkä sieltä palattua ei tarvitsisi enää juoda.
Toivotan sinulle kovasti voimia raitistumisessa!