Nostalgisuus, "Ennen oli kaikki paremmin"
Hei,
10 vuotta olen masennuksen kanssa kamppaillut ja vuosi sitten alkoi jo tuntua että ollaan voiton puolella, muutin avoliittoon ja elämä alkoi olla raiteillaan ja on vieläkin – paitsi että:
Painin joka päivä menneiden aikojen kanssa. Ajattelen esimerkiksi lapsuutta, ihannoiden ja kaivaten niitä aikoja. Oli ystävät ja pääkoppa kunnossa, positiivinen asenne elämään. Nykyään en osaa iloita enkä surra, tuntuu että olen tunteiltani melkein täysin kuollut. Tunteet nousevat pintaan vain kun ajattelen niitä vanhoja asioita enkä enää jaksa elää samalla tavalla.
Vielä 2 vuotta sitten olin asian kanssa täysin sinut sillä yksin elellessä en kiinnittänyt mitään huomiota ajatuksiini ja suorastaan nautin siitä, että olin joka päivä nostalginen ja surullinen sillä sain siitä paljon inspiraatiota omaan musisointiini. Öisin katselin taivaanrantoja kuunnellen haikeita kappaleita, eläen sen kurjan olon kanssa kun haluaisi palata takaisin korjaamaan tehtyjä virheitä – tietäen sen olevan mahdotonta.
Toissakesänä tapasin nykyisen avovaimoni ja vaikka epäröin lähteä suhteeseen niin tein sen silti, koska halusin jo päästää irti kaikesta ja jatkaa eteenpäin. Kerroin koko elämäntarinani pala palalta heti alkuun koska halusin hänen tietävän mihin ryhtyy. Kävin mielenterveystoimistolla muutaman kerran ja sain lääkityksenkin. Tuntuu että kaikesta muista asioista olen päässyt eroon paitsi tästä nostalgisuudesta.
Tunnen myös syyllisyyttä omista ajatuksistani, ne kun eivät ole aina kovin säädyllisiä ja hyviä. Syyllisyys ahdistaa niin paljon että joskus tuskin saan happea. En hallitse omaa pääkoppaani ja se pelottaa joskus.
Millä keinolla siitä menneestä voi päästää irti ja miten osaan luoda sen katseen sinne tulevaisuuteen ja ajatella positiivisesti taas…
Taisit tehdä 'tuhannen taalan kysymyksen'.
Menneillä on oma merkityksensä, toisinaan ne sumentavat logiikan, tämä tässä ja nyt käsillä oleva ja elettävä elämä pimenee niiden menneiden pohdituttaneiden ja joiltain osin yhä pohdituttavien asioiden takia. Niiden kohtaaminen niin, että saavuttaa niissä - mitä asioita ne sisältävätkin - jonkin tasoisen hyväksymisen asteen, liittyen itseen, siltä osin kun niissä itse on keskiössä? palauttaisiko elinvoimaa ja kutistaisi masennuksen aiheen pala palalta käsitellessä pienemmäksi?
Slaavilaisvaikutteinen surumielisyys taitaa olla supisuomalainenkin tapa kaihota entisiä hyviä aikoja... se yhdistää, siitä on syvää iloakin. Luopuminen on niin vaikeaa. Suru ei välttämättä ole vaan pahaa oloa, se voi olla kaunista kaipaustakin.
Heippa
Voihan niitä menneitä aikoja miettiä ja muistella mutta ei niistä kannata stressiä
ottaa muistelen minäkin menneitä aikoja monesti ja tietyt asiat tulee aina mieleen
nyt serkku kävi perheineen meillä kesälomalla niin kyllä meillä oli kivaa muisteltiin meidän
pikku kolttosia oltiin omena / mansikka varkaissa, laitettiin kassi tielle sit kun auto pysähty
niin sitten kuskille naurettiin mut saitiin sitä kyllä juostakkin mut sillon 70 luvulla
meillä oli nopeat jalat ajettiin jupiter ja jopo pyörällä ja aina kun nähdään niin muistellaan menneitä.
jos sulla on vanhoja lapsuuden aikasia ystäviä niin ota ehdottomasti yhteyttä niin voitte muistella kaikkia menneitä aikoja itse muistelen paljon olin villi ja vapaa 80 luvun alussa
kävin yö yhtyeen konserteissa sit oli perheen perustamiset niin monet asiat jäi elämän kiireessä nyt kun penskat on kasvanut niin olen käynnyt 5 kesänä yön ja irinan
konsertissa ja on todella kivaa.
eli menneet on menneitä eikä niitä saa takasin mut on niitä kiva muistella mut suunnataan
vaan nokka uusiin haasteisiin ja nautitaan elämästä tämä on todella upeata ja onhan niitä
vaikeuksiakin ollut mutta nautitaan niistäkin ja otetaan opiksi.
Onkos sulla ystäviä / kavereita ??? joihin voisit ottaa yhteyttä ja jutella iloja ja suruja
Onhan sulla elämänkumppani tukena sanot aina heikkoina hetkinä että nyt on huonompi
hetki niin saa lohduttaa.
Joo pyritään nauttimaan jokaisesta upeasta päivästä.
Kaunista kesää siulle
Ikävä kyllä olen vieraantunu kavereistani sen verran ettei heille voi puhua selvinpäin omista ongelmista vaan vasta hiukan humaltuneena tulee silloin tälläin purettua elämäänsä.
Palaan tähän syyllisyydentuntoon koska se se kai on isoin päätäni piinava asia. Kun menneitä muistelee niin tottakai sieltä löytyy sellasiakin asioita joita ei haluaisi miettiä - sen vuoksi että ne liittyvät melkein poikkeuksesta edellisiin suhteisiin. Ja kun niitä sitten miettii, tulee se kurkkuakuristava tunne että on pakko kertoa ajatukset äänen vaimolle, ikäänkuin pitäisi tehdä tiliä aina kun ajatukset harhailee "väärissä" paikoissa. Jos jättäisin kertomatta, tulisi siitä myöhemmin entistä isompi taakka sydämelle ja joskus tuntuu että suorastaan murrun itkuun, sillä se sattuu myös itseäni tietäen etten saa sitä painostavaa tunnetta pois omin voimin. Tämä syyllisyydentunne on peräisin siitä suhteesta minkä vuoksi alunperinkin masennuin.
Olen kyllä saanut neuvon että antaa ajatusten mennä omana virtanaan. Voin sitä kyllä yrittää mutta loppuuko se ns. negativiinen virtaus ikinä, sehän siinä sitten pelottaa.
Moikka! Voisiko olla niin, että menneitten aikojen haikailulla, syyllisyydellä ja säädyttömillä ajatuksilla olisi jotain tekemistä keskenään?
Kaipailetko menneitä aikoja syyllisyyden takia: lapsena oltiin säädyllisiä, se oli aikaa ilman "syntiä" ja syyllisyyttä? Toisaalta - tunnetko säädyttömyydestä niin paljon syyllisyyttä, että haluat sovittaa sitä täysipäiväisesti? Pahat teot ja riettaat ajatukset on tehty ja ajateltu menneisyydessä (tuoreemmassa kuin lapsuus), ja niitä pitää vatvoa ja märehtiä, pukeutua säkkiin, heittää tuhkaa päälleen, kärsiä ja katua, hokea loitsuja ja näprätä taikakaluja? Mieli kuvittelee saavansa anteeksi, kun vatvoo menneitä? Ja kun ei kukaan julista anteeksiantoa, vatvominen jatkuu loputtomiin.
Kannattaisiko aloittaa niistä säädyttömistä ajatuksista? Ovatko ne tosiaan pahoja? Onko niistä haittaa kenellekään? Miksi niistä pitäisi tuntea syyllisyyttä? Minusta säädyttömiä saa ajatella ihan vapaasti, fantasiat ja teot ovat ihan eri asia. "Säädyttömät" fantasiat ovat normaaleita, niitä on kaikilla. Ihminen on seksuaalinen olento, ja hormonit ym. nostattavat haluja ja mielikuvia, siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Miksi tapella luojan tai luonnon luomaa seksuaalisuutta vastaan?