Niin yksin. Niin sekasin. Niin mitätön.
Tässä nyt on tapeltu elämän kanssa enemmän joka vuosi siitä asti kun sairastuin vakavaan masennukseen. Hmm..taitaa olla 5 vuotta kohta 6. Jos en ihan valehtele. Tarkkoja vuosia on vaikea muistaa kun sitä kauan kielsi iteltänsä avun. Sitten kun havahtui niin oli jo muutama vuosi kulunut.
Nyt vaan tuntuu etten enää pääse mihinkään. Oon ikään kuin suossa ja junnaan samassa kohtaa koko ajan tai sitten saan kohtauksia jotka masentaa mut ihan jonnekkin pohjalle. Joko nukun koko ajan tai sitten en nuku ollenkaan.
Mulla oli kotipaikkakunnalla(muuttanu oon kauan sitten)terapiaa 1,5 vuotta ja sitte muutin. Täällä oon muutamaan otteeseen yrittäny käydä, mutta ei oo ollut mitään hyötyä. Toiseen lääkäriin ja terapeuttiin en pystynyt luomaan mitään suhdetta kun en pystynyt luottamaan heihin. 2 kertaa unohtivat että meillä oli tapaaminen. Tuli sellanen fiilis että näin paljonko mä merkitsen ja näin paljonko kiinnostaa mun asiat.
Päivisin kun ei oo mitään tekemistä (ei koulua, ei töitä kun polvessa vamma jota ei suostuta leikkaamaan vaikka estää mua tekemästä melkeen kaiken paitsi kävelyä) tuntuu että puutuu elämäänsä. Päivät vaan menee eteenpäin vuosien mukana ja yhtäkkiä huomaa että aika on taas kulunu ja mitään en saa aikaan. Makaan vaan ja itken. Viime vuoteen asti pystyin taistelemaan laskujen kanssa, mutta nyt menny jo luottotiedotkin ja asunnosta tuli häätö kun en pystynyt hoitamaan asioitani(nyt kuitenkin onneks vuokrakämppä alla ja hiukka parempi olla). Tämä yksinäisyys vasta karmasevaa onkin. Masentaa pohjalle asti. Miks ei mulla ole ketään. Oon ihan normi 26 v nainen, jolla elämässä nyt vaikeeta?!😭
Mietin vaan että missä vaiheessa alkaa olla se aika että osastohoito kutsuu? Tuntuu todella tyhmältä mutta tällä hetkellä se tuntuis olevan jonkinlainen pelastus saada elämä järjestykseen. Kaikkea muuta tuntuu että oon jo kokeillu. Tosin aina kun kysyn jostain että mitä kaikkea on mitä vois tehdä niin kukaan ei tiedä, ei anna mitään vaihtoehtoja edes. Joskus tuntuu että tietää vaihtoehdoista enemmän kun ns. ammattilaiset.
Enpä tiedä mitä tässä enää voi tehdä tälle kaikille. Kun edes ystäviä sais😭
Hei!
Ikävä kuulla, että olet masentunut. Itsellänikin on ollut kokemusta masennuksesta, yksinäisyydestä ja "mitättömyyden tunteesta" yms.
Asioita voi kuitenkin muuttaa PIKKU hiljaa. Ei muutoksen (kämppä, työpaikka, kavereita, rahaa, tekemistä tms.) tarvitse tapahtua viikossa, eikä parissa, eikä edes puolessa vuodessa.
Omaa elämäänsä ei myöskään kannata vertailla toisen elämään tai toisen "saavutuksiin", koska jokainen on kuitenkin oma yksilönsä ja jokaisella on oma elämänsä kuljettavana.
Kaikella on tarkoituksensa ja mikään ei ole ikuista. Joten ei edes sinun yksinäisyytesi voi silloin myöskään olla ikuista. 🙂
Pahin mitä voit tehdä on syytellä/etsiä vikoja itsestäsi miksei sinulla ole ystäviä....sinua ei ole vielä vaan "löydetty".
Jouduin minäkin monta vuotta viettämään yksinään (se tuntui silloin todella epäreilulta, koska en ollut tehnyt mitään pahaa kenellekkään...mutta kun ystäviä vaan ei yksinkertaisesti ollut). Mutta nyt muutama vuosi siitä ajasta eteenpäin tähän aikaan....minulla on ystäviä enemmän kuin olisin koskaan voinut edes kuvitellakkaan olevan!!!
Toivottavasti sinulle käy samallalailla 🙂 Tsemppiä! You are not alone.
Tunnen jossain määrin sielunveljeyttä kanssasi. Minun elämässäni on samantyylinen "vaihe" menossa, mutta kuitenkin jossain määrin pystyn pitämään itsestäni huolta ja toimittamaan asioitani etteivät esimerkiksi rahahanat katkea. Sen lisäksi osaan teeskennellä läheisimmille ihmisille, että kaikki on suorastaan fantastisesti ja muutamia pieniä ongelmia lukuunottamatta elämäni on unelmasta toiseen hyppelyä. Kuitenkin tämä maski peittää yksinäisen miehen, joka päivä päivältä luisuu kohti täydellistä degeneraatiota ja mistään välittämätöntä olotilaa. Minulla ei ole enää yli vuoteen ollut kavereita tai muita sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät ole perhepiirin sisältä. Tosin olen lähentynyt veljeni kanssa huomattavasti, mutta hänkään ei tiedä mikä minä oikeasti olen; katkeroituva, yksinäinen ihminen, joka on jo syrjäytynyt tämän yhteiskunnan kärryiltä. Kaiken lisäksi mielenterveyteni on päivä päivältä muuttumassa yhä ikävämpään suuntaan. Minulla onkin asian tiimoilta tuolla nuorten puolella ketju, jos kiinnostaa käydä lukemassa.
En minä tiedä miten voisin sinua auttaa tässä tilanteessasi, koska itsekin olen nähtävästi menossa samaa tietä pitkin kohti tuhoa. Kuitenkin minulla riittää sen verran energiaa, että haluan jonkinlaista apua omilla ehdoillani. Tämä käytännössä katsoen tarkoittaa sitä, että yritän työvoiman palveluskeskuksen ihmisille alkaa sopottamaan omaan traagista tarinaani. Ties vaikka antaisivat lähetteen jonnekin. Minä en ole oikein varma tuosta suljetun osaston tarpeellisuudesta, kun ainakin näin mututuntumalta luulisi, että muutaman viikon oleminen osastolla ei varmastikaan pysty muuttamaan monien vuosien aikana "hankkittua" elämäntapaa poistamaan. Toisaalta minä en tiedä mitä suljetulla tehdään, joten tämäkin lienee pelkkää mielikuvituksellista mutua. Itseäni ainakin pelottaisi mennä moiselle osastolle. Tosin minua pelottaa mennä lääkärin puheille oli vaiva mikä tahansa, joten eipä tarvitse pelätä tätäkään vaihtoehtoa.
Minullakin päivät ovat pelkkää henkistä tuskaa. En omaa minkäänlaista unirytmiä ja ne harvat päivät jotka valveilla vietän ovat pelkkää makaamista läppärin kanssa. Joskus alkaa itkettämään tämä paska elämä ja joskus sitä vain tuntee puhdasta vihaa kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat omassa elämän pokerissaan voittaneet. Se jos mikä tappaa sisältä, kun ei enää kehtaa ulos mennä näyttämään tätä resuista hahmoaan. Se on syöksykierre, joka saa kovemman vauhdin päivä päivältä ennen sitä viimeistä romahdusta. Jumalauta, jos vain tietäisi mitä voisi tehdä...
Moi tuttu tunne. Olen yksin vakavan masennuksen keskellä.Yli kymmenen vuotta. Kaksi vuotta pois työelämästä. Mikään ei tunnu miltään, eikä tunnu että tulevaisuutta on. Työeläkeyhtiö vielä kaikin keinoin lannistaa lisää eväämällä kuntoutustuen(kela olisi myöntänyt). Lääkkeisen voimalla. Ei itketä, ei naurata eikä mikään tunnu miltään. Voimia sinulle!Päivä kerrallaan. Mikä tänään tuntuu mahdottomalta voi huomenna olla mahdollista(yritän iltaisin lääketokkurassa vakuutella itselleni).
MIes 29v.
Mitä osastohoito voi muka auttaa? Minäpä kerron. Se voi avata silmät huomamaan, että elämässäsi ei oikeastaan ollut mitään pahemmin vialla! Itse asiassa osastolla olet niin mitätön ja vailla ihmisarvoa, että huokaat helpotuksesta kun pääset takaisin omaan yksinäisyyteesi.
Osastolle pääsee kun kävelee terveyskeskukseen ja sanoo, että haluaa tappaa itsensä. Niin helppoa se on. Mutta se ei auta saamaan ystäviä. Lähinnä se karkoittaa niitä. Yksinäinen masentunut saa helpoiten ystäviä toisista masentuneista. Heitä tapaa täällä netissä tai mielenterveysyhdistyksen ylläpitämissä "kerhoissa". Suosittelen tätä ennemmin kuin osastoa. Lähimmästä mielenterveysyhdistyksestä saanee tietoa vaikka terveyskeskuksesta.
Tsemppiä! Et ole yksin etkä ole mitätön! Meitä onnettomia kyllä riittää....😋
Toivottavasti te löydätte keinoja omaan elämäänne ja se joskus teille loistais🙂. Toivon sitä todella. Kenenkään ei pitäis joutua kärsimään tollasta.
Yritin todella kysellä paikkakunnalta tukiryhmiä (se olis mun juttu) mutta ei kuulemma ole. Ei osaa terveyskeskuksissakaan sanoa. Vaikka asun yhdessä suomen suurimmista kaupungeista.
Mitä ihmettä mielenterveys ihmiset ns. "ammattilaiset" sitten tietää jos ei tätäkään:O.
Olis niin kiva saada ystäviä tai vaan puhua jonkun oman ikäisen kanssa joka tajuaa mitä käy läpi.
Tuli mieleen, että kannattaisiko tänne perustaa jotain tapaamisryhmiä sellaisten
ihmisten kesken jotka siihen kykenevät ja jakaa tunteita sekä elämäntilanteita
ja saada tukea samoissa vaikeissa tilanteissa painiville! Itsellä masennus/ahdistushäiriö
ja olisi iso apu tavata samassa tilanteessa olevia. Minulla kaverisuhteet ovat jääneet
todella vähiin ja pikkuhiljaa suurin osa vanhoista tutuista on jäänyt pois kokonaan
elämästä. Onneksi minulla on ymmärtäväinen tyttöystävä, mutta hänellekkin tämä
on rankkaa ja on ollut puhetta että parisuhde voi tähän kaatuakkin.. todella
paha olo kun ei voi antaa suhteessa itsestään kuin pienen osan parisuhteen hyväksi..
Ei ole oikeen ketään kenelle puhua pahasta olosta. Varasin ajan yksityiselle psykiatrille
kun kunnalliselta puolelta ei vaan saa aikoja eikä niitä tunnu tilanteeni juuri kiinnostavan
yleislääkärin vastaanotolla. Duunin olen menettänyt kymmeniä kertoa omien vaikeuksien
takia.. en ole joko voinut käydä siellä tai sitten on hyvän elämänjakson jälkeen alkanut
nopeasti paha masennuskausi ja olen irtisanonut itseni töistä. Nyt on paha kausi ja ahdistaa usein aamusta iltaan. Lääkitys ei ole ajantasalla ja toivon että yksityisen puolen
lääkäri jaksaa kuunnella sekä miettiä oikeaa lääkitystä. En tykkää enkä uskalla käydä
ilmaisissa ryhmäterapiossa.. usein kunnallisen puolen ryhmä terapiossa on laitettu
samaan ryhmään vanhoja narkkareita, alkoholisteja sekä mielenterveyspotilaita. Se ei toimi. Siksi ehdotinkin tuossa jo viestin alussa että miksi me ongelmaiset emme itse
järkkäisi tapaamisia missä saisi keskustella samassa tilanteessa olevien kanssa, ilman
sellaista ohjausta omaan tyyliin ja tahtiin🙂 Jaksamista ja positiivisia ajatuksia kaikille!!
Hyvä idea Samppa🙂! Kannattaa ettii myös sellasii foorumeita, joilla jo toteutuu kohtaamiset ja kynnykset on matalia. On niitä olemassa, vaikkei ammattilaiset nääkään aina oman toimiston kynnyksen yli. Yleensä RAY on se taikasana, joka tukee just tällasta toimintaa joten Rayn sivuiltakin voi löytyä tukikohteita omalla paikkakunnalla. Mä löysin netistä yhden hyvän esimerkin: http://www.muotiala.fi ja sen sisällä projektitoimintaa (Kokemus tiedoksi), johon masentuneet pääsee mukaan kun kävelee ovesta sisään. Tää paikka on vissiin Tampereella Hämeenpuistossa. Kaitpa niitä on Suomessa muuallakin vastaavia. Mutta ei niitä oo niin helppoa löytää, totta. Mä oon kuunnellu tästä työstä jonkin luennon ja mulle jäi korvan taakse se, että sinne on hyvä mennä ja saa olla puhumatta tai puhua ja vertaistuki tukee ja ystäviä löytyy.