Minä siis olen sellainen itsemurhan tehneen itsekäs omainen. Jos minulle joku kertoo, että tekee itsarin, niin sanon, että tee vaan, mitä siitä minulle kerrot.

minulla on ollut useamman vuoden itsemurha ajatuksia, mutta olen aina siirtänyt päivää, itsemurhan motiivina itse käytän sitä, ettei kukaan kuuntele mua tai että en saa tarpeeksi huomiota, mutta itsemurhaa olen yrittänyt useampaan kertaan niin, että se on pari kertaa ollut ihan siinä hilkulla onnistua, itsemurha ajatus se kertoo mulle siitä kuinka paha mulla on olla ja siitä etten osaa käsitellä tunteita oikein, monesti kun mulle tulee paha olo, en tiedä millainen se on se vain sattuu sisälle ja on tosi paha olla... monesti minä yritän vain siirtää ajatukseni jonnekkin muualle kuin itsemurhaan, mutta mielestäni itsemurhasta puhuminen sukulaisille tai kaverille ei ole oikea ratkaisu, mutta nykyisin tämä sivusto pitää mut pystyssä edes jonkun aikaa, koska olen huomannut että täällä on paljon samanlaisia/ tyyppisiä ihmisiä, kirjoittamassa samoja ajatuksia! 🙂

Minä elin yli vuoden miettien joka ikinen päivä itsemurhaa. Ensin se oli lohduke ja myöhemmin voimakas pakkoajatus. Nyt en mieti, koska se ei enää kiinnosta minua. Syytä en tiedä. Elämäni ei ole muuttunut yhtään sen paremmaksi. Miedon masennuslääkityksen kyllä aloitin, mutta en usko sen yksin vieneen niin voimakkaita ajatuksia pois. Ehkä vain kyllästyin ajattelemaan sitä. Ehkä olenkin jo niin kyllästynyt, etten enää jaksa ajatella itsaria. Aivan sama, mutta näin on parempi. Ymmärän kuitenkin erittäin hyvin heitä, jotka ajattelevat sitä ja kuka tietää, ehkä se päivä minullekin vielä koittaa, kun sama, vanha levy alkaa taas pyörimään. Toivon kuitenkin, että ei.

minhuet kirjoitti 29.12.2013 13:10

mutta mielestäni itsemurhasta puhuminen sukulaisille tai kaverille ei ole oikea ratkaisu

Eikö itsemurhasta tekona noin yleisesti voi puhua läheisilleen? Olen kertonut AJATUKSENI siitä, en sitä, että olisin itseäni tappamassa.
Olen kai jotenkin kieroutunut, kun tuntuu, että olen maailmassa ainoa joka ajattelee itsemurhaa epäitsekkäänä tekona.

Ja jos ajatuksistaan yrittää puhua, purkaa vähän oloaan, niin aina saa todella hyökkäävän reaktion. Heti pitäisi mennä suljetulle pakkohoitoa samaan koska Ei Vaan Voi Eikä Saa ajatella noin!
Mihinköhän kirjaan on sitten kirjoitettu ainoa oikea ja sallittu ajattelutapa? Ja jos on koko elämänsä ollut pelkästään epäitsekäs ja aina ajatellut muita ennen itseään, niin eikö ole luontevaa ajatella itsemurhaakin epäitsekkäänä tekona?! Olen saanut pelkkää paskaa lapaseen epäitsekkyydestäni ja minua on aina haukuttu itsekkääksi ja ilkeäksi muijaksi, vaikka porukassa olen aina se joka esim. ottaa ruokaa viimeisenä, tarjoaa savukkeen, suostuu lainaamaan rahaa tai tarjoutuu kyyditsemään muiden ollessa juovuksissa (saan yleensä kuulla miten töykeä olen jos en jaksa selväpäisenä kyyditsijänä vajota humalaisten ystävieni juttujen tasolle vaan hymyilen hiljaa...).

Ajatusten virtaa vaan taas... Mutta ei mulla ole tässä elämässä paikkaa. Jokaiseen päivään joutuu keksimään helvetin hyvän syyn, miksi nousta ylös. Työhakemuksien parissa kuluu päivät, mutta kielteisiä vastauksia satelee. Olen yksin, koska muut ystäväni ovat töissä ja töiden jälkeen omien tai lasten harrastusten parissa.

Onneksi on internet, tukipalsta ja samankaltaiset kulkijat 🌻🙂🌻

Niin no mitä teille sitten saa sanoa? Aika usein jää julkaisematta, jos joku kertoo tekevänsä itsarin ja minä sanon " hyvää matkaa". Kun ajattelen, että jokainen saa tehdä elämällään mitä haluaa vaikka itsarin. Ja eihän se itsarin tehnyt ole lukemassa täällä kun minä kirjoittelen, että olipa se itsekäs teko. Siitäkö se nyt on kiinni, että luette jonkun omaisen kirjoituksen itsekkäästä teosta vaikka ei se nyt puhu teidän itsemurhasta, koska te olette elossa. Vaan omainen kirjoittaa omasta itsarin tehneestä läheistään. On hyvin itsekästä olettaa, että puhuu sinusta, elossa olevasta ihmisestä.

Täällä tosiaan aika monessa ketjussa nykyisin puhutaan itsarista ja toiset vastaa "älä sitä tee, olet tärkeä". Tuollaistako haluatte kuulla?
Pitääkö teidän tosiaan täällä uhkailla itsemurhalla ennen kun toinen hoksaa sanoa "olet hyvin tärkeä ihminen"?

Vaikea vastata niiden puolesta, jotka kerjäävät huomiota ja haluavat kuulla olevansa tärkeitä. Joten vastaan omasta puolestani...

En koskaan kertoisi kenellekään, että olen aikeissa tehdä itsemurhan. Se olisi väärin - sehän on täysin oma asiani eikä kuulu kenellekään. Olen vain yleisellä tasolla keskustellut läheisieni kanssa itsemurhasta ja siihen liittyvistä reaktioista.

Jokainen läheisistäni kuitenkin tietää tuskani, ovat joko kysyneet mikä minua vaivaa, tai sitten olen heille kertonut. Oletan että se sitten riittää jokaiselle selitykseksi ja ettei kukaan etsi syitä muualta.

Ja se että joku kertoisi minulle minun olevan todella tärkeä. Harmi. Tosi itsekästä, että hänen tuntemuksensa vuoksi en saisi lähteä, koska hänelle merkitsen niin paljon. Eikös se ole kaikkein tärkeintä, että merkitsisi itse itselleen edes jotain positiivista? Pelkkää vihaa, katkeruutta, pettymyksiä, välinpitämättömyyttä...
Eikä täällä ketään muita varten eletä. Itsekkyyttähän se on, että pelkää toisen lähtevän. "Sittenhän MINULLA ei ole ketään!" , "MINÄ jään aivan yksin!" , "Etkö yhtään välitä MINUSTA, siitä miltä MINUSTA tuntuu?".

Kuka välittää itsemurhaajan tuskasta? Niin, eipä kukaan, kun se meni jo. Ja ei, ette te olisi voineet auttaa. Kukaan ei voi.

Mantelikissa, minä ymmärrän sinua ja mielestäni olet aivan oikeassa. Itsehän me jokainen joudumme ne elämämme elämään ja taakat kantamaan. Jos se käy ylivoimaiseksi niin jokaisella on oikeus tehdä omat päätöksensä elämänsä jatkamisen suhteen. Ei se saa kuulua kellekään muulle. Kyllä jäljellejääneiden vain täytyy kestää se asia, että omainen ei enää jaksanut ja kuinka suuri oli HÄNEN taakkansa. Koska itsemurhaajan taakkahan se aina raskain on, eihän hän muuten tekisi päätöstä poistua tästä maailmasta. Ei kukaan kovin kevyin perustein täältä lähde oman käden kautta. Jäljelläolijat jatkavat elämäänsä jne. Itsemurhat ovat osa elämää, niitähän tapahtuu päivittäin.

Ainahan se ikävä asia on jos muuta ratkaisua ei enää ole nähty. Niin pienetkin asiat saattavat tulla väliin ja koko teko jää onneksi tekemättä. Niinkin käy todella monesti. Vaikka siihen ei itse uskoisikaan sillä hetkellä, kun im pyörii mielessä. Minä olen itse "pelastanut" kaksi ihmistä aika varmalta itsemurhalta. Myöhemmin he ovat olleet tyytyväisiä, että eivät olleet silloin yksin, eivätkä siksi tehneet tekoaan ja jatkoivat elämäänsä, joka sittemmi saikin uusia, miellyttäviä sävyjä. Minä olen itse paljon kirjoittanut omaan ketjuuni itsemurhan ajattelemisesta jne. Luulen, että olen ollut aika lähellä sitä. Kuten kirjoitin nyt en sitä sillä tavalla enää ajattele, enkä suunnittele. Se ei näytä ainoalle konstille vaan muitakin, parempia ratkaisuja on. Näin oman elämäni näen nyt. Ja siitä on sentään vasta 2-3kk, kun olin valmis tekemään itsemurhan vaikka heti. Eli nopeastikin saattaa ajatukset ja elämäntilanteet vaihdella. Mutta, kuka siihen ratkaisuun päätyy niin sitäkin pitää kunnioittaa ja ajatella, että se ihminen on sitten paremmassa paikassa, eikä enää täällä kärsimässä.

Nykyään tulee aina mieleen, kun näen jotain hautajaisista tai muuta kuolemaan liittyvää, että minun kuuluisi olla kuollut. Tuntuu, että elämä ei ollenkaan kuulunut minulle. Itsekästä ja itsekeskeistä kai on tuntea näin, kun ajattelee, mitä hirveitä kärsimyksiä ihmisillä eri puolella maapalloa tälläkin hetkellä on. Mutta en mahda mitään tälle sietämättömälle tuskalleni. Ajattelen myöskin joka päivä itsemurhaa. Itsekkyys ja epäitsekkyys eivät minusta ole käsitteitä, jotka liittyvät itsemurhaan. Kun ihminen on niin onneton, että ei jaksa elää, luulisi sen herättävän myötätuntoa ja välittämistä eikä moralisointia. Jokainenhan haluaisi elää, jos elämä ei olisi liian vaikeata.

Vastoinkäymiset on aika huono syy tehdä itsari, jos siihen nyt pitää joku syy olla. Kroonisten sairauksien kanssa voi elää ihan hyvää elämää, jos siis haluaa.
Onko eutanasia hoito? Se on ihmisen lopetus. Ja on aika itsekästä vaatia muita ihmisiä auttamaan itsarin tekemisessä. Kun on kädet joilla voi kirjoittaa, ei pitäisi vaatia eutanasiaa.

Eläin on siitä erilainen ettei se osaa valittaa tuskaansa ja kipujansa, ihminen ei osaa arvioida jaksaako se elää vai ei ja päättelee jossain vaiheessa ettei jaksa ja lopettaa sen elämän. Sitäkin sitten jää miettimään oliko se oikea päätös vai ei. Oisko se kuitenkin halunnut elää?

Ihmisen tuskaa ja valitusta kun katselee, ei kyllä käy juuri mielessä, että voisin tuon viedä lopetettavaksi. Lähinnä kai siksi, kun se panisi vastaan ja huutasi apua kuitenkin eikä vaan alistuisi kohtaloonsa kuten eläin.

Minullakin oli vuosien ajan itsemurha mielessä, tavalla tai toisella, mut ironista kyllä, pahimmat halut itsensä tappamiseen loppuivat siihen hetkeen, kun minut yritettiin tappaa. Sen jälkeen olen yrittänyt keksiä edes yhden järkevän syyn elää ja vaikka en ole sitä vielä tähän päivään mennessä keksinyt, niin tiedän sisälläni, että itsemurhaa en tule tekemään, tekisin vain palveluksen tietylle taholle. Elämä on pitäny huolen siitä, että kyllä sitä jollakin tasolla ajattelee vieläkin, mut nykyään asiaa osaa käsitellä ja siihen suhtautuu aika eri tavalla, kuin joskus aikaisemmin.

Mullakin on elämästä aika samanlaisia kokemuksia, kuin Mantelikisulla. Vuosia sitten, kun vielä liikuin ns. kavereiden kanssa, olin porukassa juuri se henkilö, joka tarjosi apuaan muille aina, kun siihen vain pystyi. Lyhyesti sanottuna olin epäitsekäs. Luulin, että auttamalla muita, joku tarjoaisi apua myös minulle, jos satun sellaista tarvitsemaan. En vielä silloin tajunnut, että mitä enemmän muita auttoi, sitä enemmän minulta alettiin myös vaatia ja lopulta homma meni ihan sairaaks. Sai tehdä melkein kokopäivätyönä toisten hommia, mut onneks tulin järkiini suht nopeasti. Aika surullista huomata, että melkein joka porukasta löytyy sellainen henkilö, joka auttaa mielellään muita ja lähes jokaisella niistä on sama kohtalo. Ympärillä olevat ystävät/tuttavat käyttävät sellaista ihmistä niin törkeästi hyväkseen, ettei mitään rajaa.

Juttu karkasi itse aiheesta, ei oikein ajatus juokse kahden valvotun vuorokauden jälkeen. Minun mielipide itsemurhan itsekkyydestä on se, että kyllähän se on lähimmäisiä kohtaan itsekäs teko, mutta taas toisaalta, jokaisella on oikeus tehdä elämällään niinkuin parhaaksi näkee. Tämän syksyn aikana kaksi sellaista ihmistä, jotka olen tuntenut syntymästä asti, lähti täältä oman käden kautta. Toinen kyseisistä henkilöistä oli viikon kadoksissa ennenkuin ruumis löytyi ja ainoa havainto miehestä tuon viikon aikana oli puhelu, jonka se soitti minulle just ennen itsensä tappamista. Ikävää asiassa oli se, etten ollut silloin puhelimen ääressä ja olen valvonut aika helvetin monta yötä miettien sitä, olisinko voinut vaikuttaa asiaan jotenkin, jos olisin vastannut siihen puheluun? Sanon tämän kaikella kunnioituksella vainajaa kohtaan, mut oli ihan vitun itsekästä jättää minut tähän tilanteeseen.

Mut ihan oikeessa olit siinä, kun kirjotit, että itsemurhaan liittyy yleensä paljon tietynlaista tekopyhyyttä. Seurataan vuosia vierestä, kun jollain läheisellä menee huonosti, ei puututa asiaan millään tavalla, mut yhtäkkiä itsemurhan jälkeen edesmennyt henkilö olikin kaikille niin rakas ja jokainen tilannetta vierestä seurannut päivittelee, että mikähän siihen itsemurhaan oli syynä jne. Turha enää kuoleman jälkeen sitä miettiä. Ikävä kyllä, aina on sitten myös niitä, joita itsemurha koskettaa liiankin rajusti, enkä kyllä menisi sanomaan yhdenkään itsemurhan tehneen omaista tai muuten läheistä ihmistä itsekkääksi. Tekopyhiä ihmisiä löytyy kyllä paljon lähes jokaisen itsemurhan tehneen tuttavapiiristä, mut pitää muistaa, että aina siellä on myös niitä, joita asia koskettaa rankalla kädellä.

Omalla kohdalla on kyllä vaikea keksiä ihmisiä, jotka jäisivät suremaan minua ja ehkä juuri siksi itsemurha tuntui joskus helpolta ratkaisulta. Ja kuten sanoin, kyllä sitä miettii vielä nykyäänkin, mut tiedostan kuitenkin alitajuisesti, etten tule tekemään sitä. Ei ole vielä helppoa päivää ollut minullakaan tässä elämässä ja on vaikee keksiä olemassa ololleni yhtään hyvää syytä, mut oon silti jollakin tasolla iloinen siitä, että olen elossa. Vaikeimpina aikoina elämänhalu katoaa, mutta ainakin tähän asti sen on jollakin keinolla saanut myös palaamaan. Elämä on kuitenkin niin lyhyt klippi, että kyllä tämä kannattaa katsoa loppuun asti, ihan senkin takia, että loppu voi tulla hetkellä minä hyvänsä. Tiedän kyllä sen tunteen, kun elämä käy niin raskaaks, ettei yksinkertaisesti jaksais enää elää ja olen samaa mieltä Mantelikisun kanssa siitä, ettei kukaan ulkopuolinen pysty ymmärtämään sitä tuskaa pään sisällä. Sen tuskan takia minä päädyin narkkaamaan todella pitkäks aikaa, mut kyllä tämän elämän kestää jotenkin myös selvinpäin. Ihmettelin hieman sitä, miks kirjoitit, että itsemurhasta puhuminen tarkoittaa pakkohoitoon menemistä? En tunne yhtään ihmistä, joka olisi pakotettu osastohoitoon siksi, että puhuu itsemurhasta. Minuakaan ei voitu pakottaa hoitoon, vaikka istuin lääkärin vastaanotolla pistoolin piippu ohimolla. Se on pakko myöntää, etten tiedä sitä, onko lakiin tullut jotain muutoksia, mut ei tästä nyt niin kauheesti ole aikaa, kun pakkohoitoon voitiin viedä vain siinä tapauksessa, jos potilaasta oli välitöntä vaaraa myös muille ihmisille.

Minäkin vihaan niitä "et voi tietää mitä huominen tuo tullessaan juttuja" ja siitä syystä en sano Mantelikisulle, että toivottavasti löydät syyn elää, vaan toivottavasti löydät keinon, millä selviät. Syytä en ole löytänyt itsekkään, mut hengissä oon pysyny rennolla asenteella. Joskus stressasin kaikesta mahdollisesti ja teen sitä ajoittain vielä nykyäänkin, mut pyrin tietoisesti siihen, että yritän olla välittämättä mistään. En mieti syytä, enkä seurausta, koska yleisesti ottaen kuolema on pahinta, mitä minulle voisi tapahtua ja sitäkin olen käynyt joskus moikkaamassa elintoimintojen pysähdyttyä. Elän yksin, melko perusteellisesti erillään muusta yhteiskunnasta ja yritän vain selvitä päivän kerrallaan. Just nyt en haluais mitään muuta kuin hyvät yöunet. Toivottavasti teksti ei ole yhtä sekavaa, kuin olo kahden vuorokauden valvomisen jälkeen.

Ai niin, hyvää loppuvuotta ja parempaa uutta vuotta kaikille.