Olipas naseva kirjoitus tärkeästä mutta valitettavasti "vaietusta" aiheesta!

Olen itsekin miettinyt sitä että mistä sitä negatiivisuutta revitään?! Itsellä ei ole taustalla vastaavaa diagnoosia ja paranemisprosessia kuin sinulla mutta vastaavia huomioita on tullut tehtyä. Joillekin se valittaminen ja nariseminen on small-talkia ja se valitettavasti vie kyllä ilon ihan kaikesta.

Meillä on töissä eräs henkilö joka ei sitten missään näe mitään hyvää. Jos aurinko paistaa, on tukalaa kun on kuuma, sataisipa vaikka mieluummin. Jos sitten sataa niin on se kumma kun sitä aurinkoa ei saada. Jos on "välikeli" niin on se kumma kun on tämmöistä, olisi nyt suuntaan tai toiseen..ja sitä rataa.

Kuulostaa ahdistavalta tuo kuvaus sinun ystävästäsi, ja varsinkin jos narina koskee myös sinun asioitasi! Yritän vastaavien ihmisten kanssa vain pysyä itse positiivisena, ihan vaikka piruuttani 😉 Uskon että jos itse jaksaa pitää yllä positiivisen asenteen, niin se valittaja tuntee lopulta piston sydämessään kun huomaa itsekin miten uuvuttavaa oma käytös on.

Mukavaa sunnuntaipäivää sinulle 🙂🌻

Minä käytän negatiivisista valittajista nimitystä energiasyöppö. Oikein tuntuu kuinka he imevät kaiken energian muista valittaessaan jatkuvasti milloin mistäkin. Tuo sääesimerkki oli niin osuva. Tiedän moniakin vastaavanlaisia ihmisiä. Vaikka minäkin nykyään olen vaikeasti masentunut, niin en minä sentään kaikesta valita.

Toisaalta toinenkin ääripää on ärsyttävä. Tapasin viikonloppuna yhden yltiöpositiivisen ihmisen, jolla on kovin ruusuinen kuva maailmasta. Teki niin mieli kertoa hänelle vähän ikäviä tosiasioita elämästä ja maailmasta, mutta en sitten viitsinyt pahoittaa hänen mieltään. Siinä on ihminen, joka on päässyt elämässään kovin vähällä. Kaikki on vain onnistunut häneltä ja hän on saavuttanut kaiken haluamansa. Varmaan omat murheensa ovat hänelläkin, mutta pieniä lienevät.

Kohtuus kaikessa. 😉

Jatkan tähän samaan, ollut jo pidempään tarve avautua jonnekin, edes näin anonyymisti. Kyseessä on oma äitini, enkä kertakaikkiaan enää jaksa peruspessimististä ja kaiken kieltävää luonnetta. Mietin, jos täältä saisi vinkkejä tai kuulla edes muiden kokemuksia samankaltaisista asioista.

Taustaa ensin:
Jonkinasteinen 'negatiivikko' äiti on ollut varmaan aina. Juontunee varmaan rankasta lapsuudesta ja nuoruudesta (orvoksi teini-ikäisenä, köyhyyttä, ei varaa korkeakoulutukseen vaikka halua ja taitoa olisi ollut). Kuitenkin minun lapsuus ja nuoruus on ollut pääasiassa ihan onnellista ja tasapainoista, vanhempani kuuluivat hyvätuloiseen keskiluokkaan. Muistan äidin olleen innostunut monista asioista, puutarhanhoidosta, taiteista, kulttuurista. Riitoja, niitä on vanhempieni välillä kuitenkin ollut aina, ja minä yrittänyt olla sovittelijana siinä välissä, pienestä pitäen. Vanhempieni välit kylmenivät todella yli 10 vuotta sitten, ja itse ihmettelin jo silloin, mikseivät he eroa. Isäni olikin sitten löytänyt uuden onnen toisen naisen kanssa, ja kun tämä asia selvisi äidilleni, päättyi heidän liittonsa erittäin myrskyisään eroon muutama vuosi sitten. Jälleen minä sain olla myrskyn silmässä, kuunnellen loputtomia itkuisia soittoja, katkeria syyttelyitä puolin ja toisin, pyyntöjä että minä hoitaisin omaisuuteen liittyviä asioita jne. Isän uusi vaimo (mukava ja iloinen ihminen), on äidille ikuisesti 'se huora'. Itse olen onnellinen siitä, että edes isä voi elää loppuelämänsä tasapainoisesti ja onnellisesti. Äidilläkin mahdollisuus tähän olisi, mutta tuntuu että hän keskittyy enemmän negatiivisuudessa vellomiseen, eikä edes yritä piristyä. Taloudellinen tilanne on tietysti keikahtanut - isällä on varaa vaikka kuinka, äidillä ei mitään. Hän elää lainarahoilla.

Eli, hankala elämä ja tilanne äidillä tietysti on, joten ymmärrän kyllä että masennusta äiti varmaankin potee. En vain tiedä, miten voisin itse elää tämän kanssa ja koittaa jotenkin parantaa hänen tilannettaan, ilman että minulta lähtee kaikki energia tai että joutuisin muuttamaan omaa elämääni radikaalisti. Tällä hetkellä olen pari kuukautta asunut äidin luona Suomessa, opiskelujen vuoksi, mutta lähden kohta taas takaisin mieheni luokse maapallon toiselle puolelle. Olisin niin toivonut, että tämä aika kun olen äidin luona, voisimme viettää hyviä hetkiä yhdessä, tehdä asioita, jne. Sen sijaan äiti tyrmää kaikki ehdotukseni, aivan yksinkertaisetkin. "EI", "en minä", "ei tuollaista", "no ei se onnistu", "turhaa tuommoinen", "typerää". Ja kuitenkin sitten valittaa, kun ei ole mitään tapahtumia tai piristystä elämässä.
Telkkaria katsottaessa haukutaan ihmiset, mainosten tuotteet, musiikit, kaikki.

Vähän ajan päästä on sukujuhlat tiedossa ja äiti murehti pukeutumistaan. Tarjouduin ostamaan äidille puseron juhliin. "äh unohda, ei se sovi mulle kuitenkaan." Seuraavaksi mietittiin lahjaa. Löysin ehdotuksen, tarjouduin senkin tilaamaan netistä. "ei me netistä tilata." Kysyin ihmeissäni miksi ei. Vastaus: "Ei käy." Ihan kuin uhmaikäisen lapsen kanssa puhuisi??
Sama juttu Skypen kanssa. Ehdotin, että voisin opettaa äidille kädestä pitäen miten sitä käytetään, voisimme soittaa miehelleni. Taas sama juttu, pelkkää "en minä, ei, ei käy". Loukkaannuin ja tuolloin nousi pala kurkkuun. Tästä kieltäytyminen nimittäin myös tarkoittaa, ettemme voi kommunikoida äidin kanssa maapallon toiselta puolelta toiselle, kuin kirjeiden avulla. Tuntui, että äidille periaatteellinen kieltäytyminen on tärkeämpää kuin kommunikointi minun kanssani. Tein myös blogia viime vuonna ulkomailla, yhtenä tarkoituksena välittää kuulumisia ja valokuvia ulkomailta. Nyt luulen, ettei äiti ole sitäkään vilkaissut kertaakaan.

Ennen äiti oli innostunut tekemään asiotia, maalaamaan, ompelemaan, tekemään käsitöitä ym. Nyt hän lähinnä istuu sohvalla katsoen telkkaria ja juoden olutta päivästä toiseen. Välillä käy kaupassa. Kotityöt hoituvat kyllä tehokkaasti, joten itsestään hän sinällään huolehtii. Jonkinlaisia kolotuksia ja vaivoja on kuitenkin, mutta lääkäriin äiti ei suostu menemään, vaikka olen koittanut suostutella monen monta kertaa. Ei hän mene, mutta jatkaa valitusta.

Tiedän, että äiti välittää minusta, ja olen hänelle tärkeä. Välillä kuitenkin tuntuu, että hän koittaa kontrolloida liikaakin, ja nyt on jokin kontrollin menettämisen pelko tms menossa? Hän suuttuu siitäkin jos menen isän luokse, en voi puhua isän kanssa puhelimessa, jne. Aivan järjetöntä. Rajoja olen yrittänyt asettaa ja sanoa välillä selkeästikin, että olen aikuinen nainen ja voin varmaankin itse päättää menemisistäni. Syyllisyyttä koen kuitenkin siitä, että jätän hänet 'yksin' ongelmineen, kun taas lähden ulkomaille. Minulla on kuitenkin veli, joka käy äidin luona noin kerran kuussa.

Murehdinko liikaa? Olenko sydämetön kun häivyn ulkomaille? Vai pitäisikö minun olla vielä selkeämpi ja asettaa omat rajat? Tätä negatiivisuutta ja kaikkien ehdotusten tyrmäämistä, kaiken haukkumista en vain ihan oikeasti jaksa enää.

On kyllä harvinaisen ärsyttävä ja raskas piirre ihmisessä. Minulla juuri nyt elämässä sellainen tilanne, että jo pidemman aikaa on ollut jonkinlainen alamäki menossa, pelkkiä epäonnistumisia takana viimeiset puoli vuotta. Masennusta minulla ei ole diagnosoitu, enkä kyllä ainakaan vielä tunne kovin pahasti masentunut olevanikaan. Jotain väliaikaista ahdistusta ja pahaa oloa kai...

Kuitenkin, otin tuossa pari päivää sitten yhteyttä ystävääni ja ehdotin tapaamista. Hän tuli käymään luonani, ajattelin että olisi piristävää jutella jollekin, jolla asiat menevät hyvin. Ehkä siitä saisi vähän toivoa itsekin. No, turha luulo... Hänellä oli vasta melko samanlainen tilanne kuin minulla. Oli ollut jo pidempään työttömänä ja oli melko yksinäinen, koska oli juuri vähän aikaa sitten eronnut pitkästä parisuhteesta, eikä oikein saanut elämäänsä kasattua eron jälkeen. Nyt hän on kuitenkin saanut vakituisen työpaikan ja löytänyt uuden parisuhteen, ehtinyt jopa muuttaa yhteen tämän miehen kanssa. Silti tyyppi ei tee mitään muuta kuin valittaa, todella masentavaa ja turhauttavaa kuunnella sellaista.

Omakin äitini on aina ollut negatiivinen ja niin kauan kuin muistan myös katkeroitunut. Hänen puheistaan saa kuvan, että hän on ollut muiden vietävänä kuin lastu lainehilla ja kaikki lastenhankinnasta huonoihin parisuhteisiin on ollut vain muiden syytä, aivan kuin hänellä ei olisi ko. asioihin minkäänlaista valtaa.

Yksi sisaruksistani menehtyi useampi vuosi sitten, mikä luonnollisesti on ollut aivan hirveä asia koko perheelle. Tuntuu kuitenkin, että tämä on sysännyt äitini yhä syvemmin ajatusmalliin, että kaikki on toivotonta ja ilotonta tästä hamaan loppuun. Olen ollut hänen tukenaan ja muistelen olleeni häntä positiivisempi vielä muutama vuosi sitten. Nyt kun itse olen jo kolmekymppinen, huomaan kauhukseni muuttuvani yhtä ilottomaksi ja väsyneeksi kuin hän. Tämä on varmaan opittua ja ehkä geneettistäkin, mutta nämä tunteet voimistuvat hänen seurassaan. Tuntuu että koko oleminen on hänen kanssaa yhtä harmaata sumua, jossa emme voi olla mistään yhteisestä toiminnasta samaa mieltä tai saada siitä yhteistä iloa.

Ärsyynnyn siitä, että vaikka yritän innostaa häntä uusiin harrastuksiin, lomamatkoille tai sosiaalisiin suhteisiin, on kaikki lopulta hänestä vain pa**aa. Pelkään olevani jo liiankin samanlainen, negatiivinen ihminen ja mietin, pitäisikö minun ottaa häneen etäisyyttä. Se tuntuu kuitenkin vaikealta ja suurta syyllisyyttä aiheuttavalta ratkaisulta, sillä sisarukseni kuoleman takia tuntuu, että olen ainoa velvollinen tukemaan äitiä. Hän saattaa hyvinkin olla masentunut ja toki haluaisin yrittää auttaa häntä, mutta toisaalta mietin omaa tulevaisuuttani ja kasvavaa negatiivisuuttani, joka rasittaa jo parisuhdettanikin. On vaikea yrittää muuttaa omaa ajattelumalliaan ja samalla "sietää" juuri vastaavanlaista energian imevää mustaa-aukkoa lähiperheessä. Voiko masentuneisuudesta tulla erottamaton osa ihmisen persoonaa?

Täytyy kyllä myöntää, että jotenkin sisäisesti olen "negatiivinen" ihminen, vaikka en minäkään nyt kaikesta valita ja usein kuulen myös muilta, että olen aina niin iloinen. Ehkä monissa tilanteissa osaan olla iloinen ja ainakin päälle päin näyttää siltä, mutta on minulla aina ollut myös se puoli, että ajattelen asioita negatiivisesti. Joskus ennen valitin useinkin vähän kaikkea, mutta sanoisin, että se puoli tulee esille silloin kun olen tarpeeksi väsynyt. Nyt tietysti masennuskin tekee sen negatiivisuuden, eikä pelkällä omalla ajattelulla voi sitä muuttaa. Enkä edes jaksa ajatella tyylillä "ajattelisit positiivisemmin". Oikeastaan minua ärsyttää se, jos joku sanoo niin ja ärsyttää yltiöpositiiviset ihmiset, jotka vaikuttavat jotenkin tekopirteiltä. Mutta ei minua ärsytä semmoiset, jotka vaikuttavat luonnollisesti positiivisilta.

Oikeastaan yksi hyvä esimerkki ja esikuva olisi minun mammani, joka ei enää ole elossa, mutta vaikka hänelläkin oli loppujen lopuksi elämässään paljon pahoja asioita (sota-aika jne), hän oli jotenkin luonnostaan positiivinen ihminen. Kyllä hänkin osasi surra ja "valittaa" aiheesta, mutta niinkuin päällimmäisenä mielessä on ihanan positiivinen ja iloinen ihminen, onnellinen ihminen! Hänenlaisensa haluaisin kyllä itsekin joskus olla.

Vastakohtana sitten on esimerkiksi mummini, joka valittaa joka asiasta. Osaa hänkin onneksi välillä olla iloinenkin ja onnellinen, mutta jotenkin ärsyttää sellainen TURHA valittaminen. Jos vaikka ollaan mökillä ja sataa koko viikonlopun, niin kyllä todellakin minuakin ärsyttää, että sataa koko viikonlopun, koska siellä on ihan tajuttoman tylsää sellaisella kelillä, mutta on se vielä tylsempää, jos päivän aikana pitää monen monta kertaa valittaa siitä, että kylläpä nyt sataa koko ajan ja on se nyt kamalaa.

Sitten on nämä monet monet ihmiset, jotka nimenomaan sateella valittavat että ei nyt aina sataisi (vaikka olisi vain yksi sadepäivä aurinkoisten päivien joukossa) ja kun paistaa aurinko niin sitten valitetaan, että saisi joskus sataakin. Itse saatan joskus esimerkiksi kuumalla kelillä jotain tehdessä todeta vain "kuuma", mutta se ei mielestäni ole valittamista, vaan siinä kaiken ohessa asian toteamista 😀