Narsisti on yksinkertaisesti epäempaattinen ja manipuloiva, kateellinen toisten ihmisten -minuudelle- jonka narsisti on valmis jopa tuhoamaan. Narsistille sinun minuus, persoona, elämänhalu, ihmissuhteet, kyky suojella itseäsi ja nauttia siitä että pidät itsestäsi huolta, on uhka. Se on kaikki pois narsistilta itseltään. Kaikki mitä teet itsellesi, on huomiota jonka narsisti haluaa itselleen. Olet hänelle väline. Siksi hän mitätöi, syyllistää, vähättelee, manipuloi jne jotta hippunen kerrallaan alat itsekin järkeillä että ei se minun harrastus nyt niin tärkeä ole etten mielummin istuisi narsistin kanssa kotona tai lähde narsistin mukaan statistiksi ihailemaan hänen saavutuksia asiassa x, samalla pikku hiljaa unohtaen että minulla oli joskus omakin elämä. Tai alat pikku hiljaa luopua omista ihmissuhteistasi koska itse asiassa onhan se kamalan "itsekästä" ja narsistille tulisi paha mieli kun hänellä kerrankin on vapaata, juuri sinä iltana kun sinä olit sopinut meneväsi ulos parhaan ystäväsi kanssa. Tai eihän sinulla omia tarpeita voi olla koska narsisti tulee niistä kateelliseksi. Lista on loputon. Tai jos kerrot narsistille raskaasta elämäntilanteestasi, hänen vastaus voi olla vaikka "kun MINÄ olin vastaavassa tilanteessa, olin niin ja niin taitava ja reipas ja sen takia naapurin professorikin kehui minua kuinka hienosti selvisin". Tunnistat narsistin siitä millainen tunne itsellesi tulee hänen seurassaan.
Tuo "paksu- ja ohutnahkainen" on minusta joskus tuntunut vähän huteralta lähestystavalta koska minusta siitä kuvauksesta tuntuu puuttuvan se todella julma epäempaattisuus ja uskomaton manipulointi kyky. Henkinen ja taloudellinen väkivalta ja kokemus niiden uhriksi joutumisesta on jotain niin käsittämätöntä julmuutta että sellaisen kokemuksen jälkeen mielipiteiden ilmaisun uskaltamisen pohtiminen tuntuu ihan normaalilta ja arkiselta itsetunnon kriisiltä. Imo. Jos et tunne syyllisyyttä pitäessäsi huolta itsestäsi, kaikki hyvin. Jos tunnet, siitä selviää kyllä.
Pintapuolinen "sosialisointi" ja yhteydentuntu toisen ihmisen/toisten ihmisten välillä on kaksi eri asiaa. Omien tarpeiden tunnistaminen ja hyväksyminen on hyvä tavoite. Mitä minä tarvitsen? Mitä minä haluan? Psykoterapia on avuksi mutta asioita voi pohtia muutenkin ja jos toimintakyky sallii, toimia. Itsensä haastaminen, kotoa liikkeelle lähteminen. Minne vain. Ilmaisiin tapahtumiin, kursseille, liikuntaharrastuksiin, vertaisryhmiin erityisesti. Mieluiten sellaisiin paikkoihin joihin voi mennä säännöllisesti jotta siitä tulisi tapa. Kirjoittamalla päiväkirjaa, ottamalla riskejä, lukemalla kirjastossa, kuulostelemalla ja tunnistamalla että yksinäisyyden tunnekin on kollektiivinen tunne. Me kaikki olemme lopulta myös yksin. Yksin yhdessä. Omalla ainutlaatuisella tavallamme. Ei siinä ole mitään hävettävää, minussa ei ole mitään hävettävää, minun tarpeissani ei ole mitään hävettävää, haluan myös kuulua erilaisiin joukkoihin ja viiteryhmiin ja kollektiivisesti tuntea yhteydentunnetta muihin ihmisiin.
Häpeä on hyvä tunne joka ohjaa tarvittaessa tekemisiämme mutta häpeään "sidottuna" erakoituu. Uskoisin että me kaikki jotka pohdimme omaa hyvinvointiamme mielenterveyden näkökulmasta, olemme myös kokeneet häpeää ja vetoa erakoitumiseen, sitä tunnetta ettemme kelpaisi sellaisena kuin olemme. Voi olla että olemme stigmatisoineet itse itsemme, voi olla että muu ympäristö on sen tehnyt. Voi myös ajatella niin että jos ei kelpaa johonkin yhteisöön, vika ei aina ole vain itsessä. Esim en halua kelvata minne tahansa vaan voin valita mihin haluan kuulua ja mihin en halua kuulua. En halua kuulua sairaaseen työyhteisöön, en halua kuulua porukkaan jossa ei saa voida hyvin, haluan kuulua sallivaan yhteisöön jossa on tilaa erilaisille ihmisille, tilaa olla ja hengittää turvallisesti itseään ilmaisten.
Jos on vaikea hahmottaa mihin kuuluu, yksi keino on kirjoitella itsekseen itselleen, ajatusten virtana omia mielipiteitään milloin mistäkin -että tietää itse mitä on mieltä, millaiset arvot minulla on, mitä minä ajattelen, miten koen asioita ja mitä haluaisin-. Kun itse tietää kuka on ja mitä ajattelee niin on helpompaa hahmotella mihin ei halua kuulua, millaisten ihmisten kanssa haluaisin olla tekemisissä ja millaisten en. Ei kuitenkaan niin että "sitten kun tiedän kuka olen niin voin lähteä kotoa" vaan: on ihan ok olla hukassa ja keskeneräinen elämässään, se on ihan normaalia, silloin voi vuorostaan tuntea yhteydentunnetta muihin hukassaolijoihin ja keskeneräisiin.
Upposin tähän viestiin ja aiheeseen niin täysin että unohdin ajankulun, kalenteri muistuttaa että kirjasto odottaa 🙂 Kiva oli löytää tänne tukinettiin! Mukavaa viikonloppua vertaiset 🙂