Näennäisen hyvän elämän keskellä silti yksinäinen

Näennäisen hyvän elämän keskellä silti yksinäinen

Käyttäjä Uuttakohti aloittanut aikaan 08.02.2020 klo 17:19 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Uuttakohti kirjoittanut 08.02.2020 klo 17:19

Olen siis 37 v. nainen ja otsikostakin selviää että minulla on oikeestaan elämässä kaikki hyvin: on ollut  vuosien ajan kokoaikatyötä, joten raha-asiatkin ihan hyvin, vaikka lainoja on toki elämän varrella kertynyt eikä niitä ole vielä kerennyt pois maksamaan. On auto ja ”kaikki” tarvittava materiaalinen omaisuus, vaikken todellakaan rikas ole, ei meidän alan palkoilla pääse rikastumaan normiduunari.

Olen sosiaalinen, iloinen ja peruspositiivinen luonne. Siksi en ollut huolissani kun muutin aikuisiällä, 32 vuotiaana toiselle puolen Suomea, pidin itsestään selvänä että löytäisin ystäviä tai vähintään kavereita. Mutta huomasinkin että muilla oli jo oma elämä, perhe, normaali arkensa kiireet, työt ja opinnot yms. Ei siellä ollut tilaa minulle ja aikaa uhrattavaksi uudelle sinkkuystävälle. Epäonnekseni en ole edes mikään bilehile, tykkään toki toisinaan juhliakin, mutta mieluummin juttelisin ns. ”henkeviä” eli syvällisiä pohdintoja elämästä tai nauraisin typerille jutuille ja sattumuksille kotona hyvässä seurassa. Olen yrittänyt monia kaveruksia rakentaakin, mutta kun se ei luonnollisesti ole muodostunut, eikä ihminen ole tuntunut olevan samalla aaltopituudella on ne yritelmät melko pian hiipuneet. Minun mielestä ystävyydestä tulisi molempien osapuolien saada jotakin, sellainen epäsuhtaystävyys jossa toinen kannattelee toista käy pidemmän päälle raskaaksi ja omia voimia vieväksi. Toki ystävyydessä sattuu ja tapahtuu, ja välillä tuetaan toinen toistaan, mutta siis ettei se tuettava/tukija ole aina se sama.

Joitakin parisuhdeyritelmiäkin on elämän varrella ollut, mutta kenenkään kanssa en ole pystynyt näkemään itseäni koko loppu elämääni viettämään.

Noh, nyt sitten 4 vuotta täällä asuneena, opiskelleena ja nyt töihinkin päässeensä… Olen edelleen yksin ja yksinäinen. Olen ollut välillä lievästi masentunutkin, joka ei ole auttanut tilannetta yhtään. Masentuneisuus aiheuttaa sen että mieluummin jää yksin kotiin, kuin että vaivautuu ihmistenilmoille ja kaupungille… Etenkään yksin. Työni Os sosiaalista joten osittain yksin oleminen on myös omaa valintaani, tarvitsen aikaa yksin jotta saan akut ladattua. Mutta rajansa kaikella yksin olemisellakin pitäisi olla. 

Niinpä jatkan edelleen, minä ja minun eläimieni kanssa tämän näennäisesti hyvän elämän elämistä, töissä käymistä, mutta ei vain ole ketään kenen kanssa tämän kaiken jakaisin. Ei ketään kelle kertoisi hauskoista tapauksista töissä, onnistumisistaan tai suruistaan. Yksin, niin yksin että pelkään että jos minulle jotain sattuu niin työkaverit ovat ensimmäiset jotka alkaisi minua kaipailemaan jos jotain vaikka kotona sattuisi. Sairaskohtauksen sattuessa kukaan ei sattumalta sattuisi paikalle löytämään minua ajoissa. Tai jos jalkani katkaisisin ei minulla ole kavereita joilta voisin pyytää apua. Jos auto ei lähde käyntiin pakkasella ei ole ystävää joka tulisi virtaa antamaan tai käyttämään asioilla. Yksin, yksin, yskin: illat, yöt, joulut ja muut pitkät pyhät. Kaikki tuntuu vähän ontolle, turhalle. Pitkän aikaan välttelin asiaa ja en halunnut myöntää itselleni, saatikka että ääneen olisi myöntänyt olevani yksinäinen. En ole oikein uskaltanut jäädä yksinäisyyttä paljoa pohtimaankaan etten syöksy johonkin henkiseen kaninkoloon josta en enää pääse ryömimään pois. Pikkuhiljaa olen alkanut asian myöntää ja jopa keskusteluissa käyttänyt sanoja yksin ja yksinäisyys. Ei se ollutkaan kuolemaksi myöntää, ei se kaatanut minua. Ei se tosin yksinäisyyttäkään parantanut, mutta ehkä itse olen taas särön verran ehemämpi asian itselle myönnettyäni. 

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 09.02.2020 klo 01:57

Tämä ei varsinaisesti auta sinua, mutta juurikin uudella paikkakunnalla yksinjäämisen pelko on syy, miksen ole uskaltanut muuttaa työn tai opintojen perässä pois. Minä olen ollut koko ikänä tavalla kuin toisellakin yksinäinen. Vasta kolmikymppisenä sain ensimmäistä kertaa jonkinlaisen yhteisön ympärilleni ja nyt en uskalla jättää sitä, koska minulla ei ole pienintäkään luottoa siihen, että pystyisin samaan uudestaan.

Minäkään en ole koskaan ollut bilehile, baarejakin olen aina vierastanut, joten luontevia paikkoja toisiin ihmisiin tutustumiseen ei oikein ole. Sekin on tuskallisen tuttua, että vanhemmiten useimmilla ihmisillä on jo vakiintuneet ihmissuhdekuviot, joihin on ulkopuolisena tosi vaikea päästä sisään.

Mutta tosi hienoa, että olet pystynyt myöntämään itsellesi yksinäisyytesi! 👍 Ei kai asiaa voi käsitellä, jos ei sitä ensin todeksi tunnista ja tunnusta.

Käyttäjä Tiffany3 kirjoittanut 09.02.2020 klo 16:19

Tulee mieleen heti ensimmäiseksi, että jätitkö kaiken taaksesi muuttaessasi uuteen asuinpaikkaan. Onko sinulla omaisia vielä olemassa. Tuossa iässä yleensä on. Ja yleensä jonkinlaisia kavereita, jotka jäivät entiselle kotiseudulle. Kun sinulla on auto voisit heitä käydä tervehtimässä.  Olen itsekin muuttanut joskus ihan vieraaseen kaupunkiin tuntematta ketään sieltä. Vie oman aikansa tutustua ihmisiin saatikka ystävystyä. Itse pitää olla aktiivinen siinäkin. Onneksi eläimet varsinkin koirat tuovat kavereita...

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 10.02.2020 klo 08:04

Yksinäisyys, sen voi aika varmuudella olevan, olleen ja tulevan olemaan usean itsemurhan syvin syy. Itsellä elämää takana enemn kuin edessä. Joitain kokemuksia on aiheesta (yksinäisyys). Vuosikymmenien ajalta. Introverttiyteen taipuvaisena silti sosiaalialalle työpanoksensa antaneena on työpaikasta riippuen tullut elämässä yhteyksiä ihmisiin. Yhteydet on toimineet niin kauan kuin on jaksanut olla aloitteellinen. Mutta ei kukaan jaksa olla se, joka kaiken aikaa elvyttää. Yhteys ollut kaveruutta, jos oisi ollut oikeaa ystävyyttä, kai olisi kestänyt?

Olen päätynyt siihen, että jokaisella omat vaikeudet mitkä vie elämästä tavalla tai toisella ns.todelliseksi koetut ystävätkin.

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 12.02.2020 klo 09:43

...tai itsestä voiman koettaa ryhtyä uuteen ystävyyteen?