Näennäisen hyvän elämän keskellä silti yksinäinen
Olen siis 37 v. nainen ja otsikostakin selviää että minulla on oikeestaan elämässä kaikki hyvin: on ollut vuosien ajan kokoaikatyötä, joten raha-asiatkin ihan hyvin, vaikka lainoja on toki elämän varrella kertynyt eikä niitä ole vielä kerennyt pois maksamaan. On auto ja ”kaikki” tarvittava materiaalinen omaisuus, vaikken todellakaan rikas ole, ei meidän alan palkoilla pääse rikastumaan normiduunari.
Olen sosiaalinen, iloinen ja peruspositiivinen luonne. Siksi en ollut huolissani kun muutin aikuisiällä, 32 vuotiaana toiselle puolen Suomea, pidin itsestään selvänä että löytäisin ystäviä tai vähintään kavereita. Mutta huomasinkin että muilla oli jo oma elämä, perhe, normaali arkensa kiireet, työt ja opinnot yms. Ei siellä ollut tilaa minulle ja aikaa uhrattavaksi uudelle sinkkuystävälle. Epäonnekseni en ole edes mikään bilehile, tykkään toki toisinaan juhliakin, mutta mieluummin juttelisin ns. ”henkeviä” eli syvällisiä pohdintoja elämästä tai nauraisin typerille jutuille ja sattumuksille kotona hyvässä seurassa. Olen yrittänyt monia kaveruksia rakentaakin, mutta kun se ei luonnollisesti ole muodostunut, eikä ihminen ole tuntunut olevan samalla aaltopituudella on ne yritelmät melko pian hiipuneet. Minun mielestä ystävyydestä tulisi molempien osapuolien saada jotakin, sellainen epäsuhtaystävyys jossa toinen kannattelee toista käy pidemmän päälle raskaaksi ja omia voimia vieväksi. Toki ystävyydessä sattuu ja tapahtuu, ja välillä tuetaan toinen toistaan, mutta siis ettei se tuettava/tukija ole aina se sama.
Joitakin parisuhdeyritelmiäkin on elämän varrella ollut, mutta kenenkään kanssa en ole pystynyt näkemään itseäni koko loppu elämääni viettämään.
Noh, nyt sitten 4 vuotta täällä asuneena, opiskelleena ja nyt töihinkin päässeensä… Olen edelleen yksin ja yksinäinen. Olen ollut välillä lievästi masentunutkin, joka ei ole auttanut tilannetta yhtään. Masentuneisuus aiheuttaa sen että mieluummin jää yksin kotiin, kuin että vaivautuu ihmistenilmoille ja kaupungille… Etenkään yksin. Työni Os sosiaalista joten osittain yksin oleminen on myös omaa valintaani, tarvitsen aikaa yksin jotta saan akut ladattua. Mutta rajansa kaikella yksin olemisellakin pitäisi olla.
Niinpä jatkan edelleen, minä ja minun eläimieni kanssa tämän näennäisesti hyvän elämän elämistä, töissä käymistä, mutta ei vain ole ketään kenen kanssa tämän kaiken jakaisin. Ei ketään kelle kertoisi hauskoista tapauksista töissä, onnistumisistaan tai suruistaan. Yksin, niin yksin että pelkään että jos minulle jotain sattuu niin työkaverit ovat ensimmäiset jotka alkaisi minua kaipailemaan jos jotain vaikka kotona sattuisi. Sairaskohtauksen sattuessa kukaan ei sattumalta sattuisi paikalle löytämään minua ajoissa. Tai jos jalkani katkaisisin ei minulla ole kavereita joilta voisin pyytää apua. Jos auto ei lähde käyntiin pakkasella ei ole ystävää joka tulisi virtaa antamaan tai käyttämään asioilla. Yksin, yksin, yskin: illat, yöt, joulut ja muut pitkät pyhät. Kaikki tuntuu vähän ontolle, turhalle. Pitkän aikaan välttelin asiaa ja en halunnut myöntää itselleni, saatikka että ääneen olisi myöntänyt olevani yksinäinen. En ole oikein uskaltanut jäädä yksinäisyyttä paljoa pohtimaankaan etten syöksy johonkin henkiseen kaninkoloon josta en enää pääse ryömimään pois. Pikkuhiljaa olen alkanut asian myöntää ja jopa keskusteluissa käyttänyt sanoja yksin ja yksinäisyys. Ei se ollutkaan kuolemaksi myöntää, ei se kaatanut minua. Ei se tosin yksinäisyyttäkään parantanut, mutta ehkä itse olen taas särön verran ehemämpi asian itselle myönnettyäni.
Tämä ei varsinaisesti auta sinua, mutta juurikin uudella paikkakunnalla yksinjäämisen pelko on syy, miksen ole uskaltanut muuttaa työn tai opintojen perässä pois. Minä olen ollut koko ikänä tavalla kuin toisellakin yksinäinen. Vasta kolmikymppisenä sain ensimmäistä kertaa jonkinlaisen yhteisön ympärilleni ja nyt en uskalla jättää sitä, koska minulla ei ole pienintäkään luottoa siihen, että pystyisin samaan uudestaan.
Minäkään en ole koskaan ollut bilehile, baarejakin olen aina vierastanut, joten luontevia paikkoja toisiin ihmisiin tutustumiseen ei oikein ole. Sekin on tuskallisen tuttua, että vanhemmiten useimmilla ihmisillä on jo vakiintuneet ihmissuhdekuviot, joihin on ulkopuolisena tosi vaikea päästä sisään.
Mutta tosi hienoa, että olet pystynyt myöntämään itsellesi yksinäisyytesi! 👍 Ei kai asiaa voi käsitellä, jos ei sitä ensin todeksi tunnista ja tunnusta.
Tulee mieleen heti ensimmäiseksi, että jätitkö kaiken taaksesi muuttaessasi uuteen asuinpaikkaan. Onko sinulla omaisia vielä olemassa. Tuossa iässä yleensä on. Ja yleensä jonkinlaisia kavereita, jotka jäivät entiselle kotiseudulle. Kun sinulla on auto voisit heitä käydä tervehtimässä. Olen itsekin muuttanut joskus ihan vieraaseen kaupunkiin tuntematta ketään sieltä. Vie oman aikansa tutustua ihmisiin saatikka ystävystyä. Itse pitää olla aktiivinen siinäkin. Onneksi eläimet varsinkin koirat tuovat kavereita...
Yksinäisyys, sen voi aika varmuudella olevan, olleen ja tulevan olemaan usean itsemurhan syvin syy. Itsellä elämää takana enemn kuin edessä. Joitain kokemuksia on aiheesta (yksinäisyys). Vuosikymmenien ajalta. Introverttiyteen taipuvaisena silti sosiaalialalle työpanoksensa antaneena on työpaikasta riippuen tullut elämässä yhteyksiä ihmisiin. Yhteydet on toimineet niin kauan kuin on jaksanut olla aloitteellinen. Mutta ei kukaan jaksa olla se, joka kaiken aikaa elvyttää. Yhteys ollut kaveruutta, jos oisi ollut oikeaa ystävyyttä, kai olisi kestänyt?
Olen päätynyt siihen, että jokaisella omat vaikeudet mitkä vie elämästä tavalla tai toisella ns.todelliseksi koetut ystävätkin.
...tai itsestä voiman koettaa ryhtyä uuteen ystävyyteen?
Tiffany3 kirjoitti:
Tulee mieleen heti ensimmäiseksi, että jätitkö kaiken taaksesi muuttaessasi uuteen asuinpaikkaan. Onko sinulla omaisia vielä olemassa. Tuossa iässä yleensä on. Ja yleensä jonkinlaisia kavereita, jotka jäivät entiselle kotiseudulle. Kun sinulla on auto voisit heitä käydä tervehtimässä. Olen itsekin muuttanut joskus ihan vieraaseen kaupunkiin tuntematta ketään sieltä. Vie oman aikansa tutustua ihmisiin saatikka ystävystyä. Itse pitää olla aktiivinen siinäkin. Onneksi eläimet varsinkin koirat tuovat kavereita...
On miulla lähisukua, joka jäi tosiaan sinne kotiseudun ympäristöön. Matkaa on van niin paljon että tapaamiset rajoittuu lähinnä loma-ajoille. Samoin muutama hyvä ystävä jäi sinne: oman kanssa ollaan yhteyksissä viestein ja puhelinsoiton, mutta ei se vaan oo sama asia, kuin fyysinen tapaaminen ja että joku piipahtaa käymään kahvilla yms. 🤔 (Toki olen onnellinen siitä että pari ystävää on jäänyt älypuhelimien päähän ❤️) Oikeat ihmiskontaktit työn ulkopuolella on varsin vähäisiä, joka on outoa/myrkkyä pohjimmiltan sosiaaliselle ja ulospäin suuntautuneelle persoonalle. Olen oikeastaan joutunut opettelemaan yksinolon nauttimisesta ja olosuhteiden pakosta olenkin nykyisin enemmän sisäänpäin sulkeituva kuin ennen.
Yksi syy muuttamiseen oli saada etäisyyttä omaan lähisukuun, koska olin ehkä kenenkään huomaamatta päätynyt oleman useammalle henkilölle tuki ja turva, enkä osannut enää kieltäytyä tai suojata itseäni. Aloin itse voimaan huonosti kun vain annoin omia voimavaroja ulos auttaakseni lähimmäisiäni ja jäin ehkä itse vähemmälle (en siis osannut pitää itsestäni huolta ja pidin toisten tarpeita omiani tärkeämpinä). Tätä olen käynyt psykoterapiassakin pohtimassa, mistä se johtuu ja nyt hieman taas ehkä viisaampi 😅
keskustelua kirjoitti:
Yksinäisyys, sen voi aika varmuudella olevan, olleen ja tulevan olemaan usean itsemurhan syvin syy. Itsellä elämää takana enemn kuin edessä. Joitain kokemuksia on aiheesta (yksinäisyys). Vuosikymmenien ajalta. Introverttiyteen taipuvaisena silti sosiaalialalle työpanoksensa antaneena on työpaikasta riippuen tullut elämässä yhteyksiä ihmisiin. Yhteydet on toimineet niin kauan kuin on jaksanut olla aloitteellinen. Mutta ei kukaan jaksa olla se, joka kaiken aikaa elvyttää. Yhteys ollut kaveruutta, jos oisi ollut oikeaa ystävyyttä, kai olisi kestänyt?Olen päätynyt siihen, että jokaisella omat vaikeudet mitkä vie elämästä tavalla tai toisella ns.todelliseksi koetut ystävätkin.
Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Sosiaalinen työ vie voimia ja ystävyys pitäisi olla voimaannuttava, vastavuoroisesti molemmin puolin. Itsellä toisaalta myös se ettei viitsi olla aloitteellinen jos huomaan uuden tuttavuuden olevan eri tasolla ja että suhteemme olisi koskaan parhimmillaammekin vain kaveruutta, joka esim. häviää mennen tullen tärkeysjärjestyksessa uuden poikystävän tullessa kuvioihin tms. Panostaminen tuollaiseen kaveruuteen on mielestäni "turhaa". Hyviä merkityskellisiä ystävyyssuhteita on vaikea saada aikuisiällä muodostettua: sattumaa jos osuu kohdalle Ns. Omanoloinen tyyppi, jolla sattuu olemaan elämäntilanne jossa on tilaa uudelle ystävyydelle.
Paljon on toki omalla kohdallanikin kiinni myös itsestä. Jään kotiin koirien kanssa mieluummin kuin lähden yksin kaupungille, jossa voisin kenties tutustua uusiin ihmisiin. Sekin olisi helpompaa jos olisin kaunis ja timmi, jolloin seuraan hakeutuisi ihmisiä, joista voisi "raakata parhaat päältä" 🤣 Mutta jännästi tälläinen "sisältä kaunis" -yksilö saa istua baareissa/kahviloissa yksin 🤔
Miulle joku sanoikin kun muuttoa suunnittelin, että kuinka uskallat lähteä ja muuttaa noin kauas ja tuntematta ketään sieltä. Pidin tuolloin kommenttia ihan hassuna: ajattelin että kyllä mie sosiaalisena ihmisenä kontakteja saan ja ystävyyksia rakennan. Joo, kaveruuksia oisin saanu ja sainkin, mutta ne tärkeät, OIKEAT ystävät jäi löytymättä.
Tilanne ei ole aivan toivoton ja olen oppinut elämään näinkin ja jopa nauttimaan omasta ajastani. Enkä todellakaan vaihtaisi tätä johonkin superkiireisen ruuhkavuosi-äidin elämään. Mutta yksinäinen olen ja se on pakko toisinaan itselle myöntää... 😔
Hei! Kirjoituksesi kuulostaa kovinkin tutun kuuloiselta. Taustallani on hiukan vastaavantyyppinen tilanne ja olen myös sosiaalinen ja seurassa viihtyvä vähän yli 30v nainen.
Olen asunut myös jokusen vuoden uudella paikkakunnalla. Aikuisena ei tuo ystävystyminen tunnu kovinkaan helpolta ja se on kyllä tullut huomattua - on oikeasti vaikea löytää jo esimerkiksi paikkoja, joissa tapaa muita ihmisiä ja joissa olisi luonnollista lähteä solmimaan ystävyyksiä.
Olen kuitenkin onnistunut löytämään uudesta kaupungistani kolme ystävää jo olemassa olevan tuttavuun ja somen kautta. Kahden näistä kohdalla kyseessä ovat olleet jotakin kautta minulle siis jo tuttuja ihmisiä, jotka ovat olleet kaverilistallani somessa. Somen kautta kiinnitin esmerkiksi huomiota että nämä tutut olivat samanhenkisen oloisia tyyppejä ja minun oli helppoa esimerkiksi kommentoitua heidän somejulkaisujaan välillä kun aiheet olivat kiinnostavia. Kauaa ei näiden molempien ystävien kohdalla tarvinnut viestejä pukata, kun toisen kohdalla minuun otettiin yhteyttä ja toisen kohdalla laitoin itse rohkeasti viestiä, että olisiko mielenkiintoa tavata ja vaikkapa tutustua paremmin. Suosittelen tätä tapaa erittäin erittäin lämpimästi! Monesti siellä voi lymyillä samassa kaupungissa asuvissa tuttavissa mukavia ja tutustumisen arvoisia ihmisiä, joiden elämäntyyliäkin ja juttujakin voi vähän jo somen kautta arvioida että olisiko kyseessä mahdollisesti vaikka kanssasi samanmoisen harrastuksen/mielenkiinnonkohteen/huumorin omaava henkilö. 🙂
Kolmannen ystäväni löysin sattumalta eräissä juhlissa, joissa en tuntenut hyvin kovinkaan montaa ihmistä, mutta jossa ajauduin juttelemaan pitkällisesti paikalla olleen toisen vähän ulkopuoliseksi itsensä tunteneen ihmisen kanssa. Juttua riitti ja huumorintajukin kohtasi, joten vaihdoimme yhteystiedot ja olemme olleet yhteydessä siitä lähtien.
Itsekin olisin valmis lähtemään mukaan vaikka johonkin kaverideitti-henkiseen touhuun, sillä kaipaisin edelleenkin lisää kontakteja elämääni. Tietääkseni sellaisia ryhmiä voi löytää somesta, esimerkiksi facebookin erilaisista ryhmistä. Niissä toki voi joutua hetken hakemaan että kohdalle sattuu sopiva ihminen, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Todellakin tsemppia ja ymmärrystä sinulle, tiedän kanssa miltä yksinäisyys tuntuu ja toivon että löydät uusia ystäviä ympärillesi.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: kieliopillinen korjaus