Olen nainen, jolla on päällisin puolin kaikki elämässä kunnossa, ellei jopa erittäin hyvin. Ainakin ulkopuolisen silmiin. Minulla ei ole rahaongelmia, käyn töissä, opiskelen, liikun paljon, olen hyvässä kunnossa, perheeni ja ystäväni ovat mahtavia ja olen vastikään mennyt naimisiin. Ongelmana vaan on se, että sisimmässä tuntuu tyhjältä. En tiedä, mihin olen pyrkimässä ja mitä elämältäni haluan. Tuntuu kuin olisin hukannut itseni.

Puolisoni on 99% mahtava, paras ystäväni ja luotettavin ihminen minulle, mutta kun tuo 1%:n ei-niin-mahtava puoli on esillä, minä kärsin seuraukset: kun hänellä on itsellään vaikeaa, sen sijaan, että tulisi pyytämään apua, hän purkaa pahan olonsa minuun. Syyttelee ja haukkuu, saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi. Olemme molemmat olleet aikanaan kiusattuja koulussa, ja sieltä on jäänyt jonkinlainen taistelemisen, voittamisen ja näyttämisen tarve. Riitelymme on hyvin usein valtataistelua sen sijaan, että yrittäisimme selvittää riidan kommunikoimalla; huutamatta ja kuuntelemalla mitä toisella on sanottavaa. Henkilökohtaisuuksiinkin menemme turhan usein. Kyseessä ei ole siis mikään ”etkö huomaa olevasi narsisti/narsistin urhi”-tilanne (tuntuu olevan usein helppo ja muodikas vastaus kaikkeen). En myöskään (täysin) syytä puolisoani pahasta olostani, mutta usein hänen syyttelynsä ja ryöpytyksensä saa minut tolaltani ja masentumaan useiksi päiviksi.

Itsetuntoani on pitkin elämääni nakerrettu usealta taholta ja aina olen selvinnyt sillä asenteella, että tulen näyttämään vielä. Nykyisin tämä asetelma on kääntynyt niin päin, että minun ei tarvitse miellyttää ketään väkisin. Sinänsä ihan tervettä, mutta toisaalta äärimmäisyyksiin mennessään tuo asenne saa minut luovuttamaan sellaisissa tilanteissa, missä ennen halusin todistaa ainakin itselleni, että minua lytännyt henkilö on väärässä.

Elämästäni siis puuttuu tällä hetkellä sellainen tavoite, johon päästäkseni tekisin lähes mitä vain. Intohimo, joka ajaa eteenpäin. Minulla on päällisin puolin täysi ja hyvä elämä, joka kuitenkin tuntuu tyhjältä. Ulospäin olen iloinen, energinen ja aikaansaava, töissäni olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä, ja nautin siitä. Kuitenkin monena iltana mietin, että voisin vain jäädä sänkyyn aamulla ja haaveilen nukahtaessani tilanteesta, jossa vain häviäisin, häipyisin jonnekin kauas. Tai vaikka savuna ilmaan.

Tämä päämäärättömyys saa minut myös ottamaan uusia rautoja tuleen liian helposti ja sitten kaikki on kesken, viime tingassa tai (oman arvion mukaan) huonosti tehtyä. Ja sitten haalin vielä kaikkea pientä typerää sijaistoimintaa, huvi ennen työtä-tyyliin. Varmaan se itseään niskasta kiinni ottaminen, armollisuus itseään kohtaan ja muiden hyväksynnän hakemisen lopettaminen olisivat lääkkeitä tilanteeseeni, mutta kun ei jaksa, pysty eikä kykene. Vaikka olen asettanut itseni siihen kyllämäpärjään-ryhmään, alkaa kulissi murtua ja pelkään sitä, mitä siitä seuraisi.

Tällaista minulla tänään, vähän päätön vuodatus, mutta tulipahan tehtyä. Saa kommentoida/kertoa omia tuntemuksia, pakko oli jakaa jonnekin muualle kuin omaan päiväkirjaan.