Muutto: vanha elämä, uusi paikka – ja se, kuka tulee läksiäisiin

Muutto: vanha elämä, uusi paikka - ja se, kuka tulee läksiäisiin

Käyttäjä Lumissa aloittanut aikaan 22.03.2015 klo 12:11 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Lumissa kirjoittanut 22.03.2015 klo 12:11

Olen asunut yhdessä kaupungissa melko pitkään. Nyt olen muuttamassa: sairastumiseni jälkeen ei ole ollut töitä, asuminen on täällä kallista työkyvyttömyyseläkeläiselle ja ne ihmiset, jotka minulla yhä on, ovat jo enemmän sähköisessä maailmassa. Ja heidän kanssaan voin jutella myös jossain, missä asuminen on halvempaa.

Monet ystävistä on sairastumiseni tehnyt etäisemmäksi: en syytä, onhan niin, että mielenterveyspotilaisiin on vaikea suhtautua tai kun ystävyys muuttuu yhden vaikeuksien vuoksi ei se monelle enää ole sama kuin ennen. Olen yrittänyt pitää yhteyttä yllä, vaikken olekaan enää ihan sama ihminen, olla mukana sellaisissa missä voin, mutta toki heillä on elämänsä ja juttunsa. Entiset kollegat ovat kadonneet kokonaan. Alalla jolla työskentelin ei arvosteta heikkoutta, vaan tulisi ”pärjätä”.

Tästä huolimatta halusin pitää pienet läksiäiset. Kaukaa viisaana varoen kyselin kiinnostaisivatko sellaiset. Ilman yhden ystävän apua en olisi uskaltanut tarttua toimeen. Hän yhdisti läksiäiseni yhteisen harrastuspiirimme avoimeen juhlapäivään, pienensi pelkoani järjestelyissä onnistumisesta. En kutsunut ketä sattuu, vaan varovasti, ihmisiä jotka ovat sanoneet että olisi taas mukava nähdä, joiden kanssa on ollut yhteys ja ollut hauskaa.

Etukäteen moni sanoi tietenkin tulevansa. Ihana idea. Voidaanko tuoda jotain. Kun juhlapäivä koitti, olin jälkikäteen hiljaa kiitollinen, ettei paikka ollut maksullinen ja että ruuat olivat huokeita ja ennen kaikkea, että paikalla oli niin paljon muitakin ihmisiä. Olen kiitollinen niille kolmelle ihmiselle, jotka kävivät tervehtimässä, viettivät hetken, vaihtoivat kuulumisia: heidän kohtaamisensa lämmitti, hymyilytti.

Muiden tulematta jäämistä koetan olla ajattelematta. Että heillä oli varmasti oikeitakin syitä, jokaisella. Tunti alkuajan jälkeen ”emme nyt pääsekään, koska…” -tekstiviestien virta numerooni vihlaisi vähän, mutta hymyilin, olin kiitollinen noille kolmelle. Ehkä sairaudestani huolimatta tosiaan olen heille yhä minä, ihminenkin. Yritän ajatella, että ehkä ideani ylipäätään oli tyhmä, aikansaelänyt. Ettei tällaisia ”luokkakokouksia” enää harrastetakaan.

Onko tällainen nykyään yleistä? Sosiaalinen elämäni on muotoutunut vuosien ja sairastelun saatossa sellaiseksi, etten tiedä olenko enää ns. ajan harjalla. Onko tavallista, että ilmaistaan kiinnostus ja että tullaan, ihana juttu, mutta sitten perutaan tai jätetään vain tulematta, ilmoittamatta mitään?

Ehkä vika oli minun. Ei mennyttä kannata haikailla, se on mennyttä.

On varmaankin ihan hyvä, että muutan.

Käyttäjä agora kirjoittanut 23.03.2015 klo 09:22

Kohdallani tuo on myös sattunut vaikken olekaan kuin fyysisesti sairas. Mutta kaikki entiset ystävät lupaavat soitella takaisin, kun heille ensin soitan eikä ole siinä hetkessä aikaa kanssani puhua. Lupaavat tulla kahville jonakin päivänä ja sitä päivää olen kohta neljä kuukautta odottanut.
Hautajaisiini he varmaan ehtivät paremmin.

Käyttäjä Lumissa kirjoittanut 24.03.2015 klo 00:22

Olen joskus miettinyt muutenkin tätä nykyistä "soitellaan" -kulttuuria. Kasvoin lankapuhelinten aikana, ehkä sekin vaikuttaa? Mutten oikein osaa sopeutua siihen, ettei tapaamisia ja sellaisia oikein koskaan enää sovita kunnolla, vaan "soitellaan" - ja sitten kovin helposti myös perutaan, mielellään tekstiviestinä ja vartti ennen sitä soitellen sovittua.

En tiedä, olenko sitten itse vain outo vai onko se nykyään nyt vain niin. Muuttuvathan asiat, aina.

Olen aikalailla koti-ihminen, tykkään sisustaa ja koristella. Leipomaan olen aina ollut hyvä. Ennen sairastumista tykkäsin järjestellä erilaisia illanviettoja ja ystäväpiirin tapahtumia. Sairastumisen tapahduttua en pitkään aikaan siihen kyennyt, ei ollut millä järjestää, energiaa eikä kykyjä.

Siihen on tottunut kyllä, että vieläkin kun tarvitaan kissavahtia, kukkienkastelijaa tai jotakuta kuuntelemaan yksipuolisesti, tulen yhä kyseeseen, jopa tarpeeseen. Ehkä se on sitäkin, että ainahan yksinasuvalla ja lapsettomalla on aikaa ja intoa muiden asioiden hoitamiseen, olla sellainen avustava hätävara? Sellainen ajatus on kaiketi monilla. Joskus olen yrittänyt siitäkin jutella. En oikein enää.

Käyttäjä elämänilohukassa kirjoittanut 24.03.2015 klo 10:01

Olipa ikävästi tehty ☹️ No eipähän tartte haikailla tuollaisten "ystävien" perään...kiitä niistä kolmesta,jotka tulivat.Minä jos pitäisin joskus tuollaiset,ei varmaan tulis ketään.Olen niin jo joutunut erilleen työkavereista,vaikka olen ollut yli 20 v samassa työpaikassa.

Uudella paikkakunnalla olisiko mahdollista mennä jonkun vertaistuen piiriin,jossa olisitte kaikki samanlaisessa tilanteessa.Voisit sieltä löytää uusia ystäviä.Jaksaisitko?

Minä olen itse nyt vähän erakoitunut,en jaksa pitää yhteyttä,yksi ystävä minulla on jo vuosien takaa ja pidän hänestä paljon,mutta tapaamiset tahtoo jäädä.

Kaikkea hyvää sinulle🙂🌻