Olen asunut yhdessä kaupungissa melko pitkään. Nyt olen muuttamassa: sairastumiseni jälkeen ei ole ollut töitä, asuminen on täällä kallista työkyvyttömyyseläkeläiselle ja ne ihmiset, jotka minulla yhä on, ovat jo enemmän sähköisessä maailmassa. Ja heidän kanssaan voin jutella myös jossain, missä asuminen on halvempaa.

Monet ystävistä on sairastumiseni tehnyt etäisemmäksi: en syytä, onhan niin, että mielenterveyspotilaisiin on vaikea suhtautua tai kun ystävyys muuttuu yhden vaikeuksien vuoksi ei se monelle enää ole sama kuin ennen. Olen yrittänyt pitää yhteyttä yllä, vaikken olekaan enää ihan sama ihminen, olla mukana sellaisissa missä voin, mutta toki heillä on elämänsä ja juttunsa. Entiset kollegat ovat kadonneet kokonaan. Alalla jolla työskentelin ei arvosteta heikkoutta, vaan tulisi ”pärjätä”.

Tästä huolimatta halusin pitää pienet läksiäiset. Kaukaa viisaana varoen kyselin kiinnostaisivatko sellaiset. Ilman yhden ystävän apua en olisi uskaltanut tarttua toimeen. Hän yhdisti läksiäiseni yhteisen harrastuspiirimme avoimeen juhlapäivään, pienensi pelkoani järjestelyissä onnistumisesta. En kutsunut ketä sattuu, vaan varovasti, ihmisiä jotka ovat sanoneet että olisi taas mukava nähdä, joiden kanssa on ollut yhteys ja ollut hauskaa.

Etukäteen moni sanoi tietenkin tulevansa. Ihana idea. Voidaanko tuoda jotain. Kun juhlapäivä koitti, olin jälkikäteen hiljaa kiitollinen, ettei paikka ollut maksullinen ja että ruuat olivat huokeita ja ennen kaikkea, että paikalla oli niin paljon muitakin ihmisiä. Olen kiitollinen niille kolmelle ihmiselle, jotka kävivät tervehtimässä, viettivät hetken, vaihtoivat kuulumisia: heidän kohtaamisensa lämmitti, hymyilytti.

Muiden tulematta jäämistä koetan olla ajattelematta. Että heillä oli varmasti oikeitakin syitä, jokaisella. Tunti alkuajan jälkeen ”emme nyt pääsekään, koska…” -tekstiviestien virta numerooni vihlaisi vähän, mutta hymyilin, olin kiitollinen noille kolmelle. Ehkä sairaudestani huolimatta tosiaan olen heille yhä minä, ihminenkin. Yritän ajatella, että ehkä ideani ylipäätään oli tyhmä, aikansaelänyt. Ettei tällaisia ”luokkakokouksia” enää harrastetakaan.

Onko tällainen nykyään yleistä? Sosiaalinen elämäni on muotoutunut vuosien ja sairastelun saatossa sellaiseksi, etten tiedä olenko enää ns. ajan harjalla. Onko tavallista, että ilmaistaan kiinnostus ja että tullaan, ihana juttu, mutta sitten perutaan tai jätetään vain tulematta, ilmoittamatta mitään?

Ehkä vika oli minun. Ei mennyttä kannata haikailla, se on mennyttä.

On varmaankin ihan hyvä, että muutan.