Olen vähän ulapalla, tai siis en vähän vaan jonkin verran, oikeestaan aika paljonkin, se ei tunnu hyvältä😞
Valmistuin lähihoitajaksi joulukuussa ja olin riemuissani, kun pääsin tekemään sitä työtä mistä pidän.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että kroppani ei kestä työtäni, olen myös huomannut etten jaksa tehdä työtä vanhusten kanssa.
Teen kolmivuorotyötä ja kropassani olevat sairaudet ärtyvät yövuorojen jälkeen.
Mulla on fibromyalgia ja ilmeisesti yös kroonistunut moniniveltulehdus.
Sain nyt vihdoin diagnoosin jonka saamine helpotti.
Kai minulla on masennuskin kroonistunut, ainakin tuntuu siltä.
Luulen, että jatkuvat kivut ja säryt aiheuttavat minulle masennusta, onhan ne henkisesti kuluttavia.
Mitä siis pitäs tehdä😐
Mennäkö työvoimatoimistoon, ammatinvalinnanohjaukseen, psykiatrille, työterveyshuoltoon.
Vai noihin kaikkiin. Kelakin uudelleen kouluttaa mutta miten sekin tapahtuu ja en haluaisi luopua hoitoalasta, koska pidän siitä.
Vaikeeta on huomata että ei pystykään tekemään sitä mitä halauaisi.
Kun kaikki yhtäkkiä muuttuu, ilman lupaa.
Kun on sairauksia jotka reagoi ja nekin pitäs ottaa huomioon.
Ja kun ratkaisua ei ole nenän edessä, että tee näin niin asia selviää.
Osaisko joku sanoa jotain tai edes vertaistukea jos löytyisi, että ulapan sijaan näkisin rannan ja mahdollisuuksia selvitä muutoksen keskellä.
Ehkä ekana kannattaisi siellä työpaikalla puhua ja kysyä voisitko vaihtaa sellaiseen työhön mitä pystyt paremmin tekee.
Tokana mennä työterveyshuoltoon ja sanoa ettet jaksa tätä työtä.
Mulla on perustettu töissä sellainen tiimi johon kuulun mie, pomo, työterveysporukka ja neurologi ja yhdessä käymme läpi mitä jaksan ja mitä kykenen tekeen.
Kiitos maanvaiva viestistäsi!
Tässä vain on se ongelma työpaikalla, että siellä ei ole vaihtoehtoa kevyemmästä/erilaisesta työstä. Eli toisinsanoen, mun pitäs löytää ihan eri työ, ihan eri paikasta. Se tätä hommaa nyt hämmentää ja rajusti.
Toisaalta, oon sijainen ja työsopimus on helmikuun puoleenväliin, että sitten tietty voisin miettiä jotain muuta.
Tänään menen kuitenkin taas fysioterapiaan, josko fyssarilla oisi mulle jotain viisasta sanottavaa, lähinnä näitä fyysisiä sairauksia silmällä pitäen.
Röntgenlausunnossa oli maininta siitä, että liikerajoitusta on jo oikealla puolella. Ei hyvä.
Kävimpä pitkät keskustelut fyssarini kanssa tänään, samalla kun sain piikkejä niskaani ja selkääni, eli siis akupunktiopiikkejä.
Näillä mennää, eipä oikeen muuta voi.
Yhdessä laadimme suunnitelman liikunnan osalta ja syömisen osalta, kun lekuri sitä sanoi että painoa pitää pudottaa, se on ihan totta.
Lupasin aloittaa yrittämisen, jos sillä ois positiivinen vaikutus kipuihini.
Työni on fyssarinkin mielestä raskasta kropalleni, joten kevyempi ois parempi.
Totuus tulee aina julki, sanoi Muumeissa Pikku Myy.
Mutta mitäs nyt sitte?
Kait sulla on kavereita, joiden kanssa liikkua?
Ei tulis muuten noudatettua omia suunnitelmia, ellei oo tuttavia "lisämotivaationa" tai "epävirallisina valvojina". 😀
Tiedän yhden ihmisen, jolla on fibromyalgia. Ehkä niitä on eriasteisia, en osaa sanoa. En myöskään muista, oliko syynä kipu vai väsymys, mutta hän toisinaan nukkui lyhyet päiväunet, vaikka kahdestikin työpäivän aikana.
Itarkemp, moi!
Itseasiassa liikun tällä haavaa yksin, saan sillä tavalla kevennettyä omaa mieltäni. Tosin mulla on yks kaveri jonka kanssa lähteä lenkille, kun vaan pyytäs.
Tänään soitin paikalliseen sydänpiiriin ja saan sieltä apua terveydenhoitajalta, tavoitteeni saavuttamiseksi. Ei kuulemma tarvi olla sydänsairauksia osallistuakseen heidän toimintaansa.Ensiviikolle varasin hänelle ajan, niin menen juttelemaa ja kartoittamaan elämän tilannetta terveyden osalta.
Tules ryhmiä täällä ei juurikaan ole.
Ahdistus muutoksen keskellä on helpottanut nyt jonkinverran, toisaalta sitä vielä on.
No en ole sentään jumiutunut paikalleni vaan laitoin yhteen avoimeen työpaikkaan hakemuksen menee, työ olisi fyysisesti kevyempää ja ehkä myös antoisampaa, kohteena olis kehitysvammaiset aikuiset.
Nykyisessä työpaikassani olen vain se sijainen ja siellä näkyy tämä VAIN sana.
Työmotivaatiota ei siellä juurikaan ole, teen sen mikä pitää, mutta jos en tarttis rahaa irtisanoutuisin. Mutta olen nyt sen aikaa kun jotain uutta selviää.
Vaikka ei kai sitä muutosta taida saada kuin itse yrittämällä.
Onko sitä pakko olla joku työmotivaatio ja mitä se oikein on?
Minä olen ajatellut, että käyn töissä kun niin kuuluu tässä yhteiskunnassa tehdä. En minä siltä työltä mitään kummoisempaa odota, palkkaa ja vapaapäiviä ja viikonloppua odotan työelämästä kaikein eniten.
Niin kai se on, että sama millä asenteella työtä tekee, tulee pyörittäneeksi yhteiskunnan rattaita. Ja sen verran hyvinvointiyhteiskunta on, että auttaa monia ja itteään ku tekee töitä. Terveys tai omat voimavarat tietysti asettavat rajat, mitä voi tehdä. Vertaisryhmistä on ollut mulle hyötyä. Masennukseen, ahdistukseen, huonoon fyysiseen kuntoon, sosiaaliseen epäluuloon jne.
Tuntuu vinksahtaneelta jos meille työttömille on enemmän työkykyä ylläpitäviä toimintoja tarjolla kuin työssäkäyville.
Peräänkuulutan tasa-arvoa! 😎
Maanvaiva:
Ei kai sitä motivaatiota pakko ole olla, mutta onhan tuo palkka sinulle syy miksi käyt töissä. Eikö se palkka sinua motivoi töihin?
Motivaatiohan on sitä että on halua tehdä sitä työtä josta pitää, syy miksi tekee työtä josta pitää jne. Minulle syy tehdä tätä hoitajan työtä on halua auttaa ihmistä, helpottaa kärsimystä, sairauden aiheuttamia oireita jne.
Ja motivaatio laskee, ainakin minulla siinä, että jatkuvasti tulee joko fyysisistä oireista tai työporukan puolelta aiheetonta kapulaa rattaisiin.
Sekin laskee intoa tehdä työtä, kun työmäärä lisäntyy kun ei saa palkata lisää henkilökuntaa, vaaditaan koko ajan enemmän joustavuutta yli sietokyvyn.
Työstä on tullut (ainakin nykyisessä työpaikassani) suorittamista.
Siksi olenkin vakavasti alkanut miettimään ja toteuttamaan sitä ajatusta, että en ole täällä kuin suorittamassa ja jos saan jostain muualta hommia niin lähden.
Työsopparihan mulla on helmikuun loppuun asti, joten on hyvin todennäköstä, ainakin tässä vaiheessa tuntuu siltä, etten sitä jatka. Syön vaikka näkkileipää sen aikaa, kunnes jotain löytyy.
Ei se palkka oikeastaan motivoi kun olen lähes koko ikäni elänyt ilman palkkaa. Syön sitä näkkileipää ja poroa aina kun ei ole palkkaa.
Siis en mie kuitenkaan töitä tekisi ilman palkkaa.
Onpa vaikea selittää, olisin onnellinen ilman työtä ja palkkaakin.
Tyyni päivä murheista,epävarmuudesta,taistelusta muutosta vastaan, vaikka luulen, että muutosta vastaan ei kannata tapella, koska se vaan pahentaa sitä.
Mä pelkään muutosta, siinä on ikäänkuin tyhjän päällä, olis tuttua turvallista jos kaikki pysys ennallaan. Ei tiedä mihin muutos vie, syvään kuiluun vai johonkin parempaan.
Toivottavasti johonkin parempaan, niin ainakin tahtoisin uskoa.
Maailma muuttuu koko ajan, ihmisestä riippumatta, mutta miksi se ei ole pelottavaa?
Varmaan siksi että aatellaan sen olevan normaalia ja kun sille ei toisaalta voi tehdä mitään, maailmaa ei saa pysäytettyä.
Mutta sitten kun se hallitsematon tapahtuu omassa elämässä, onkin ihan paniikissa, että apua, mitä tapahtuu! Miksi?!
Hei,
lähihoitaja koulutushan on monipuolinen. Vaikka oletkin erikoistunut vanhustyöhön voit
hakea myös muuhun lähihoitaja-työhön. Esim. lastenhoito alalle. Sitäkin sanotaan raskaaksi työksi, mutta ei ole mitään verrattuna vanhusten nosteluun. Ja riippuu ihan lapsiryhmästä, onko sitä nostelua vaiko ei. Työ on myös siitä ihanaa, että ihan luvan kanssa saa työajallaan ulkoilla 🙂
Mietipä tätä vaihtoehtoa.
MOi Aurelie!
Kiva kun kirjotit🙂
Tuo sun pointti oli hyvä, en vain tullut itse sitä ajatelleeksi.
Itseasiassa olen erikoistunut sairaanhoitoon ja huolenpitoon, mutta miksen tietysti voisi mennä lasten kanssa työskentelemään. Ainoa juttu mikä mietityttää on se, että en harjottelussa tuntenut sitä puolta omakseni. No näin tietysti vain yhden puolen siitä työstä, onhan sitä tietty eri kokoisia/ erilaisia ryhmiä. Lähihoitaja voisi myös olla koulunkäyntiavustajakin. Pohdinnan arvoinen juttu!
Muita kuulumisia.
Pääsin juttelemaan psykiatrian sairaanhoitajan kanssa. Huomenna on toinen kerta.
Hän teki mulle ahdistus ja masennuskyselyn, olen enempikin ahdistunut.
Ahdistuneisuus ei tosin tullut yllätyksenä.
Nyt on kipujen osalta ihan rauhallinen vaihe, flunssa sotkee vaan arkea.
Tein kyllä ihan älyttömän pitkän työputken taas, nyt on vapaata pari päivää.
Jos tää tukkoisuus ei hellitä niin aion mennä hakee saikkua ja levätä hetken.
Flunssa parani, polvet kipeyty ja särkylääkettä lisää😝
Tällä hetkellä pinnalla ahdistus. Pelko. Epävarmuus.
Selviänkö tästä muutoksesta? Mitä jos kaikki meneekin päin mäntyä?
Muutos on jollain tapaa hallussani,luulenpa sen pysyvänkin, koska mulla on apujoukkoja.
Moi!
Yhdyn Aurelien viestiin. Alasi on laaja, joten kannattaa ensin koittaa erilaisia töitä. Hyvä että olet laittanut uuden työhakemuksen! Jos ei tärppää, laita toinen, kolmas, kymmenes...Harvoin ensimmäisen työpaikan perusteella kannattaa tehdä suuria päätöksiä, jos kuitenkin pitää ammatistaan. Vanhusten kanssa työskentely on hienoa, mutta tosiaan raskasta ja vaatii hyvää fyysistä kuntoa ja ergonomiaa, jotta kroppa kestää.
Minulla on hieman samankaltainen tilanne. Olen nyt 23-vuotiaana valmistumassa fysioterapeutiksi ja olen siirtynyt työelämään. Olen vuodeosastolla töissä fysioterapeutin sijaisena. Sain polvivamman -07 urheillessa, ja siitä leikattiin melkein kaikki mahdollinen. Polvi on vaivannut nyt töihin siirtyessä enemmän, joten minulle tehtiin tähystys jossa todettiin pahoja rustovaurioita (putsattiin jne.) Nyt on kuukauden kuntoutus edessä.
Mielessä pyörii ajatuksia; Sopiiko ammatti kropalleni pitkällä tähtäimellä? Löydänkö kevyemmän ja sopivamman työnkuvan kuin nykyisen? Vuodeosastolla työskentely on fyysisempää kuin esim. poliklinikalla, joten kannattaa yrittää. Ja jos ei vaihto auta, niin on mietittävä uudestaan jotain ihan muuta.
Pienten kipujen kanssa on opittava elämään, koska kivutonta polvea tästä ei tule. Niin kuin sinun on opittava tulemaan sinuiksi fibromyalgian kanssa. Kannattaa kuunnella kroppaansa, koska liika on liikaa ja silloin rasittuu psyyke. Omaatuntoani kolkuttaa koska tiedän että pitkällä tähtäimellä tämä työ ei sovi minulle lainkaan. Mielestäni sitä ei sitten kannata tehdä edes päivää, koska jokainen yksittäinen päivä ja valinnat vaikuttavat tulevaan vointiin. Valitettavasti se ei ole niin helppoa, kun on saatava tuloja joten toimin vastoin tahtoani ja voin huonosti :/
Se miten pääsee työyhteisöön mukaan on pitkälti oma valinta että miten aktiivinen haluaa/jaksaa olla. Työyhteisöjäkin on toki monenlaisia, joissakin on vaikeampi päästä sisään. Työpaikallani se on vaikeaa, koska kollegoja on niin kauhean paljon ja minä en ole ulospäin suuntautunut. Kestäisi kauan ennen kuin pääsisin kunnolla sisään joten en jaksa enää panostaa siihen jos ei ole halua. Ilahdun toki jos vastapuoli joskus yrittää. Sellaista se voi olla. Tsemppiä! 🙂