Miten takaisin elämään? Olen jumittunut jonnekin raiteelle mikä on ainoastaan suuntana alaspäin. En pidä ihmisistä ja haluaisin itsekin kuolla. Olen 35 v ja asun vanhempieni luona tällä hetkellä. Se on itselleni ihan ok, mutta ymmärrän ettei ehkä se ihan paras tilanne sen kannalta mitä tulevaisuutta pitäisi rakentaa. Olen aivan poikki työelämästä. En halua palata ammattiini. Suoraan sanottuna haluan kuolla. En tiedä millaista on yrittää itsemurhaa, mutta se on erittäin houkutteleva asia minulle, koska en tiedä siitä sen enempää. Niin kuin sanoin elämäni on raiteilla jotka johtavat alaspäin. Ja kuolema viehättää ajatuksena. Kuolema ratkaisisi monet ongelmat itselleni. Ei tarvitsisi nousta aamulla. Ei tarvitsisi kärsiä. Ei tarvitsisi enää ajatella, ei pettyä, ei ilahtua ja innostua. Tämä kaikki on tietysti kuoleman romantisointia, mutta jos kuolisi, ei tarvitsisi enää välittää siitä että sortuisin kuoleman romantisointiin. Voisi vai maatua ja hajota ja lakata olemasta olemassa. Jos kuolisin, en enää koskaan lentäisi, eikä kukaan voisi enää syyllistää minua, ei ainakaan niin että se koskettaisi tunteitani. Jos kuolisin, kaikki oma syyllisyyteni olisi poissa. Antaisin oman syyllisyyteni muille, ja sitten sitä tuskaa heillä riittäisi. Mutta ei ihminen voi toista kohdata, ja siksi ehkä suru olisi herätys. Herätys johonkin uuteen mahdollisuuteen tehdä muutos. Muutos jota muuten ei tulisi tehtyä. Se nöyryytys jota päivittäin kokee. Mihinkään ei työpanokseni kelpaa koska olen nainen. Tai kipeämmin, koska olen minä. En tiedä lopulta kumpi sattuu enemmän, vähättely siksi että olen nainen vai siksi että olen minä. Voihan täällä itkeä ja valittaa. Voi potkia ja lyödä ilmaa. Voi purra tyynyä ja hakata seinää. Voi purra itseään. Voi oksentaa tyhjää. Voi lyödä itseään. Tätä kaikkea voi. Voi huutaa äänensä käheäksi ja kirkua. Repiä mitä revittäväksi kelpaa. Näin voi toimia. Tai sitten mennä seuraavaan vaiheeseen. Miten kuolla, miten vaikeaa ja miten se lopulta on mahdollista. Miten hiljentyä. Suunnitella sitä. Kuinka rumaa ja vaikeaa se on? Kuinka itsekästä ja turhaa? Kuinka tärkeää ja välttämätöntä? Kun kaikki hiljenee ja hidastuu. Kun lupaukset petetään ja kun rakkaus loppuu. Kun valehdellaan tietoisesti. Kun tahdotaan satuttaa. Miten helpottavaa on katsoa toisen kärsimystä ilman huonoa omatuntoa.
Onko se kaikki vain omaa heikkoutta, ja tietysti se on omaa heikkoutta. Kaikki on sitä omaa heikkoutta alusta loppuun. Mutta jos voisi kuolla silläkään ei olisi enää väliä.
Voiko kuoleman ajatukset tuoda jotain hyvää muutosta? Niin, että nyt kun olen kuollut, nyt voin tehdä jotain muuta kuin mitä silloin kun pelkäsin kuolemaa. Miten ilman rahaa se silti onnistuisi, sitä en tiedä. Kun eihän sillä ole väliä mitä uskaltaa tehdä jos ei ole rahaa se on jokatapauksessa mahdotonta.
Hei Annabell.
Toi kirjoittaminen teki varmaan hyvää. Aikamoista tekstiä. Kuoleminen ei ole halpaa sekään. Sen verran tiedän hautajaisten järjestelemisestä etten usko sen olevan vanhempiesi toive. Etkö voisi keskustella vanhempiesi kanssa tästä kuolemisen pakostasi, ja rahattomuudestasi. 😆 Kyllä he varmaan kuuntelevat. Eikö niin.
Hei Pikemiten,
Olet oikeassa, kirjoittaminen auttoi ☺
Joskus käy niin että tunne on sillä hetkellä vahva ja se on jotenkin purettava.
Kyllä he kovasti auttavatkin minua monella tapaa, mutta ovat myös niin omissa maailmoissaan, en haluaisi heihin enempää tukeutua.
Mielenkiintoinen näkökulma siitä että kuoleminenkin maksaa.
Kiitos viestistäsi, tulin siitä iloiseksi. 😌
Itse olen hieman nuorempi kuin sinä, mutta asun vanhempieni luona. Itsestäni tuntuu joskus, että olen sen takia outo. Se on itsellenikin ok tässä tilanteessa. Kadehtien katson kuitenkin muita kun he tulevat toimeen omillaan. Toisaalta heidän pitäisi kadehtia minua kun saan asua vanhempieni luona. Tunnen silti olevani luuseri.
Vaniljaflower,
Mua ilahduttaa kuulla että on joku toinenkin samanlainen 'luuseri'. Sama tunne: kiva mutta kamala asua vanhempien luona.
Mulla ei ole oikeastaan siitä mitä muut ajattelee enää niin kiinni, oikeastaan aivan sama. Mulla ei ole kavereita ja olen maalla. Mutta ahdistaa kun ei voi tehdä juuri mitään itsenäisiä päätöksiä vaan joutuu vanhempien älyvapaitten asioiden armoille ennenpitkää. Tajunnut myös vanhemmistani että eivät ne oikeasti halua ensisijaisesti meidän lastemme parasta vaan ovat itseasiassa ihan itsekkäitä ihmisiä hekin niin kuin muutkin.
Se on toisaalta ihan hyvä, niin tulee pakottavampi tarve päästä omilleen. Mutta toisaalta , että miten hitossa sitä pärjää. En ymmärrä miten voisin mennä taas töihin esimerkiksi. Toivon ettei minun tarvitse ikinä mennä enää töihin.
Hei Annabell
Miksi et ole kirjoittanut mitään moneen viikkoon? Onko kaikki hyvin?😃
Vanillaflower kirjoitti:
Itse olen hieman nuorempi kuin sinä, mutta asun vanhempieni luona. Itsestäni tuntuu joskus, että olen sen takia outo. Se on itsellenikin ok tässä tilanteessa. Kadehtien katson kuitenkin muita kun he tulevat toimeen omillaan. Toisaalta heidän pitäisi kadehtia minua kun saan asua vanhempieni luona. Tunnen silti olevani luuseri.
Ei sitä kannata hävetä, että asuu vanhempien luona. Pitää muistaa aina kuka on, mistä tulee ja minne menee. Lähtökohdat ovat niin erilaiset jokaisella ihmisellä.
Ja jos jotain hyvää tilanteesta haluaa löytää niin ainakin on hyvät välit vanhempiin.
Ja sinulle Annabell: voisitko sinä ajatella, että ottaisit projektiksi elämässäsi häiritsevät asiat ja alkaisit aivan hiljalleen tekemään korjausliikkeitä? Ei ole mikään kiire, koko elämä on aikaa. Ja jos et ehdi niin ainakin sinä yritit! Se riittää.
Kiitos Pikinmiten! Ja kiitos Vanillaflower.
Olen niin yksin. Se että joku kysyy miten voin. Tuntuu niin mukavalta. Miten itse voitte?
Kiitos neuvosta/vinkistä. Se on todella koskettava ja inspiroiva. Se tuntuu järkevältä. Joskus hidas eteneminen on riittävä. Tänään tuli paljon riitaa siitä että kiirehdin asioiden edelle.
Olen matkalla siihen suuntaan, että käperryn. Mutta en tiedä onko se oikein. Toisaalta haen itsenäisyyttä ja itseluottamusta. Ajatukseni on mennä yksin metsään vaeltelemaan. Haluan pelätä vähemmän. Ehkä yksin metsässä voi opetella pelkoa. Tiedän että minua pelottaa lähteä ja pelottaa siellä illalla. Soturi soturi tahdon olla soturi. Niin että kävelen heinikossa enkä pelkää. Vaikka suunta on erakoitumiseen, erakoituminen ja karsiminen on nyt se miten näen että kohti selkeyttä ja vahvuutta.