Mullahan on kaikki hyvin :(

Mullahan on kaikki hyvin :(

Käyttäjä Lilaloo aloittanut aikaan 31.05.2020 klo 14:11 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Lilaloo kirjoittanut 31.05.2020 klo 14:11

Kirjoitan ehkä vain itselleni tämän. Mitäpä kellään olisi sanottavaa, jos nyt heti kerron, ettei kannata vastata: sullahan on kaikki hyvin! Mulla siis on kaikki hyvin. On työ, perhe ja ystäviä, sukulaisiin välit suurinpiirtein kunnossa. Tämä korona-aika on vaan nyt laukaissut kriisin. Niin syvän kriisin, etten oikein haluaisi olla olemassa enää. Ei tarvitse huolestua, en ole lähdössä poiskaan, koska se olisi tosi väärin lapsiani kohtaan, jotka ovat  aikuisuuden kynnyksellä. 

Olen aina ollut vähän erilainen. Ajattelen asioita jotenkin tosi eri tavalla kuin useimmat. Jotkut autismikirjon ihmiset saattaisivat osan ymmärtää, vaikka en itse muuten sovi heidän kategoriaansa. En ymmärrä monia ”sääntöjä”, vaan puhun tosi avoimesti ajatuksiani ja voin pitää ihmisestä, josta ei kuuluisi. Esim. koen monet mielenterveyskuntoutujat tosi ihanina ihmisinä, mitä moni ei ihan ymmärrä. Nautin pienistä asioista, kuten joistain yksityiskohdista luonnossa, ihmisten piirteiden katselusta, hiekan rahinasta kenkien alla. Tunnen tosi vahvasti monia ihmisiä kohtaan, ihmisten yksinäisyys musertaa sydämeni. Nyt korona-aikana moni muu on hiljentynyt samojen asioiden äärelle. Olen kerrankin tuntenut kuuluvani joukkoon. Pikkuhiljaa yhteiskunnan palatessa normaaliin, on mulla olo: en halua! 

En haluaisi elää taas siinä samassa maailmassa, jossa työ on itseisarvo, ja asiat mitataan pitkälti rahassa. Ketään ei sitten taas kiinnosta, jos kerron käyneeni meren rannassa 8 kilometrin päässä, kun kiinnostavampaa on kuulla ulkomaanmatkoista. Haluaisin olla jotenkin tukena niille sydämeni särkeville yksinäisille, mutta työni vie mehut, ja perhe ja suku ovat vaativia ja haluavat vapaa-ajastani leijonanosan. (Mieheni haluaisi parisuhteen, jossa ollaan paljon yhdessä, ja minä en oikein ollenkaan sovi parisuhteeseen yleensäkään.) 

Tuntuu, että elän muiden elämää. Varmaan kyllä ihan tuttu ajatus muille keski-ikäisille naisille, mutta tuntuu, ettei tämä korjaannu muutamalla tyttöjen illalla silloin tällöin ja sen sellaisella. Edelleen voin olla ihan iloinen niistä tyttöjen illoista (no ei niitä kyllä usein ole, ei edes vuosittain!) tai vaikka siitä meren rannassa istuskelusta, mutta sitten on palattava takaisin olemaan jotain muuta kuin haluaisi ja tehtävä asioita, joita ei koe merkityksellisiksi. 

En tiedä, saako tästä kukaan kiinni. Ehkä olisin voinut vain kirjoittaa, että minua masentaa. Sen ymmärtäisi varmasti moni.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 01.06.2020 klo 13:34

Moi.

Mullakin pitäisi olla kaikki hyvin, mutta on vain niin paljon huolia kaikesta. Koko olemassaolosta. Että mitenkä tätä elämää voi kestää vanhaksi asti?

Ainut ratkaisu minkä näen, on toiset ihmiset. Toisaalta en aina voi luottaa suureen osaan ihmisistä. Mulla on sellainen historia, että on tullut petetyksi ja tarkoitan nyt että kaverit eivät olleetkaan kavereita vaikka alkuun niin annettiin ymmärtää.

En tiedä sitten olenko itse erilainen hirveästi kuin muut. Voi olla tai sitten ei. On täytynyt vain kulkea aika kivinen tie. Mutta samalla on saanut vähän luonteen lujuutta. Elämähän on kovaa, ei sille mitään voi. Toisilla vain se on hirvittävän kovaa toisilla ehkä vähän helpompaa.

Kun vain saa pidettyä elämän edessä jonkin näköisessä balanssissa, niin kärsii vähän vähemmän. Vaikka toisaalta onhan elämä aikalailla raskasta vaikka kaikki olisikin balanssissa. Kyllä kuitenkin näkisin että kaikki lopulta perustuu ihmissuhteisiin. Ei se työn tekokaan ole niin tärkeää kuin keskustelut ja ihmisten kanssa muuten olo.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 01.06.2020 klo 17:19

Lilaloo, luulen tavoittavani, mitä koet, ainakin osittain. Elin tuollaista vaihetta ennen avioeroani, ennen kuin olin sairastunut.

Aiemmin minullakin oli ollut elämä täynnä työtä, miestä, lasta, merkityksettömiä keinotekoisia vierailuja sukulaisten luona ja sellaista. Kalenteri täynnä. Ulkomaanmatkoja.

Minäkin huomasin monien mielenterveyskuntoutujien kanssa käydyt keskustelut ja heidän ajatuksensa elämästä ja maailmasta antoisiksi, paljon antoisammiksi kuin "normaalin" lähipiirini, johon olin tottunut aiemmin.

Ja ei, se ei tosiaan korjaannu muutamalla tyttöjen illalla tai vapaalla aamupäivällä silloin tällöin. Koko arvomaailma on muuttumassa tai muuttunut. Sille ei voi itse tehdä mitään. Kokemukseni on, että se vain tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Kaikille sellaista ei näytä tapahtuvan. Miksi niin voi käydä sairastumisen myötä, en tiedä. Vai onko sairastuminen seurausta siitä, että sisäiset arvot ovat jo muuttuneet mutta ulkoinen elämä on valtavassa ristiriidassa sen kanssa. En tiedä. Niin kuitenkin kävi.

Nyt arvoni ovat hyvin toisenlaiset kuin aiemmin, juurikin tuonsuuntaiset, mitä kuvasit. Minullakin se löi masennukseen, kun vain yritin pinnistellä entisissä kulisseissani. Vieläkin niistä on jäljellä joitain rippusia.

En tiedä, voiko muutosta tehdä kulissien sisäpuolella rikkomatta niitä. Voi olla, että voi. Minulla ei ollut siihen kykyä. Lisäksi sattui pari isompaa elämänkriisiä samaan vaiheeseen. Mutta arvot olivat jo muuttuneet. Siinä vain kävi niin. Keski-iässä minäkin, kyllä.

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 01.06.2020 klo 21:05

Hyvin kuvailit, luulen että saavutin jotain mitä halusit kuvata. Sinussa kuulostaa olevan tilaa erityisille asioille tai seikoille, jotka herkistävät mieltä hereille? Yleinen elämisentempo on usein säälimätön, se vie elämästä 'mehun', tavallaan tilan ja ajan olemiselle ja kokemiselle. Merenrantakävely tuo mieleen tilan ja ajan kohtaamisen levollisella tavalla. Normiarki on aikataulua, sovittua, tavallaan vaativia juttuja. Koronan myötä muuttui jotain olennaista. Moni saattoi kokea tämän alkaessa, kuin elämä olisi peruttu. Oma kokemus oli samansuuntainen kuin mistä kuvaat. Tuli tilaa toisella tavalla kuin olisi voinut kuvitella. Tuota tilantarvetta on ollut tiedostamatta kun arki on vienyt. Kun 'joku' on vienyt. Se oli tehnyt elämästä ahtaanoloisen. Kohtaamisen aikaa, jos ei muiden, niin itsen.

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 01.06.2020 klo 21:48

Hyvin kuvailit, luulen että saavutin jotain mitä halusit kuvata? Sinussa kuulostaa olevan tilaa erityisille asioille tai seikoille, jotka herkistävät mieltä hereille? Yleinen elämisentempo on usein säälimätön, se vie elämästä 'mehun', tavallaan tilan ja ajan olemiselle ja kokemiselle. Merenrantakävely tuo mieleen tilan ja ajan kohtaamisen levollisella tavalla. Normiarki on aikataulua, sovittua, tavallaan vaativia juttuja. Koronan myötä muuttui jotain olennaista. Moni saattoi kokea tämän alkaessa, kuin elämä olisi peruttu. Oma kokemus oli samansuuntainen kuin mistä kuvaat. Tuli tilaa toisella tavalla kuin olisi voinut kuvitella. Tuota tilantarvetta on ollut tiedostamatta kun arki on vienyt. Kun 'joku' on vienyt. Se oli tehnyt elämästä ahtaanoloisen. Kohtaamisen aikaa nyt, jos ei muiden, niin itsen. Se kai masennuksen merkitys, syventää huomaamaan ja antamaan aikaa asioille, joilla itselle on merkitystä?

 

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 1 viikko sitten. Syy: lisäys
Käyttäjä Lilaloo kirjoittanut 04.06.2020 klo 08:29

Kiitos kommenteista. Kulissit on hyvä sana. Tavallaan olen joka tilanteessa oma itseni, minkä vuoksi välillä ihmiset vierastaakin minua, eli en esitä mitään teatteria. Mutta sitten kuitenkin olen kuin jokin sivuhahmo esityksessä, jossa on se työelämä, sukulaisvierailut ja parisuhde. Olen luopunut todella monista tälle ajalle tyypillistä ongelmallisiksikin koetuista asioista, esim. somen käyttöni on hyvin vähäistä eikä lainkaan aseta paineita, minulla on harvakseltaan kiire, en katso telkkaria ollenkaan, pärjään hyvin vähällä rahalla, yms. Näistä asioista on moni ystävänikin valitellut omassa elämässään, mutta ei heitä kuitenkaan tunnu kiinnostavan, mitä minä teen eri tavalla. Asia vähän niinkuin kuittaantuu sillä, että olen vaan se outolintu...

Uskon, että moni, joka on sairastunut psyykkisiin oireisiin, on nimenomaan jo aiemmin elänyt ristiriidassa muun maailman kanssa. Ja kyllähän tämä asia myönnetään sivuhuomautuksena jopa psykiatrian parissa. Mulla itselläni on vahva taipumus lievään masennukseen ja sitä on ollut mm. työuupumuksen myötä aiemmin vuosia sitten. Nyt se tuntuu erilaiselta. Saan iloa monista asioista, mutta en näe edessäpäin mitään, miksi sinne kannattaisi mennä. Iloitsemaan loppuelämäksi yksin niistä pienistä asioista? Olemaan aina se outo tapaus? Ja täyttämään kalenteria siten kuin muut haluavat??

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 09.06.2020 klo 09:23

"  Mulla itselläni on vahva taipumus lievään masennukseen ja sitä on ollut mm. työuupumuksen myötä aiemmin vuosia sitten. Nyt se tuntuu erilaiselta. Saan iloa monista asioista, mutta en näe edessäpäin mitään, miksi sinne kannattaisi mennä. Iloitsemaan loppuelämäksi yksin niistä pienistä asioista? Olemaan aina se outo tapaus? Ja täyttämään kalenteria siten kuin muut haluavat??   "

 

 

Ehkei me  loppupeleissä niin outoja ollakaan? Oma elämä, kun sen tekee näköisekseen, itseä tyydyttäväksi ja toimivaksi, voi herättää toisissa ihmettelyä, mutta se taitaa olla enemmän heissä ongelma.

Loppuelämä yksin -ajatus saa kuulostamaan kuin rivien välissä olisi toive seuran löytämisestä?

Onneksi muilla on omat kalenterinsa. Jokainen saa täyttää omansa kuin parhaaksi näkee, mekin. Sellaista pilliä ei ole, jonka mukaan aikuisen pitäisi tanssia, ei ainakaan pitäisi olla kuin ehkä itsellä omassa taskussa jota käyttää jos 'tanssituttaa'. Muilla ei ole valtaa, kun itse pitää huolen rajoistaan (itselle ollut ja on iso vaiva rakentaa näin aikuisena).

Käyttäjä TuskinKoskaanEhjä kirjoittanut 21.06.2020 klo 11:35

Tämä oli hyvä ketju, kiitos aloittajalle!