Mulla on epävakaa p.h. Kohtalotovereita kaipaisin kipeästi!

Mulla on epävakaa p.h. Kohtalotovereita kaipaisin kipeästi!

Käyttäjä Yöperhonen2 aloittanut aikaan 30.01.2016 klo 16:07 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Yöperhonen2 kirjoittanut 30.01.2016 klo 16:07

Tunteiden säätely vaikeeta. Alivirityn tai ylivirityn helposti. Tunteiden hyväksyminen on vaikea asia minulle. Patoan tunteitani sisälle, koska pelkään tunteitani ja epäilen onko minulla oikeutta tuntea niin kuin milloinkin tunnen. Patoan suutumusta ja vihaani sisälleni niin kauan kunnes räjähdän. Joko satutan itseäni tai miestäni (henkisesti tai fyysisesti) siis silloin kun minulla sellainen vielä oli. (Olen itsekin kärsinyt minuun kohdistuvasta väkivallasta läpi elämäni ja pahimmillaan se on ollut äärimmäisen raakaa ja pelottavaa) Olen tietenkin jo karkottanut exäni elämästäni vaikean luonteeni vuoksi. Olen myös impulsiivisuuteni vuoksi tehnyt hyvin typeriä tekoja. Läheisiä ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, pelkään kai vähän ihmisiä, enkä voi luottaa, että esim. kaveruussuhteissa pysyn aika etäisenä. Vanhempani eivät olleet emotionaalisesti läsnä ja olen muutenkin erityisherkkä, siitä on arveltu minun persoonallisuushäiriön saaneen alkunsa. Tässä nyt lyhyehkösti, en halunnut rasittaa turhan pitkällä viestillä!
Nyt kaipaisin muiden epävakaiden kertomuksia vaikeuksistaan ja mitä hoitoa/apua olette ongelmiinne saaneet ja miten ovat auttaneet!

Käyttäjä MissSomeBody kirjoittanut 01.02.2016 klo 00:49

Täällä "kohtalotoveri" vankinumero (dg) 60.30
Välillä mennään kanssa vauhdilla, sillon piisaa virtaa. En tiedä onko jo hypomaniaa, mutta puhe on niin nopeaa, että katkeilee kun sekoan sanoissa välii, ja asioita teen montaa kerralla sillä lopputuloksella, että on tunne niinkö olis kauhiastikin saanut aikaiseksi, mutta ei! Olen vain sählänny vähän sitä, sitten tuota, hetken tätä, sitten taas tuota ja mihis minä sen kahvikupin jätinkään, kun samalla juon aamukahvia. Aivan kaoottista. Pyykit on pyykkikoneessa päiviä, kun ei muista niitä sinne laittaneensa... Sitten iskee se toinen, alavireys. Minulla voipi kestää useamman päivän. Toki jotain saan aikaiseksi, mutta vain ne pakolliset. Siihen se jää. Muuten päivä menee, että aamukahveet juo ja on valmis päikkäreille. Virta loppu.
Tunteiden kanssa myös suuria vaikeuksia. Ne vaan vie mennessään kuin suurikin aalto. Ei niille voi mitään, muuta kuin jälkeenpäin saattaa nähdä tilanteen älyttömyyden. Olen erinomainen myös patoamaan. Räjähdä en varsinaisesti, mutta se, että näytän tunteeni, suutun ylipäätänsä on mimun "räjähdykseni"/mittani täyttyminen.
Löytyy väkivallan eri muotoja kokemuslistalta, kuten varmaan hyvin monelta epävakaalta...
Minulla suuri suuri luottamupula, ei pelkästän ihmisiin vaan kaikkee. Autosta lähtien. Ainoa mihin luotan on koirani, mutta nyt kun sekin alkaa olla vanha olen alkanut valmistauttumaan siihen, että sekin pian jättää minut.
Läheisiä ihmissuhteita ei minulla myöskään ole koskaan ollut. En uskalla päästää ketään lähelle. Olen niin skeptinen kaiken suhteen, enkä pidä sitä ollenkaan huonona asiana kaiken kokemani jälkeen. Kokemuksistahan tulee oppia. Sen sijaan kyseenalaistan sen, miksi näin paljon pahoja kokemuksia..?

Hoito ja apu: niin, noh... Hoitoa olen saanut ikäänkuin terapiaa. Jossain määrin ollaan eteenpäin päästy, mutta minun edelleen vaikea nähdä sitä. Samanaikainen masennukseni ainakin katosi hetkeksi. En nyt ole oikein varma onko se palannutkin... Hoitohenkilöni on erittäin pätevä ja hän ymmärtää minua erittäin hyvin olosuhteisiin nähden. Kaikki metkuni olen tehnyt, mutta hän on vannoutunut jatkamaan kanssani loppuun asti. Itse ikäänkuin koko ajan koettelen ja uskon edelleen kolmen vuoden jälkeen hänen jättävän minut oman onneni nojaan tai "poitkaisevan kadulle". En siis luota vieläkään edes häneen.
Jorain edistystä on tapahtunut, mutta ei tässä vuosissakaan ihmeisiin pystytä, kyllä tämä niin persoonallisuuteen juurtunutta on!
En käy missään tukiryhmissä, enkä tunne henk.koht. ketään samalla dg.lla olevaa niin olisi enemmänkuin mielenkiintoista kuulla sinusta, vaikka tiedänkin, jotta diagnoosin sisälläkin oirehdinta vaihtelee hyvinkin radikaalisti.

Yöperhonen2 kirjoitti 30.1.2016 16:7

Tunteiden säätely vaikeeta. Alivirityn tai ylivirityn helposti. Tunteiden hyväksyminen on vaikea asia minulle. Patoan tunteitani sisälle, koska pelkään tunteitani ja epäilen onko minulla oikeutta tuntea niin kuin milloinkin tunnen. Patoan suutumusta ja vihaani sisälleni niin kauan kunnes räjähdän. Joko satutan itseäni tai miestäni (henkisesti tai fyysisesti) siis silloin kun minulla sellainen vielä oli. (Olen itsekin kärsinyt minuun kohdistuvasta väkivallasta läpi elämäni ja pahimmillaan se on ollut äärimmäisen raakaa ja pelottavaa) Olen tietenkin jo karkottanut exäni elämästäni vaikean luonteeni vuoksi. Olen myös impulsiivisuuteni vuoksi tehnyt hyvin typeriä tekoja. Läheisiä ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, pelkään kai vähän ihmisiä, enkä voi luottaa, että esim. kaveruussuhteissa pysyn aika etäisenä. Vanhempani eivät olleet emotionaalisesti läsnä ja olen muutenkin erityisherkkä, siitä on arveltu minun persoonallisuushäiriön saaneen alkunsa. Tässä nyt lyhyehkösti, en halunnut rasittaa turhan pitkällä viestillä!
Nyt kaipaisin muiden epävakaiden kertomuksia vaikeuksistaan ja mitä hoitoa/apua olette ongelmiinne saaneet ja miten ovat auttaneet!

Käyttäjä tylleröinen kirjoittanut 05.02.2016 klo 13:02

Hei,

Taitaa löytyä samaa ongelmaa täältä. Ei oo vielä todettu mitään... Mä kanssa patoan kaiken ja nyt alkaa pakka hajota. Sama kuin aloittajalla, yli- ja alivirityn todella herkästi, nopeasti ja lähes sormea napauttamalla. Olen pitkään ollut kyllä enemmän alavireessä, kuin ylävireessä. Minulla on ihana mies... Vielä. En tiedä kauanko hän jaksaa katsella tätä touhua. Hän on minulle todella rakas, mutta esim. jotkut ihan pienet asiat mitkä minua häiritsee, hän jättää tekemättä tai tekee saa tunnevyöryn aikaiseksi. Ahdistavaa. Parhaimmillaan on yltiöihanaa! Maailmanlopulta tuntuu kun jokin ei mene kuten ehkä odotan. Romantisoin... ja ihan liikaa. Se on joko-tai, ei mitään välimaastoa ja se on niin tuskaista. Varmasti tähän löytyy syy nuoruudesta, perheessä tapahtui sairauskohtaus ja se vaikutti raskaasti kaikkiin muihin perheenjäseniin (pitkä tarina). Piti vain selviytyä, ei puhuttu ollenkaan miltä tuntuu kenestäkin, pienen oman kuplan sisällä jokainen eli ja tätä jatkui pitkään.
Olen joko onnellinen tai surullinen. Vihainenkin, sitä vain en osaa näyttää. Se tulee ehkä enempi suruna ja mökötyksenä ulos. Tosin tuntuu, että se on minun tehtäväni pyytää anteeksi aina, vaikka riitaa ei edes ollut. Ahdistaa tämä tunteminen... Välillä tekee mieli lyödä itseäni (välillä niin tehnytkin, silloin kun oli todella paha olla), koska tuntuu että en ole "normaali". Väsyttää, olen nukkunut huonosti melko pitkään.
Tunnen myös syyllisyyttä tunteistani, siksikin niitä ehkä padon. Sitten kun purkautuu, sitten mennään. Pelottaa toisinaan.
Pahinta on että kaikki on hyvin. Pään sisällä ei. Rakastan sitä miestä niin paljon. On ollut todella vaikea syksy ja sillä ollut kyllä myös kestämistä mun kanssa. Usein mietin olisiko se onnellinen ilman mua... Että ehkä ei uskalla lähteä koska pelkää että teen itselleni jotakin. En tiedä. Olen yksi iso kysymysmerkki.

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 13.02.2016 klo 11:53

Minä samaistuin jossain määrin tuohon MissSomeBody kirjoitukseen. En jaksa nyt sen enempiä kirjoittaa, mutta suuri luottamuspula täälläkin. Paha sellainen. Liittyykö se juuri tähän häiriöön? En luota kehenkään. Miksi luottaisin, kun he ovat tavalla tai toisella loukanneet, tai osoittautuneet hyväksikäyttäjiksi.

Käyttäjä Axuli83 kirjoittanut 13.02.2016 klo 20:55

Täältä löytyy yksi epävakaan p.h. omaava. Sain dg.kun olin osastolla v.2009. Patoan tunteita. Mulle järkyttävintä on itkeminen. Ei haittaa vaikka joku muu itkee, mutta mulle oma itku on hirveä katastrofi. Niin kuin en pystyisi kontrolloimaan omia tunteita. Ja patoan todella myös vihan. Olen aina ollut suorapuheinen. Ja jos joku on tehnyt mulle väärin haudon kostoa. Tiedän lapsellista. En ole koskaan sunnnitellut oikeasti toteuttavani kyseisiä asioita, mutta tulee jotenkin helpottava olo kun kuvittelee miten sen tekisi vihaamalleen ihmiselle.

Silloin kun tulee liikaa vastoinkäymisiä tai epäoikeuden mukaisuuksia, lyön nyrkkiä seinään. Sen jälkeen hävettää. Teen asioista suuria ja mahdottomia, mutta kun rauhotun tajuan nolona että: jaa ei täänyt niin kauhea juttu ollukaan.

Oon käynyt terapiassa yli vuoden. Terapeutin mielestä oon varmaan aika mahdoton autettava. Vaikka eikö hän sitä oo hoidettu pahempiakin kuntoon kun minä.

Toivottavasti jaksat ja toivon sulle kaikkea hyvää elämässä eteenpäin. Et ole yksin tunteinesi

😎

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 19.02.2016 klo 13:36

Axuli83 kirjoitti 13.2.2016 20:55

Täältä löytyy yksi epävakaan p.h. omaava. Sain dg.kun olin osastolla v.2009. Patoan tunteita. Mulle järkyttävintä on itkeminen. Ei haittaa vaikka joku muu itkee, mutta mulle oma itku on hirveä katastrofi. Niin kuin en pystyisi kontrolloimaan omia tunteita. Ja patoan todella myös vihan. Olen aina ollut suorapuheinen. Ja jos joku on tehnyt mulle väärin haudon kostoa. Tiedän lapsellista. En ole koskaan sunnnitellut oikeasti toteuttavani kyseisiä asioita, mutta tulee jotenkin helpottava olo kun kuvittelee miten sen tekisi vihaamalleen ihmiselle.

Silloin kun tulee liikaa vastoinkäymisiä tai epäoikeuden mukaisuuksia, lyön nyrkkiä seinään. Sen jälkeen hävettää. Teen asioista suuria ja mahdottomia, mutta kun rauhotun tajuan nolona että: jaa ei täänyt niin kauhea juttu ollukaan.

Oon käynyt terapiassa yli vuoden. Terapeutin mielestä oon varmaan aika mahdoton autettava. Vaikka eikö hän sitä oo hoidettu pahempiakin kuntoon kun minä.

Toivottavasti jaksat ja toivon sulle kaikkea hyvää elämässä eteenpäin. Et ole yksin tunteinesi

😎

Mä oon aika loppu. Mun ei taas tee mieli kun itkeä tai sahata läpi itsemurha ajatuksia. Yritän välttää ja keksiä kaikkea muuta.

Mä olen kanssa miettinyt, että ollaanko me aika turhia autettavia (jossain määrin). Vaikea selittää. Missä terapioissa olette käyneet?

Mä hajotin eilen yhden ruukun ja yhden lautasen. Tuntuu, että vastoinkäymiset vyöryy yli, eikä mulla ole valtaa mihinkään. Se yksinvalta, kun vedetään kun pässiä narusta on saamassa vähän liian ison aseman mun elämässä. En pidä siitä yhtään. Kuka pitäisi?

Ja potkaisin seinään jne.

Käyttäjä Axuli83 kirjoittanut 19.02.2016 klo 22:42

Hei!

Toivottavasti sulle kuuluu edes hiukkasen parempaa(hali). Ite oon nyt käyny 1,5 vuotta kognitiivisessa psykoterapiassa . Nyt en ole ihan varma kuuluuko tohon myös käytösterapia...hmm. Ei ehkä. Terapeutillani on onneksi myös taideterapiasta tutkinto ja pääsen käyttämään mun vahvuuksia kirjoittamalla ja maalaamalla.

Mulle on suositeltu myös neuropsykologista kuntoutusterapiaa. Ei vaan ole varaa maksaa useammmasta terapiasta kun niin pieni eläkekin:/.

Otetaanpas nyt kunnolla alusta. Mun terapia on kognitiivis-behavioraalista terapiaa joka on suuntautunut erityisesti juuri epävakaan persoonallisuuden hoitoon. Jos tuolla googletat niin löydät tietoa enempi🙂. Voin sanoa että kova työ tulee olemaan edessä. Vuosien. JOs ei jopa enemmänkin. Itestä tuntuu ettei mikään oo muuttunu tai mikään ei oo tehonnu 1,5 v aikana. Mutta kyllä mä oon aika ylpeä itestäni että oon pystynyt tiettyjä vaikeita asioita käsittelemään jo tuolla. Mutta kuten sanoin se on pitkä tie. Mutta mahdollisuudet päästä eroon tuosta on ihan hyvät. Vaikka välillä tuntuu että...noh.

Toivon sulle kaikkea hyvää🙂🌻

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 20.02.2016 klo 14:17

Axuli83 kirjoitti 19.2.2016 22:42

Hei!

Toivottavasti sulle kuuluu edes hiukkasen parempaa(hali). Ite oon nyt käyny 1,5 vuotta kognitiivisessa psykoterapiassa . Nyt en ole ihan varma kuuluuko tohon myös käytösterapia...hmm. Ei ehkä. Terapeutillani on onneksi myös taideterapiasta tutkinto ja pääsen käyttämään mun vahvuuksia kirjoittamalla ja maalaamalla.

Mulle on suositeltu myös neuropsykologista kuntoutusterapiaa. Ei vaan ole varaa maksaa useammmasta terapiasta kun niin pieni eläkekin:/.

Otetaanpas nyt kunnolla alusta. Mun terapia on kognitiivis-behavioraalista terapiaa joka on suuntautunut erityisesti juuri epävakaan persoonallisuuden hoitoon. Jos tuolla googletat niin löydät tietoa enempi🙂. Voin sanoa että kova työ tulee olemaan edessä. Vuosien. JOs ei jopa enemmänkin. Itestä tuntuu ettei mikään oo muuttunu tai mikään ei oo tehonnu 1,5 v aikana. Mutta kyllä mä oon aika ylpeä itestäni että oon pystynyt tiettyjä vaikeita asioita käsittelemään jo tuolla. Mutta kuten sanoin se on pitkä tie. Mutta mahdollisuudet päästä eroon tuosta on ihan hyvät. Vaikka välillä tuntuu että...noh.

Toivon sulle kaikkea hyvää🙂🌻

Kiitos Axuli83 🙂🌻

Mäkin olen käynyt terapiassa. Musta vaan tuntuu, että se ei auta mua mitenkään. Varsinkaan tässä epävakaudessa. Mitähän toi neuropsykologinen kuntoutusterapia olisi. Täytynee googlata. Mä olen varmaan jo lost case. Ei ne mua kuntouta.

Mitä olen lukenut niin meissä on paljon samaa 🌻🙂🌻

Kiitos samoin 🙂

Käyttäjä Axuli83 kirjoittanut 26.02.2016 klo 23:38

Olin keskiviikkona terapiassa ja siellä mulle tuli tunne että ei hitto, mitä ihmettä mä teen täällä??
Tuntuu että terapeuttikin alkaa olla turhautunut. Huom.tuntuu siltä, vaikka asia voi olla ihan päinvastoin🙂. Oon miettinyt sitä että kuinka kauan joutuu/täytyy käydä terapiassa että se alkaa auttamaan? Varmaan siihen menee jokaisella oma aikansa, mutta eikö niin kun oo jotain yleistä aikaa(vaikka 2.5 vuotta) että tietää onko tosta jotain hyötyä vai täytyykö vaihtaa terapeuttia tai muuten terapia-alaa?

Ite hän se pitäisi tietää auttako se, mutta kun ei se ole niin helppoa. Välillä tuntuu että oon päässyt eteenpäin hyvin ja sitten yhtäkkiä kaikki sama vanha paska kaatuu niskaan ja tuntuu todella ärsyttävältä käydä terapiassa. Koko terapeutin naama ärsyttää niin paljon etten voi edes katsoa häntä silmiin.

Ootko käyny ratkaisukeskeisessä terapiassa? Siitäkään en teidä kauhean paljon, kuulin vain vertaisryhmästä kun joku mainitsi tuosta?

Meillä on aika paljon yhteistä🙂🌻. On kivaa kun joku tietää miten vaikeata tällaisen "häiriön" kanssa on elää😀. Tai ei ole kivaa, että ollaan sairaina, mutta että joku ymmärtää.

Tsemppiä!!....taas😀

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 28.02.2016 klo 12:58

Axuli83 kirjoitti 26.2.2016 23:38

Olin keskiviikkona terapiassa ja siellä mulle tuli tunne että ei hitto, mitä ihmettä mä teen täällä??
Tuntuu että terapeuttikin alkaa olla turhautunut. Huom.tuntuu siltä, vaikka asia voi olla ihan päinvastoin🙂. Oon miettinyt sitä että kuinka kauan joutuu/täytyy käydä terapiassa että se alkaa auttamaan? Varmaan siihen menee jokaisella oma aikansa, mutta eikö niin kun oo jotain yleistä aikaa(vaikka 2.5 vuotta) että tietää onko tosta jotain hyötyä vai täytyykö vaihtaa terapeuttia tai muuten terapia-alaa?

Ite hän se pitäisi tietää auttako se, mutta kun ei se ole niin helppoa. Välillä tuntuu että oon päässyt eteenpäin hyvin ja sitten yhtäkkiä kaikki sama vanha paska kaatuu niskaan ja tuntuu todella ärsyttävältä käydä terapiassa. Koko terapeutin naama ärsyttää niin paljon etten voi edes katsoa häntä silmiin.

Ootko käyny ratkaisukeskeisessä terapiassa? Siitäkään en teidä kauhean paljon, kuulin vain vertaisryhmästä kun joku mainitsi tuosta?

Meillä on aika paljon yhteistä🙂🌻. On kivaa kun joku tietää miten vaikeata tällaisen "häiriön" kanssa on elää😀. Tai ei ole kivaa, että ollaan sairaina, mutta että joku ymmärtää.

Tsemppiä!!....taas😀

En oo käyny ratkaisukeskeisessä terapiassa. Oliskohan se hyvä? Nykyinen ei auta ainakaan mitään. Lost case. Turha kuntouttaa jne. Mä en edes muista olevani epävakaa, kun olen epävakaa. Se on arkipäivää. En siis ymmärrä olevani epävakaa, aina. Että näin hyvin on terapia auttanut 😯🗯️

Käyttäjä Axuli83 kirjoittanut 18.03.2016 klo 23:08

Tuo on niin tuttua. Sohvalla istuessa sitä joskus miettii että oonko just nyt epävakaa?? Vai mitä ihmettä se on🙂. Siihen on niin tottunut. Kuten nimikin jo kertoo se on osa persoonaa ollut nuoresta ellei jopa lapsesta asti. Aina viitataan traumaattisiin juttuihin lapsuudessa ym. ja että toi on meidän tapa käsitellä niitä asioita.

Hmm..välilä mietin että mitä asioita? Mulla ollu ihana nuoruus ja lapsuus. Ihanat vanhemmat ja ihana sisko. Ei oo mitään väkivaltaa ym. ollut koskaan.
Meidän perheessä ei tunteiltu tai tuettu ehkä samalla tavalla kun nykyään, mutta ei noita kiellettykään. Aina sai näyttää tunteensa..
Onha sitä tietty tapahtunu vaikeita asioita. 8 vuoden aikana 5 läheistä ihmistä mulle kuollut. Koulukiusaamista opettajien osalta aina näihin päiviin asti. Oppimisvaikeudet, ADHD (liian myöhään sekin huomattiin). Vaikeita fyys.sairauksia.

No onhan tuossa tarpeeks. Kun patoaa kaiken tai kertoo vaan pinnallisesti asioista niin kuka tahansa sekoaa.

Usein mietin että miten hitossa elämästä tuli tällaista? Mitä ihmettä tapahtui?? Mihin kaikki merkityksellinen ym. jäi??
Ja se kun ei vaan pääse elämässä eteenpäin vaikka kuinka hurjasti tekee töitä sen eteen. Mietin että onko se edes sen arvoista? Että tässä täytyy taistella jopa kymmeniä vuosia "normaalin" elämän eteen.
Mutta miten päästä eteenpäin jos näkee vaan sen menneisyyden? Ne vääryydet ja nyt katkeran näköiset hyvät ajat mielessa? Jatkuva vertaus käy: Voi silloin ennen kun kaikki oli vielä ok.(OK.Ok.kuulostan toooosi vanhalta;D)

Toivottavasti sulla menee paremmin tai oot löytänyt jotain uusia keinoja?🙂🌻

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 19.03.2016 klo 22:20

Hei Axuli83

Mä luin sun kirjoituksen jo aiemmin ja nyt en enää kunnolla muista mitä kaikkea se toi mieleen. No yritetään. Mulla on takana traumaattinen lapsuus, nuoruus ja aikuisuus. Siksi täältä niin kaihoisasti mieli tekee välillä pois. Ja tuo mitä sanoit, että ei vaan pääse eteenpäin. Musta taitaa tuntua samalta. Mun elämä ei ole mennyt mitenkään "oppikirjamallisesti ja orjallisesti: kouluun, puoliso, työ, talous, rivitalo, koira ja pari mukulaa. Ei sinne päinkään! En mä edes ole osannut ajatella tuollaisia asioita itselleni. Olen aika vahvasti tunnistanut oman epävakauteni paljon ennen diagnoosia ja olen elänyt sen mukaan. Ei mulle kuulu tuollaiset asiat. Ja nyt kun elämän korttipakkaa on jaettu jo siihen pisteeseen, että se ei enää ole edes mahdollista. Niin arvaapa vaan olisinko halunnut sen miehen ja lapsia? Itkettää, että ne on jo mun omassa lapsuudessa pelattu pois.

Se, että ei tunteiltu, tai tuettu. Oli sekin sulta pois. Tosi paljon on sun läheisiä menehtynyt. Mulla ei ehkä niinkään ole menehtynyt, mutta olen itse rajannut pois, tai mut on rajattu pois elämästä. Enemmän tota ensimmäistä. Minkälaisia ne opettajat on? Tietääkö ne sun adhd:tä?

Mitä on normaali? Normaali elämä? 😀 Ei sitä ole olemassakaan! Usko pois. Ei ole myöskään tavannut yhtään "normaalia ihmistä. Ainakaan ei ole mua vastaan kävellyt. Kaikilla on omat omituisuutensa, salaisuutensa, ongelmansa, kummallisuutensa ja sairautensa ja mitä kaikkea vielä 🙂👍

Eilen sattu jotain ja sitten näin pahoja unia ja mieli kääntyi väärään suuntaan. Pitäisi kai puhua jollekin, mutta ei mulla oikein ole kelle puhua. Tai tehdä jotain, kirjoittaa itselle.

Mä olen mennyt vain päivä kerrallaan. Se on mulle parasta. Minimoiden pakollisen ja keskittyen itseen, oloonsa ja siihen mikä tuntuu milloinkin hyvältä. Eli en tee juuri mitään 😀 tai paljonkin. Kuka tulis ja mittaisi määrän ?

Yritähän sitten saada tästä tajunnan virrasta jotain selvää 😮
Leppoisaa sunnuntaita!

Käyttäjä Axuli83 kirjoittanut 28.03.2016 klo 00:29

Ei sillon kun alotin koulun v.91 ollu varmaan kuultukaan oppimisvaikeuksista tai Adhd:sta. Itekin sain nuo dg.todella myöhään. Liian myöhään. Mun lääkäri oli vihainen mun puolesta että oon joutunut kärsimään ihan turhaan ja paljon.

Pistääkin miettimään että olisinko yhtä täynnä vihaa ja katkeruutta jos kaikki olisi mennyt "normaalisti". Ei mua koskaan vaivannut miten opettajat kohteli mua. Nauroin vaan ja unohdin koko asian. Koulu ei oo koskaan ollut mun juttu ja pidinkin sitä pakollisena turhuutena joka pilaa päivän🙂.

Mutta kun sairastuin kaikki vaan vyöryi päälle. Varmaan olisi aina pitänyt käsitellä kaikki vastoinkäymiset sen sijaan että ne unohti ja hautasi jonnekin. Lopullinen romahdushan siitä seurasi. Paljon muutakin tapahtui tuona aikana.. ihan niin kun pikkujuttuja jotka olisi varmaan selvittänyt jos olisivat tulleet yksi kerrallaan. Mutta kun kaikki kaatuu päälle.

Oon huomannut että oon muuttunut. Tai käytös on muuttunut. Oon ihan koko ajan ärtynyt. Oon syntymästä asti ollu pessimisti ja aika negatiivinen.Heh🙂..mutta nyt ihan pikku asiat ärsyttää suunnattomasti. Esim.jos mun edessä joku hidastelee, puhuu kännykkään tai muuta vastaavaa. Asioita joihin en ennen kiinnittäny mitään huomiota.

Pitäis varmaan saada kaikenlainen terapia mitä maasta löytyy;).

Tänään on hiukan huono päivä...pyhät on nykyään yhtä helvettiä.

Toivottavasti oot jaksellut paremmin😎.

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 28.03.2016 klo 20:46

Axuli83 kirjoitti 28.3.2016 0:29

Mutta kun sairastuin kaikki vaan vyöryi päälle. Varmaan olisi aina pitänyt käsitellä kaikki vastoinkäymiset sen sijaan että ne unohti ja hautasi jonnekin. Lopullinen romahdushan siitä seurasi. Paljon muutakin tapahtui tuona aikana.. ihan niin kun pikkujuttuja jotka olisi varmaan selvittänyt jos olisivat tulleet yksi kerrallaan. Mutta kun kaikki kaatuu päälle.

Oon huomannut että oon muuttunut. Tai käytös on muuttunut. Oon ihan koko ajan ärtynyt. Oon syntymästä asti ollu pessimisti ja aika negatiivinen.Heh🙂..mutta nyt ihan pikku asiat ärsyttää suunnattomasti. Esim.jos mun edessä joku hidastelee, puhuu kännykkään tai muuta vastaavaa. Asioita joihin en ennen kiinnittäny mitään huomiota.

Pitäis varmaan saada kaikenlainen terapia mitä maasta löytyy;).

Tänään on hiukan huono päivä...pyhät on nykyään yhtä helvettiä.

Toivottavasti oot jaksellut paremmin😎.

Luin toisesta ketjusta, että tunnistat 2-4 masennuskautta vuodessa. Se kuulosti hämmentävältä. Minä en tunnista erikseen sillä tavoin. Onko sinulta tutkittu mahdollisuus kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön? Epävakaudessa ja kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä on yhtymäkohtia. Tosin voihan omata kummankin.

Tunnistan samanlaista käyttäytymismallia itselläni. Pienemmät vastoinkäymiset jäävät pimentoon ja sitten lopulta kaikki vyöryy hallitsemattomana kaaoksena päälle. Osaamatta käsitellä niitä mitenkään. Ohittamalla.

Mullakin oli jokin aika sitten/on tilanne, että kaikki ärsyttää. En tunnista kuinka paljon siinä on masennusta ja kuinka paljon epävakautta. Erilaiset terapiat ei välttämättä ole huono juttu. Riippuu siitä miltä se itsestä tuntuu.

Mullakin oli aikoja jolloin pyhät oli jotenkin erityisen kauheita. Sitä odotti pyhiltä asioita joita myöhemmin tajus, että ei voi koskaan saada. Nykyisin en enää niin paljoa stressaa pyhiä. Ajattelen, että ne ovat päiviä siinä missä muutkin. Toki helpottaa toisinaan, että on mm. tällainen foorumi missä voi keskustella samoissa tilanteissa olevien ihmisten kanssa.

Päivät on menneet pikaisesti. Paitsi eilen ja tänään, kun on vaan väsyttänyt ja ollut paha olo. Mistä sitten johtuukaan? Huomenna on jo arki, taas. Toivottavasti tämä väsymys taittuu, että saan jotain tehtyä.

Sanovat, että kun ei odota mitään, ei pety niin pahasti. Joskus se ajatus lohduttaa. Joskus tuntuu vaan tyhmälle. Toivottavasti sulle kuitenkin tulee parempia päiviä 🙂

Niin ja toisesta ketjusta vielä (jos nyt oikein muistan), kyllä se masennus syö muistia välillä enemmän, välillä vähemmän. Ja myös, kun ikää karttuu joutuu turvautumaan almanakkaan jne.

Käyttäjä Eripura kirjoittanut 29.03.2016 klo 16:55

Hei,
Kyllä nuo oireet epävakaaseen persoonallisuuteen kolahtaa ja kovaa, mutta eipä ole vielä diagnosoitu. Vaikeaa masennusta, ahdistushäiriötä, paniikkikohtauksia, sos tilanteiden kammoa sitten riittääkin. Tekeekö tuon epävakaa persoonallisuus diagnoosin prykiatri vai psykologi ?
2 vuotta sitten jouduin pois työelämästä irtautumaan ja alamäkeä ollut se aika. Nyt vain yksin kotana nyhjötän enkä saa mitään aikaiseksi. Onneksi vaimo vielä jaksaa katsella ja olla tukena.

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 29.03.2016 klo 21:20

Eripura kirjoitti 29.3.2016 16:55

Hei,
Kyllä nuo oireet epävakaaseen persoonallisuuteen kolahtaa ja kovaa, mutta eipä ole vielä diagnosoitu. Vaikeaa masennusta, ahdistushäiriötä, paniikkikohtauksia, sos tilanteiden kammoa sitten riittääkin. Tekeekö tuon epävakaa persoonallisuus diagnoosin prykiatri vai psykologi ?
2 vuotta sitten jouduin pois työelämästä irtautumaan ja alamäkeä ollut se aika. Nyt vain yksin kotana nyhjötän enkä saa mitään aikaiseksi. Onneksi vaimo vielä jaksaa katsella ja olla tukena.

Hei Eripura!

Kiva kun saatiin yksi mieskin (ilmeisesti) ketjuun. Eiköhän nuo yhdessä sen tee, tai sitten psykiatri ja sairaanhoitaja.