No mä en ehkä osaa antaa mitään hyviä neuvoja terapioista tai ryhmistä, mutta kamppailen itsekin samojen ongelmien kanssa ja voisin kertoa, mikä mua on auttanut. Jo siinä vaiheessa, kun aloin odottaa ensimmäistä lasta, tajusin, että nyt mä voin katkaista sen väkivallan ja alistamisen ketjun ja aloittaa oman perheeni kanssa puhtaalta pöydältä ja se on auttanut paljon. En ole jatkanut samoja virheitä, mitä omat vanhempani ovat tehneet.

Mulla on perhe ja kolme lasta. Kaksi vanhinta ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, mutta nuorimmainen vielä tulee syliin ja tykkää läheisyydestä. Minäkin nautin siitä läheisyydestä, kun hän on sylissä. Paijailen häntä ja nautimme molemmat. Se on samalla hoivaa omilla haavoilleni. Paijailen samalla mielessäni sitä hellää kosketusta vaille jäänyttä lasta minussa. Kauhulla odotan sitä, kun kuopuskaan ei enää tule syliin ja jään itsekin vaille sitä hellää läheisyyttä. Mies on vähän mölli, mutta ehkä sen voisi opettaa vähän hellemmäksi. Saan jossain vaiheessa toivottavasti lapsenlapsia, joita voin sitten helliä ja joista voin omalta osaltani pitää hyvää huolta.

Olen joskus onnistunut tavoittamaan itsessäni sen pienen lapsen, joka huutaa hätäänsä. Kerran bussissa sain paniikkikohtauksen ja tunsin, kuinka pieni lapsi minussa huusi pelkoaan ja hätäänsä. Kävin mielessäni keskustelua, jossa aikuinen minä lohdutti sitä pientä minää ja puhui, että ei ole mitään hätää ja minä olen tässä ja pidän sinusta huolta jne. Kohtaus helpotti ja tuli todella hyvä mieli. Toivon, että tavoitan sen pienen lapsen joskus toistekin ja voin sitä hoivata ja parannella haavoja.

Kiitos viestistäsi. Olen kuullut yhdeltä terapeutilta juuri tuosta, että pitäisi kuunnella sitä sisäistä lasta ja oppia erottamaan lapsen tunteet aikuisen tunteista. Hieno ajatus, mutta aivan helppoa se ei ole toteuttaa. Ajattelen, että mieheni ja hänen perheensä on pelastanut minut tuosta kierteestä. Hänen ajatuksensa ja ihana perhe ovat saneet minut näkemään asiat eritavalla. Olen siitä hyvin kiitollinen. Olen pystynyt antamaan lapsilleni erilaisen elämän ja siitä olen onnellinen. Kuitenkin, minulla on koko ajan se vajaa tunne. On vaikea rakastaa itseään, kun ei ole sitä koskaan oppinut. Minussa on ikään kuin suuri musta aukko, joka pitäisi täyttää hoivalla. Vaikka ulkoisesti elän melko normaalia elämää, sisällä on paha olla ja joka päivä mielen valtaa ajatus, miten helppoa olisikaan kun jonain aamuna ei heräisi. Mutta ihanaa kuulla, että olet selvinnyt noilla keinoilla. Yritän sitä itse entistä enemmän toteuttaa, joska se helpottaisi vähitellen minullakin. Jaksamista sinulle ja elämän pieniä iloja.

Kiitos viestistäsi. Olen kuullut joskus joltain, että juuri tuon sisäisen lapsen kanssa pitäisi tulla toimeen, että pitäisi pystyä erottelemaan sen lapsen tunne aikuisen minän tunteista. Olen sitä välillä yrittänyt, mutta kovin helppoa se ei ole. Itse koen, että mieheni ja hänen perheensä on pelastanut minut kierteestä. Heidän perheestään olen saanut aivan toisenlaisen toimintamallin kuin omasta kodistani. Ilman heitä olisin varmaan nyt katkera, ilkeä, narsistinen tai psyykkisesti hyvin sairas. Olen onneksi pystynyt antamaan lapsille erilaisen elämän. Kaikesta huolimatta, minulla on tunne, että sisälläni on valtava mustaaukko, joka ei täyty ikinä. Se huutaa hyväksyntää, huolenpitoa, rakkautta. Joka päivä tulee hetki, kun synkkä ajatus valtaa mieleni ja sillä hetkellä ajattelen, että olisi parempi kuin vain tapahtuisi jotain ja kuolisin. Se on läjinnä toivoa, että tuska loppuisi. Mietin usein miksi ei kukaan auttanut? Eikö kukaan aikuinen huomannut vai eikö silloin vain ollut tapana. On silti kiva kuulla, että on joku muukin, joka kamppailee saman asian kanssa. Sitä vääryyttä on vaikea hyväksyä. En oikein ole enää edes katkera, mutta hyvin hyvin surullinen. Suru on niin viiltävää, että se ikään kuin leikkaa osan minuutta pois tai on leikannut aikoja sitten. Yritän silti jaksaa perheeni kanssa mahdollisimman normaalia arkea. Ja sydämestäni toivon, että joskus vielä voisin kokea aitoa mielihyvää. Ehkä minäkin yritän imeä hellyyttä omalle sisäiselle lapselleni enemmän, josko se auttaisi. Kiitos, jaksamista.

Moikka!
Itse olen perheessäni kuopus, siskoni on 8 vuotta vanhempi ja veljeni 11- ja 13 vuotta vanhempia. Perheeni oli tunneköyhä, meillä ei koskaan halailtu, ei kehuttu, ei koskaan sanottu, että rakastetaan, yksinkertaisesti sanottuna perheestämme puuttui rakkaus. Ulkoisesti kyllä hoidettiin erittäin hyvin: oli terveellinen ruoka ja puhtaat vaatteet. Siskoni oli mulle läheinen, hän sairastui psyykkisesti ollessani 16 vuotias, tämän jälkeen siskoni "katosi", ei ollut enää se sama ihminen ja suhteemme kylmeni. Veljistäni vanhin oli mulle hyvin tärkeä ollessani alle kouluikäinen, liikuin paljon hänen kanssaan. Mutta veljeni muutettua kotoa pois välit häneenkin viilenivät ja etääntyivät, kunnes emme olleet tekemisissä juuri lalinkaan.Veljistäni nuorempi oli mulle aina verbaalisesti hyvin ilkeä ja se hänelle sallittiinkin. Veljilläni oli myös oikeus rangaista mua tukkapöllyllä, nippaamalla..Vanhempani olivat paranoidisia, epäilivät muita ihmisiä, haukkuivat heitä meidän lasten kuullen, kukaan ei oikein "kelvannut" heille. Ei varmaan tule yllätyksenä, jotta vanhemmillani ei ollut ystäviä..Eivät he olleet sisarustensakaan kanssa juuri yhtään tekemisissä.Ulkoisestihan vanhempani olivat hyvin ahkeria työntekojöitä, maanviljelijöitä joten työ tehtiin kotona ja lapset jouduimme töihin mukaan. Itse nuorimpana pääsin tämän suhteen helpommalla.
Noin 12-13 vuotiaasta lähtien aloin ahdistua, pelkoja tuli, joista en voinut kenellekään puhua, en edes vanhemmilleni.Siskoni ja vanhempi veljeni eivät asuneet kotona. nuorempi veljeni asui vanhempieni lähellä ja oli paljon tekemisissä kanssani, koska asuin kotona vanhempieni kanssa. Moittiminen, syyllistäminen (kun vanhemmillani oli enemmän rahaa käytössä mut syyllistettiin, kun sain parempia vaatteita, oli jopa harrastuskin) oli hyvin tuttua. Olin hyvin yksinäinen, asuin pienessä kylässä, jossa ei ollut ikäisiä nuoria ja kun yritin tutustua lähikylän nuoriin, vanhempani eivät asiasta pitäneet ja toisaalta itsetuntoni alkoi huonontua enkä oikein osannut tutustua muihin, koin olevani huonompi ja lopulta en oikein uskaltanut yrittääkään tutustua muihin ikäisiin. Muistan isäni toeamuksen, kun oli tehnyt tai sanonut ystävälleni jotain tyhmään, että eihän kukaan halua olla tuollaisen ystävä...tällainen puhe muutenkin huonon itsetunnon omaavalle tytölle oli kyllä erittäin huonosta..normaalia nuoren naisen kasvua ei tuettu millän tavalla. Vanhempani olivat ilmeisestikin tyytyväisiä, kun en oikein missään kulkenut ja käynyt. Onneksi mulla oli sentään yksi ystävä, johon luotin mutta hänellekään en peloistani puhunut, koin ne niin häpeällisinä.
19 vuotiaana muutin pois kotoa pohjoisesta etelään. 16 vuotta kävin tunnollisesti kerran vuodessa vanhempiani katsomassa. tässä välissä avioiduin ja meille syntyi kolme lasta. Jokainen reissu oli mulle tuskaa, olin hyvin ahdistunut ja veljieni seuraa suorastaan pelkäsin, pelkäsin, etten kelpaa, teen jotain tyhmää, ilmeisestikin pelkäsin hylkäämistä. lopulta avauduin isälleni, kuinka paha olo mulla on siinä perheessä ollut 12 vuotiaasta lähtien. Äidilläni on muistisairaus joten hänelle en ole koskaan päässyt avautumaan mutta äiti kertoi vuosien aikana, kuinka isä on hyvin paranoidinen ja rajoittanut äidin elämää. Näitä tarinoita en olis halunnut kuulla, ahdistuin lisää..kuitenkin, isän palaute on ollut, että hän ei ole tehnyt mitään väärää, yrittänyt vierittää kasvatuksellisia ongelmia äidin harteille...Eli en ole saanut häneltä myötätuntoa vaan hän on kääntänyt asiat mua vastaan. opa miehelleni ilmoittanut mussa olevan vikaa...Että tästä kaikesta paskasta olen selvinnyt terapioilla, milialalääkityksellä, jonka olen nyt lopettanut 7.5 vuoden käytön jälkeen, aviomieheni tuella. ystävyyssuhteitakin olen pikkuhiljaa kyennyt luomaan eli kait itsetuntonikin on hieman noussut..Mutta taistelua tää tulee olemaan hautaan saakka, nyt ehkä hieman helpompana. Vaikka itse olen kasvanut ja kasvatettu "purkissa" olen omia lapsiani vienyt paljon harratusten pariin, kannustanut ihmissuhteisiin ja luomaan kaverisuhteita, kannustanut ja kehunut heitä, rakastanut, minkä olen osannut ja kyennyt..Sitä negatiivisuuden paskaa en vieritä omille lapsilleni, minkä itse olen kokenut, ainakaan siinä määrin, mitä itse olen kokenut ja läpikäynyt. Varmasti alitajuisesti teen asioita, joita en ymmärrä ja havaitse, koska oma historiani on näinkin paska. Mutta tsemppiä, kyllä met selvitään 🙂