Aluksi minä, saloka, haluan sanoa etten sinua millään tavalla halua loukata. Mietin puoli päivää, että aloittaisin aivan uuden ketjun omista tunteistani. Mutta voihan sitä olla, kun olemme lähes samassa tilanteessa, että löytäisimme jotain lohtua toistemme kirjotuksista.
Minä en vaan anna läheiseni kuolla, eikä hän vielä ole saattohoidossa vaan on toivoa, että voisi olla kohta terve. Tai sitten kuollut.
En usko, että olisi omaista joka voisi olla tavallisesti, jos läheinen on aikeissa kuolla.
Minä välillä yritän olla luonnottoman kiltti, ajattelen jos sanani ovat viimeiset mitkä läheiseni kuulee. Jos kuolee, eipä ainakaan tarvihe miettiä, että väärin tuli hyvästeltyä.
Välillä minua suunnattomasti vituttaa kun tuntuu kuinka koko oma elämänikin menee pilalle, kun yksi aina vaan tekee kuolemaa.
Silloin ajattelen, että kuolisi jo. Sitä pitää seuraavana päivänä pyytää anteeksi.
Miten sitten olla sairaan läheisen kanssa. Silloin on helppoa, kun se on sairaalassa. Käy vierastunnilla ja sanoo, että jaa olet elossa.
Kun sairas tulee kotiin, eikä ole saattohoidossa vaan odottelee jotain tuloksia, niin oikeasti ei hänen kanssa voi olla. Läheisen kai pitäisi olla ikään kuin tukihenkilö tälle ihmiselle.
Mutta, kun ei jaksa olla. Minä kai sitä taas jäisin suremaan ja toinen pääsisi helpommalla kun kuolisi ja pääsisi taivaaseen.
Onko kuolema kovinkaan vakava asia, tulee viimeiseksi mieleen.