Miten saada elämä takaisin, kun maailma pyörii itseinhon ja häpeän ympärillä?
Olen vasta 24-vuotias nainen jos näin voisi sanoa. Enemmänkin miellän, että olen äiti ja vaimo, en nainen. Olen kärsinyt enemmän ja vähemmän huonosta itsetunnosta pian 8 vuotta. Aina siitä asti, kun aloin odottamaan esikoistani 16 vuotiaana. Tuolloin elämä kuitenkin oli siedettävää. En ikinä hyväksynyt itseäni tai pitänyt siitä miltä näytän kaikkine arpineni ja roikkuvine vatsanahkoineen, mutta sanotaanko että kestin sen. Ja kykenin jotakuinkin normaaliin elämään. Nyt nuorimmaiseni jälkeen ja jo odotusaikana tuntuu, että koko elämä romahti. Suunta on koko ajan alaspäin vaikka aina luulen jo olevani niin pohjalla, kuin olla ja voi. Raskausaikanani mieheni petti, sama toistui, kun lapsi oli muutaman kuukauden. Loukkaannuin tästä syvästi varsinkin tuolloin odotusaikana vaikka tapa jolla mies petti ei ehkä ollutkaan pahin mahdollinen, mutta äärimmäisen loukkaava ja alentava kaikesta huolimatta. Kannan jatkuvaa syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta. Pidän itseäni huonona ja epäonnistuneena niin äitinä kuin vaimonakin. Olen jatkuvasti ihan mahdottoman väsynyt. Mikään ei kiinnosta. Pyrin pitämään talon siistinä, tekemään ruuan ja hoitamaan lapset, mutta tuntuu, että joka ikinen asia vaatii hirveän tsemppaamisen että saisi jotain tehtyä. Teen nämä asiat kuitenkin. Ja yritän tehdä paljon enemmänkin. Voisiko sanoa ä, että pyrin olemaan täydellinen äiti ja täydellinen vaimo tai ainakin vaadin sitä itseltäni. Olen lähes aika kotona. Kerran viikossa tai kahdessa saatan käydä ruokakaupassa. En vain kykene enkä halua lähteä minnekään, pelkkä ajatus jo ahdistaa ja masentaa. En voi nykyään käydä juuri missään. Jos lähden jonnekin lopputulos on lähes poikkeuksetta sama. Häpeän itseäni, ahdistun, itken ja haluan pois. Kärsin tästä ihan suunnattomasti. Ja koen järkyttävää syyllisyyttä kun pilaan ja vaikeutan rakkainpieni elämää omalla käytäkselläni. Uskoisin että kaikki tämä juontaa kuitenkin juurensa oman vartalon inhoon ja vihaan. En ole tähänkään päivään mennessä vartaloani hyväksynyt. Vatsa on kuin suuri roikkuva ryppyinen rusina joka on pahentunut vain tässä toisen raskauden myötä. Eikä nuo miehen toilailut ainakaan ole auttanut asiaa.. Terapiassa tms en ole käynyt tai lääkityksiä syönyt ihan puhtaasti siksi etten usko niiden tässä tapauksessa vaikuttavan kun tuolle vatsalle esim. Ei voi tehdä mitään. Vaikka kuinka jumppaisi ja treenaisi ei nuo arvet mihinkään katoa eikä nahka kutistu takaisin omalle paikalleen.. Olo onkin siis aika toivoton. Onko kellään mitään saman tyyppistä?? Anteeksi sekavasta kirjoitusasusta, ei jotenkin saa puettua ajatuksia järkevään muotoon..
Aivan kuin olisin itse kirjoittanut tuon.Itselläni on ollut myös aina huono itsetunto ja vähän aikaa sitten sain tietää että mieheni on pettänyt minua vuoden ajan.Se on alkanut kun odotin toista lastamme ja jatkunut sitten myöhemmin.Itsetuntoni on aivan nollassa.Inhoan itsessäni aivan kaikkea.Valmiiksi huono itsetuntoni on nyt aivan pohjalla.En itsekään tiedä miten tästä elämästä saisi vielä elämisen arvoista.
Heippa Nannia ja Marjakukka,
ehkä vielä luette näitä vaikka kirjoituksestanne on jo aikaa 🙂 Olen 26-vuotias nainen, ja olen itse kärsinyt huonosta itsetunnosta eri elämänvaiheissa, mutta olen myös pystynyt parantamaan sitä merkittävästi tietoisella harjoittelulla. Kerron tässä vähän siitä siltä varalta, että siitä olisi apua teille.
Minulla oli ennen (vielä n.kuusi vuotta sitten) tapana arvostella itseäni peilin edessä rumin sanoin. Ajattelin, ettei kukaan voisi pitää minusta sellaisena kuin olin. Sitten eräänä iltana päätin*, että sellainen loppuisi. En puhuisi itselleni enää rumasti, en, vaikka kuinka tuntuisi siltä. Käyttäisin itsestäni vain sellaisia sanoja kuin "kaunis", "seksikäs", "suloinen" jne. Se tuntui aluksi totaalisen typerältä, koska se ei tullut sydämestä asti. Jatkoin sitä kuitenkin sinnikkäästi, päivittäin, kuukausitolkulla. Koska huono minäkuvani ei suinkaan rajoittunut vartaloon, vaan tunsin tekeväni kaiken väärin ja nolosti, harjoitin tällaista pakotettua kehumista muissakin asioissa, joka päivä. Kirjoitin päiväkirjamerkintöjä, joissa keksin joka ikinen päivä vähintään kolme sellaista asiaa, jonka olin tehnyt hyvin (ja muistaakseni kolme sellaista, josta olin kiitollinen). Niinä kurjimpinakin päivänä. Päiväkirjamerkintöjen lisäksi minulla oli käytössä jonkinlainen mantra, jota hoin usein. "Olen kaunis, fiksu ja sydämellinen nainen, minulla on paljon vahvuuksia", tms, mitä ikinä halusinkaan pystyä ajattelemaan itsestäni!
Pikku hiljaa tällainen alkoi tuottaa tulosta - olin pakottanut aivoni ottamaan lukuun hyvät asiat itsessäni, ja aloin väkisinkin uskomaan aluksi teeskenneltyä positiivisuuttani. Elämänlaatuni parani noiden kuukausin aikana huomattavasti, ja noin puolitoista vuotta kestänyt elämäni ahdistavin vaihe jäi taakse. Ei se tietenkaan suoraviivaista ollut, välissä tuli käsiteltyä lapsuuden traumoja ja useinkin tuli hetkeksi takapakkia - mutta kokonaisuudessaan itsetuntoni kehittyä paljon.
Nyt viime aikona - noin kuusi vuotta myöhemmin - olen kipuillut taas kovasti huonon itsetunnon kourissa. Siinä missä tuolloin pulmani liittyivät kehonkuvaan ja sosiaaliseen kanssakäymiseen, huomaan nyt arvostelevani itseäni julmasti tiedollisista ja taidollisista puutteistani. Vertailen itseäni jatkuvasti muihin (esimerkiksi omaan avopuolisooni!) ja pidän suunnilleen kaikkien läheisteni elämiä menestyksekkäämpinä kuin omaani. Nyt aionkin ottaa samat keinot käyttöön, eli päivittäisen itseni kehumisen, ja jatkan sitä vähintäänkin niin kauan, että uskoni itseeni palaa. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, myös tekeminen helpottuu sen myötä ja väsynyt, päämäärätön ja tulokseton jumittaminen vähenee.
Tsemppiä teille ja kaikille meille muille itsetunto-ongelmien kanssa kamppaileville!
*Olin lehtiartikkelin kautta päätynyt lukemaan ruotsalaisen Mia Törnblomin kirjan Itsetunto nyt! - loistava opus minusta, sieltä löytyi paljon konkreettisia vinkkejä. Löytyy monista kirjastoistakin!