Miten päästä psykiatriselle osastolle?
Elikkä mulla on semmonen tunne etten pärjää yksin kotonani, kun ahdistaa koko ajan. Asun kyllä tukiasunnossa, mutta täällä käy vaan kerran viikossa hoitaja juttelemassa ja yhteisissä tiloissakaan ei usein ole porukkaa. Mietin että olisiko mun hyvä hakeutua psykiatriselle osastolle, vaikken mikään hullu ookkaan. Tuntuu vaan että en kestä tätä yksin oloa… Tällä sivustolla on varmasti ihmisiä, joilla on samanlainen tilanne, miten olette selvinneet? Ja miten psykiatriselle osastolle pääsee mahdollisimman pian, ilman että joutuu esittämään hullua, sillä sehän olisi varma tyyli miten sinne pääsisi… Varsinkin nämä viikonloput ovat raskaita, kun vaikea välillä keskittyä mihinkään kun ahdistaa niin paljon. Lääkitystä en halua nostettavan ja muutenkin olisi hyvä että pääsisin edes joistain lääkkeistä eroon… Olen kyllä joutunut ravaamaan terkussa ahdistuksen takia, mutta siellä ne vaan ottaa kaikki samat testit aina ja toteaa ettei ole mitään vakavaa ja passittaa kotiin. Enään en terkkuun halua mennä. Minulla on kyllä hoitosuhde poliklinikalle, mutta on aina tuskallista venata siellä käyntiä, koska sekin on vain kerran viikossa… Tyttöystävän hankkiminen olisi varmasti paras vaihtoehto, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.🙂 Olen kyllä yhdeltä tytöltä kysynyt, jonka tunnen, että muuttaisiko yhteen, mutta ei ainakaan silloin suostunut. Eli jääkö ainoaksi ratkaisuksi Psykiatriselle osastolle meno? Olen kyllä joskus ollut siellä ahdistuksen takia, mutta en tiedä muuttaisiko se tällä kertaa mitään… Olen tässä yrittänyt jo sinnitellä monta kuukautta tän voinnin kanssa, onhan se parempaan päin menossa, mutta silti. Kertokaa ihmiset, mikä neuvoksi? Mieluiten hyviä ideoita.🙂
Hei!
Suosittelen lääkärillä käyntiä ja että kerrot rehellisesti ettet pärjää yksin. Voit kertoa et pelkäät tunteitasi ja itseäsi nyt liikaa. Saat kyllä lähetteen osastolle jos yksin pärjääminen on liikaa. Siellä olet turvassa kunnes taas voit paremmin.Jessika
Moi!
Tuntuu että oon jo päässyt pahimman vaiheen yli. Etten tarvitse enää sitä osastoo... Kyllähän mää siellä joskus olin, enkä tiedä olisko siitä tällä hetkellä hyötyä... Ja sieltä on sitten niin vaikee päästä taas normaaliin elämään, kun/jos on paremmassa kunnossa.
Mieluummin nautin tästä vapaudesta, jos sellasta ylipäätään edes on...
Piti kaivella tää ylös tuolta, kun taas mie katosin. |: Mutta masentaa. Elämä on tyhjää.
Mun pitäisi oikeasti joo liikkua, mutta en saa siitä tällä hetkellä mitään iloa. Se on sit vaan tosi vaikeaa edes aloittaa. Eikä mua uimahalliin saa, kun kauhee kompleksi iskee omasta kropasta. ^^" Mutta edelleen liikun joka paikkaan pyörällä, se on jotain edes.
Ja tällä hetkellä tosiaan pitää yrittää vaan elää tässä hetkessä. Tulevaisuudessa ei näy enää yhtään mitään. Kaikki suunnitelmat meni murskaksi kun se ihminen kuoli. En mä alkuun halunnut myöntää olevani masentunut, että on vaan kova suru päällä, mutta kun sen surun rinnalle on tullut toi "missään ei ole mitään järkeä" -ajattelu, niin masennustahan se on.
Miten sie oot jaksellut siellä?
Mitäs tässä. Paljon paremmaksi on mennyt tilanne, kuin mitä se oli about kuukausi sitten. Nyt jo vähän pystyy nauttimaan elämästä ja kun noin hienoja säitäkin on ollut niin kyllä elämä alkaa taas pikku hiljaa hymyilemään... Toivottavasti sullakin alkaa mennä paremmin...
No voihan sitä monella tavalla liikkua. Itelle toi uimahalli on tällä hetkellä paras, kun uiminen on välillä aika rentouttavaakin.
Jos totta puhutaan, niin en uskonut vielä muutama kuukausi sitten, että tuun näinkään hyvään kuntoon. Kannattaa sunkin vaan luottaa siihen, että aika parantaa. Määkin olin siellä ihan pohjalla, mutta nyt on askel kerrallaan taas palannut normaaliin elämään. Kyllähän tossa talven synkkyyden aikana oppi kantapään kautta, että itsestä täytyy pitää parempaa huolta: fyysisestä ja henkisestä puolesta.
Oon ihan toiveikas nyt kesän suhteen. Kävin eilen yksityisellä sydänlääkärillä ja keuhkot röntgen kuvattiin. Osaksi senkin takia on hyvä olo, ettei todettu mitään vakavaa. Rintakivut johtuu luultavasti rintalihaksen revähdyksestä ja se meni silloin syksyllä salilla. Saattaa olla että se on vähän revennytkin, mutta lääkäri sano että se paranee ajan kanssa.
Kyllä uskon, kun kesä tulee niin sunkin masennus lievenee... Toistan vielä että en määkään olis uskonut selviytyväni talvesta, mutta kyllä se aika on tässä tapauksessa paras lääke.🙂
Se on hyvä, että siellä menee paremmin. Täälläkin tänään taas, vaikka viimeisen viestin kirjoitin aika ankeissa tunnelmissa. Syyllisyys puski päälle taas. Vaikka en minä olis niitä nesteitä saanut miehen keuhkoista ulos vaikka olisin hyppinyt sen rintakehän päällä. Mutta kun, mutta kun... Olis silti pitänyt pystyä pelastamaan se.
Toivotaan et säät pysyy hyvänä, niin piristyt lisää. Mie edelleen pysyn siinä pyöräilyssä. En oo nyt edes joogannut, mutta kyl mie joku päivä. ^^" Mut hyvä että terve oot. Helpottaahan se varmasti, kun tietää että ne osat toimii.
Kyllä toi masennus välillä helpottaa juu. Nytkin on jo parempi olo. Sit se tulee taas jossain vaiheessa. Hyvin vahvasti se on sidoksissa tuohon mun surutyöhön. Mutta pikkuhiljaa.
Joo, kyllä mullakin välillä tulee vähän takapakkia, mutta oikeestaan se menee sillä tavalla että yks askel taakse ja kaks eteen. Yritän vaan nauttia pienistä jutuista, nyt kun pystyy taas. Kyllä mullakin tän sairauden myötä tulee välillä niitä depressio jaksoja.
Ethän sinä nyt sille asialle olis mitään voinut. Turha kantaa mitään syyllisyyttä. En tiedä auttaako tää: mutta kannattaa olla siitä ajasta kuitenkin kiitollinen minkä sait viettää miehesi kanssa.
Mutta joo, jatka vaan sitä liikkumista. Niin mäkin. Ajattelee vaikka sillain, että huominen aina jopa tätäkin päivää parempi... Tai sitten jos pystyy, niin nauttii tästä hetkestä, eikä mieti tulevaisuutta...
Onko täällä enää ketään? Löysin sivuston vasta nyt, vuosia myöhemmin kuin näitä keskusteluja on käyty aiheesta..