Mää vähän hiljennyin, kun hautajaiset oli eilen ja ahdistus ennen niitä oli suuri. ._. En mä todellakaan kunnossa ole, ja vaikka itse sanonkin niin olin se surullisin ihminen sekä hautajaisissa että muistotilaisuudessa. Eli en taida joo sittenkään olla sosiopaatti. Nyt sitten taas yritettävä ottaa koulukirjat esiin.

Voisin kuvitella, että itse en Espanjassa viihtyisi. Mulle ihan Suomenkin kesä on välillä liikaa. En vaan kestä aurinkoa. Pärjääkö Espanjassa englannilla vai ootko opiskellut kieltä?

Mun mies rakasti Metallicaa. ^^" Soitti mm. kitaralla niiden biisejä. Ja radiosta kun soi, niin aina oli jamit päällä.

Joo, kyllä ne hautajaiset on aina semmoinen pysäyttävä hetki ja varmasti sulla vielä enemmän, kun menetit noin läheisen. Auttoko kumminkaan tilannettasi mitenkään vai tuliko vain huonompi olo?

En ole opiskellut espanjaa, mutta kyllä (ainakin turisti seuduilla) englannillakin pärjää ja siellä aurinko-rannoilla on semmosia suomalais-yhteisöjä, joten suomellakin joissain paikoissa pärjää.

Mulla on sitten aivan erilailla kuin sulla, että en kestä jatkuvaa pimeyttä esim. kaamosta. Vetää vaan mielen aina niin alas ja vaikuttaa ihan fyysisestikin, kun ei jaksa tehdä niin paljon asioita, kuin esim. kesällä.

Mutta täytyy myöntää, ettei se aina ole valosta tai säästä tai vuoden ajasta kiinni, välillä on vaan niitä kausia kun on aivan vetämätön olo... Pitää vaan kahlata ne yli ja luottaa, että huomenna on parempi päivä. Ja kun on jo kertynyt kokemusta, että niitä kausia tulee, niin on helpompi sitten selvitä niistä,kun tietää että ovat ne ennenkin menneet ohi...

minäitse89 kirjoitti 16.1.2016 19:13

Elikkä mulla on semmonen tunne etten pärjää yksin kotonani, kun ahdistaa koko ajan. Asun kyllä tukiasunnossa, mutta täällä käy vaan kerran viikossa hoitaja juttelemassa ja yhteisissä tiloissakaan ei usein ole porukkaa. Mietin että olisiko mun hyvä hakeutua psykiatriselle osastolle, vaikken mikään hullu ookkaan. Tuntuu vaan että en kestä tätä yksin oloa... Tällä sivustolla on varmasti ihmisiä, joilla on samanlainen tilanne, miten olette selvinneet? Ja miten psykiatriselle osastolle pääsee mahdollisimman pian, ilman että joutuu esittämään hullua, sillä sehän olisi varma tyyli miten sinne pääsisi... Varsinkin nämä viikonloput ovat raskaita, kun vaikea välillä keskittyä mihinkään kun ahdistaa niin paljon. Lääkitystä en halua nostettavan ja muutenkin olisi hyvä että pääsisin edes joistain lääkkeistä eroon... Olen kyllä joutunut ravaamaan terkussa ahdistuksen takia, mutta siellä ne vaan ottaa kaikki samat testit aina ja toteaa ettei ole mitään vakavaa ja passittaa kotiin. Enään en terkkuun halua mennä. Minulla on kyllä hoitosuhde poliklinikalle, mutta on aina tuskallista venata siellä käyntiä, koska sekin on vain kerran viikossa... Tyttöystävän hankkiminen olisi varmasti paras vaihtoehto, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.🙂 Olen kyllä yhdeltä tytöltä kysynyt, jonka tunnen, että muuttaisiko yhteen, mutta ei ainakaan silloin suostunut. Eli jääkö ainoaksi ratkaisuksi Psykiatriselle osastolle meno? Olen kyllä joskus ollut siellä ahdistuksen takia, mutta en tiedä muuttaisiko se tällä kertaa mitään... Olen tässä yrittänyt jo sinnitellä monta kuukautta tän voinnin kanssa, onhan se parempaan päin menossa, mutta silti. Kertokaa ihmiset, mikä neuvoksi? Mieluiten hyviä ideoita.🙂

Moikka, palaan nyt niinkin kauas kuin aloitusviestiisi.

Osastolla on kyllä seuraa mutta se ei muuta ongelmaa joka selvästi johtuu elämäntilanteestasi, sinne mennään hoitoon ja selviämään pahimman yli, kotiutumisesi jälkeen tilanne olisi taas sama. Ja niin, eihän sinne osastolle silloin mennä jos todetaan ettei ole tarvetta, muuta apua on huomattavasti helpompi saada. Et voi myöskään hankkia tyttöystävää ihan vaan välttyäksesi olemasta ja asumasta yksin, se on aivan väärä pohja suhteelle ja lisäksi saattaa kostautua sinulle pahasti mahdollisen eron tullessa eteen.

Pitäisikö sulla sitten olla seuraa kellon ympäri? Sinun luonasi käy hoitaja ja mitä nyt selailin, ainakin harrastat liikuntaa, löytyykö sieltä seuraa? Ryhmätunteja? Mitä kaipaisit nykyisten ihmisten lisäksi? Koska tosiaan, se ei ole ratkaisu että saisit jonkun olemaan kanssasi 24/7 vain jotta voisit välttyä ahdistukselta. Sitä pitää lieventää seuralla mutta et voi ottaa ihmistä vierellesi "lääkkeeksi".

Tsemppiä, samoissa ongelmissa painitaan. Toivottavasti en ollut liian kovasanainen, se ei suinkaan ole tarkoitus.

Ei ne hautajaiset sinällään vaikuttaneet mun oloon. Kauhea ikävä iski eilen. Ja on edelleen päällä. Jatkunee vielä pitkään.

Mutta kiva jos siellä kaukomailla suomellakin pärjää. Sitä haavetta päin suunnatessa siis, eikö. Ainakin siellä saisi komean rusketuksen. Ja mulla nyt tuntuu olevan kaamos päällä 24/7. Scumbag brain ja silleen. Mutta haistanko pienen optimistiaatteen sielläkin päin?

Marmoriikki,
sanotaan nyt sitten suoraan, että en minä aina sitä seuraa tarvitsee, eikä siitä ole aina apua... Ainut mistä haluaisin tällä hetkellä päästä erään on rintakipu, joka johtuu ahdistuksesta ja luultavasti Tietzenin taudista, eli rintalihaksen kylkiluun kiinnitys kohtien tulehduksesta.

Kyllä pärjäisin ja pärjään, hyvin yksinkin, mutta kai sää käsität että jos on kova ahdistus, ihan fyysinen sellainen, niin yrittää löytää siihen avun. Tuli se sitten mitä kautta tahansa. En tarkoita, että Psykiatrinen osasto välttämättä auttaisi, mutta kun se kerran auttoi, niin ajattelin, että jos auttaisi taas...

Ymmärrät varmaan, että voimakas ahdistus on sellainen asia (varsinkaan jos ei tiedetä tarkalleen mistä johtuu), että se syö ihmistä sisältä käsin. Ja kun sitä jatkuu pitkään, niin tuntuu siltä ettei se lopu koskaan... Sitten ajautuu ties minkälaisiin ajatuksiin...

Yritän vaan jos tää kirjoittelu auttais tai hoitajan kanssa puhuminen tai liikunta tai lääkärin määräämät lääkkeet (yleensä ei). Tässä alkaa oleen jotenkin niin kyllästynyt jo noihin kipuihin, ja kun ei jaksa ravata Terkussa, kun ei siitä ole mitään hyötyä.

Kyllä olen pärjännyt ennen hyvin yksinkin, mutta tällä hetkellä en pärjää täysin yksin. Tottahan se on ettei toista voi ottaa lääkkeeksi, se tyttöystävä ajatus oli vaan semmonen idea...

Kun tässä on ollut välillä semmosta ahdistusta, että oksennan monta kertaa päivässä, rintaa puristaa, voimaton olo yms. Mutta kyllä se tästä on paremmaksi muuttunut, kuin mitä se oli syksyllä... Että jotain positiivista.

Nyuu,
kyllä täällä optimismin sairaus alkaa pikku hiljaa tarttumaan, ehkä ei tässä vielä kannata pyyhettä heittää kehään, kun en lukuakaan vielä ota. Pitää nyrkkeillä tää matsi loppuun katsoo miten käy...🙂

minäitse89 kirjoitti 3.2.2016 19:59

Marmoriikki,
sanotaan nyt sitten suoraan, että en minä aina sitä seuraa tarvitsee, eikä siitä ole aina apua... Ainut mistä haluaisin tällä hetkellä päästä erään on rintakipu, joka johtuu ahdistuksesta ja luultavasti Tietzenin taudista, eli rintalihaksen kylkiluun kiinnitys kohtien tulehduksesta.

Kyllä pärjäisin ja pärjään, hyvin yksinkin, mutta kai sää käsität että jos on kova ahdistus, ihan fyysinen sellainen, niin yrittää löytää siihen avun. Tuli se sitten mitä kautta tahansa. En tarkoita, että Psykiatrinen osasto välttämättä auttaisi, mutta kun se kerran auttoi, niin ajattelin, että jos auttaisi taas...

Ymmärrät varmaan, että voimakas ahdistus on sellainen asia (varsinkaan jos ei tiedetä tarkalleen mistä johtuu), että se syö ihmistä sisältä käsin. Ja kun sitä jatkuu pitkään, niin tuntuu siltä ettei se lopu koskaan... Sitten ajautuu ties minkälaisiin ajatuksiin...

Kyllä mä tiedän oikein hyvin kun elämäni on ollut pari vuotta sitä samaa. Olen yksin, en tunne paikkakunnaltani juuri ketään, en ole ollut töissä tai koulussa pariin vuoteen työkyvyttömyyden takia, perheen kanssa ei olla tekemissä. Se tunne tosiaan on fyysinen, todella tuskainen ja välillä pelkkää hätääntymistä ja silloin kelpaisi mikä tahansa ratkaisu. Kuitenkin kokemuksestakin tiedän ettei osasto auta yksinäisyyteen tai niihin muihin ongelmiin jotka ovat nimenomaan kotona ja arkielämässä. Osasto ei ole pysyvä ratkaisu mutta tietysti auttaa pahimman yli jos se on tarpeen.

Eikö kaverit tai tutut muutenkin olisi siihen parempi ratkaisu kuin seurustelukumppani? En missään nimessä pahalla vastannut siihenkään, sen vain kuulosti hölmöltä ratkaisulta, liian isolta palalta tavallaan. Itse olen nyt alkanut harkita mielenterveysyhdistyksen ryhmiä, tietääkseni niissä on pääasiassa yhdessä tekemistä eikä aina niinkään sitä keskustelua ja voihan siellä tutustuakin.

Tottahan toki ymmärtävät ihmiset ovat aina paras ratkaisu, mutta tällä hetkellä lähipiirisitä ei tunnu sellaisia löytyvän, ainoot jotka tuntuvat ymmärtävän tilannettani ovat täällä tukinetissä. Psykiatri ei todellakaan ymmärrä, teraupeutti vähän, kaverit ei yhtään. Enkä viitsi hirveesti kavereille näistä oloista jauhaa, ei ole sen tyyppisiä... Tuntuu, että tässä on nyt ollut masennusta ja paniikkihäiriötä, vaikkei niitä ole diagnosoitu. Olen vaan itse sen päätellyt. Ja välillä sosiaalisten tilanteiden välttelyä, vaikka toisaalta ne auttaa toipumaan, kunhan niitä ei ole liikaa.

Tässä tuntuu olevan niin kaikkee päällekkäin, että pitää kai hoitaa vaiva kerrallaa, ja keskustella psykiatrin kanssa lääkityksestä ja miten sitä muutettaisiin.

Kyllähän tää yksin olokin alkaa pikku hiljaa syömään miestä. Kyllä niitä kavereita on, mutta ei jotenkin jaksa pitää hirveesti yhteyttä. En sano, että olisin epäsosiaalinen, mutta välillä on voimat niin loppu ettei vaan jaksa. Sillä kyllähän sosiaaliset tilanteet kuluttavat energia, eli sitä olisi hyvä edes jonkin verran olla. En tiedä... Ehkä oon vaan vähän jumittunut tähän tilanteseen, enkä tiedä ulos pääsyä. Kun tuntuu ettei kaikki ole pelkkää psyykkistä vaivaa, vaan suurilta osin myös somaattista.

Loppujen lopuksi etsin vaan sitä parempaa oloa, tuli se sitten mitä kautta tahansa... Jotenkin vaan toi kaverin itsemurha on alkanut kummitteleen mielessä. Jotenkin, kun sitä ei vaan saa päässä selvitettyä, että miksi? Ja on jotenkin niin katkera siitä... Luulen että siitä nää pahimmat ongelmat ja olotilat ovat lähtösin...

Mulla on vähän sama homma tuon kanssa, että ei jaksa pitää kavereihin yhteyttä. On vähän semmoinen fiilis, että tahtoisi, että olisi joku jolle puhua, mutta sitten ei jaksa tosta valikoimasta ketään katsella kauhean pitkän aikaa kerrallaan. Paitsi sitä yhtä, joka poistui keskuudestamme, jaksoin katella kyllä mielin määrin. Mun kaverit ei edes hirveästi ole olleet yhteydessä muhun. Vaikka tietävät mun tilanteen. Mutta ilmeisesti olettavat mun ottavan yhteyttä sitten kun haluan puhua. Kun en sitä aina halua tehdä. En tiedä. Tukena ovat kuitenkin, sitten kun on tarve.

Ootko saanut nyt puhuttua siitä kaverisi itsemurhasta?

Mää kävin eilen peräti kävelyllä. Go me. Muuta liikuntaa en hirveästi ole harrastanut. Tänään pyöräilin 12 kilsaa kun kävin sairaalalla, eikö se nyt ole jotakin sekin. Keli on aivan mahtava, nastarenkaillakin meinaa lentää mutkissa.

Hyvä jos oot kävellyt ja pyöräillyt. Siitä se lähtee.🙂👍 Mää en oo tonkaan vertaa liikkunut parin viikon aikana. Vaikka kai se auttais..

En mää siitä itsemurhasta juuri kenenkään kanssa oo puhunu, kaikki tuntuu välttelevän aihetta. Jopa minä. Jotenkin se on vaan tabu.

Oon tässä huomannu, että kyllä mää yksinkin pystyn jonkin verran oleen. Yöt vaan on niitä pahimpia, kun ei saa nukutuksi kun vasta aamu yöstä. Ei melatoniini oikeen pure...

Kyllä mää tosta itsemurhasta kesällä mainitsin yhdelle kaverille, mutta siihen se jäi. On aikamoinen tunnelman pilaaja puhe-aihe.

Kai se pitää unohtaa ja painaa syvälle muistin syövereihin, kun eihän siitä nyt hirveesti oo puhumista: kaveri riisti hengensä. Piste. Se on vaan kylmä fakta, eikä sitä puhumalla takas saa. Kai mää sen jossain vaiheessa unohdan, niin kuin kaiken muunkin paskan mitä elämän aikana on tapahtunut... Kun on tässä välillä ollut fyysisen voinninkin kanssa ongelmia. Vois olla sillain parasta, että eka keho sitten mieli kuntoon...

Entäs se terapeutti? Saisitko sille puhuttua asiasta? Ehkä se ammattilaisena osaisi sanoa jotain rakentavaa. Ehkä. Mulla vanhat kaverit hiljeni jo siitä, kun puhuin niille mun masennuksen aiheuttamasta pahasta olosta. Tosi turhauttavaa oli kun ei mitään hoitokontaktia vielä ollut ja yritti tukeutua niihin, ja vastaukseksi sai pelkkää hiljaisuutta. Hoitsun kanssa on saanut kyllä puhuttua siitä, mutta nyt sitten kun mies kuoli, niin se ei taida oikein olla kriisityöhön suuntautunut, eikä sillä tavalla ole niin hyödyksi kuin ennen. Ehkä psykoterapia voisi olla parempi, sitten kun valmistun ja on siihen varaa.

Melatoniini ei taida olla muutenkaan mitään järin vahvaa tavaraa. Ei se mullakaan auttanut, kun sitä joskus kokeilin. Onko sulla sitten jotain joka pitää sua valveilla illasta/yöllä?

Kyllä mäkin voisin sanoa: "Mies kuoli keuhkopöhöön. Piste." Mutta mulla se ei toimi niin. Mä oon siitä puhunut kaikille, jotka vaan kuuntelee. Töissä uskalsin vihdoin kertoa pomollekin. Ja kaikki on ollut tosi ymmärtäväisiä ja kuunnelleet. Ymmärtäneet, että asiasta pitää puhua ja saada se käsiteltyä.

Voinhan mää tietenkin yrittää terapeutille siitä mainita... Tuntuu vaan, että tässä on nyt jostain muustakin kyse, kun pelkästään siitä kaverin kuolemasta. Pitäs saada tavallaan koko paketti korjattua. Eli fyysinen ja henkinen puoli. Tiedän, että ne ei tosta vaan parannu, vaan se vaatii pitkä jänteistä työtä. Mulla vaan jotenkin tuntuu aina noi talvet menevän aika huonosti. Nyt on tietenkin jo parempi, kun aurinko paistaa ja muutenkin hienot säät ollut...

Joo kyllä se puhuminen varmasti auttaa. Mulla on vaan vähän semmosia ennakko luuloja, koska kun joskus puhuin sille terapeutille yhdestä ikävästä asiasta mikä tapahtui teini-ikäisenä, niin ei jotenkin tuntunut ymmärtävän ja mulle tuli aika huono olo siitä pitkäksi aikaa. Oon jotenkin alkanut vähän varomaan mitä suustani päästän siellä terapeutin luona, kun ei aina tiedä miten se ottaa ne asiat. Tai jos hän ei ole edes varsinaisesti terapeutti, vaan mielenterveys työhön erikoistunut sairaanhoitaja, mutta on se tavallaan terapiaa...

Olen kyllä ollut ns. "oikeassakin terapiassa", mutta se on niin pirun kallista, että ei ole tällä hetkellä varaa.

Eihän se melatoniini hirveen järeetä olekaan, paitsi mulla se on tota voimakkainta.

No tavallaan koko tää mun tilanne mua valvottaa. Pelottaa välillä niin hemmetisti, että onko mulla joku vakava tauti, kun ihan fyysisiä kovia kipuja on välillä. Ja myös öisin. Niin kun sanoin, olen käynyt nyt muutamaan otteeseen yleislääkärillä ja aina ne toteaa siellä saman, että ei ole mitään vakavaa ja lähettää kotiin.

Luulen, että tällä hetkellä tää mun kipuilu on enemmän fyysistä, kuin henkistä. Mutta kyllä silti sitä henkistänkin on, kun tein Ylen sivuilla jonkun aika luotettavan masennus testin, niin pisteet oli 20, ja siinä sanottiin, että jos on yli 12, niin olisi hyvä olla psykiatriin yhteydessä.

Hyvä, jos oot siitä puhunut monelle. Tuntuu, että tässä itsekin alkaa toipua synkästä talvesta...

No eikö tosta kaverin kuolemasta ole hyvä aloittaa se itsensä korjaus -prosessi. Jostainhan se pitää aloittaa ja se asia kuitenkin painaa sun mieltä, niin hyvä olis jos saisit sitä "painolastia" kevennettyä. Ja kevättä kohti mennään kovaa vauhtia, joten sinnittele. (:

Ja kannattaa sille hoitsulle varmaan mainita siitäkin, jos jokin sen sanominen jää kaivelemaan. Kuitenkin tarkoitus olisi saada sen kanssa aikaan hoitosuhde, joka toimii.

Mä en nyt yritä olla mitenkään ikävä, mutta voisiko toi kivuliaisuus olla somatisaatiota? ^^" Ei sillä, että sun tilanteesta ja kivuista mitään tietäisin, mutta kannattaa varmaan siitäkin lukea. Ainakin toi, että pelkäät vakavaa sairautta vois mennä sen alle.

Mullakin ropisee reippaasti pisteitä noissa masennustesteissä. Koulussa viimeksi sellaisen täytin, kun tunnilla niitä tehtiin ja vakavan masennuksen se kaavake mulle diagnosoi. Ja on sen lääkärikin diagnosoinut, kulkee tosin kaikissa virallisissa papereissa keskivaikean masennuksen nimellä, jotta saan pitää mun henkivakuutuksen. ^^" Vakavasti masentuneille niitä ei kuulemma suoda.

Paha sitä on mennä sanoon, että onko se somatisaatiota tai... Onhan se mahdollisuus olemassa, kun lääkärit eivät ole mitään löytäneet. Välillä tekis vaan mieli luovuttaa... Tiedän etteis sais, mutta kun kaikki asiat vaan ahdistaa niin pirusti: menneisyys, nyky-hetki ja tulevaisuus. Varsinkin tulevaisuus. Tossa kuukausi sitten tuntu vielä siltä, että koko maailma romahtaa, kun oli pimeetä ja katselin liikaa uutisia ja olin liikaa yksin... Tuntu että tässä touhussa ei ole mitään järkeä, että koko elämä on täysin mieletöntä... En tiedä onko nää sitten masentuneen mielen tuotoksia, mutta sellasia hirveitä ahdistus tiloja oli ja pelkoa siitä, että pärjäänkö enää. Tuntu, että oli jotenkin pimeässä kellarissa ja siellä piti havitella käsillä sitä katkasijaa.

Mua on ruvennut myös painaan mua hoitavan psykiatrin sanat, kun se sanoi jotain tän suuntasta about vuosi sitten että:" sairaus, josta kärsit tulee vain pahentumaan vuosi vuodelta." Saattaa olla väärässä, mutta kyllä tollaset sanat saa pelon kasvamaan, kun tuntuu että lääkäri ei tsemppaa, vaan pahentaa ahdinkoa.

Tästä mää uskon, että tässä kaikessa mun kärsimisessä on kyse: kun psykiatri, kerran sanoi, että sairaus ei poistu vaan tulee pahenemaan, niin sehän noilla sanoilla vie kaiken toivon. Että mää en pysty tästä nouseen.

Olen netistä lukenut sairaudestani, ja siellä sanotaan, että muutama prosentti voi toipua täysin oireettomiksi. Miksei se lääkääri voinut sanoa, että sinulla on pieni mahdollisuus toipua ja että toivoa on? Mun mielestä on kyllä todella ankaraa todeta potilaalleen jotain, mikä pahentaa tilannetta ja ei välttämättä ole edes totta.

No, kävin siellä sairaanhoitajan luona viime maanantaina. Ei puhuttu siitä kaverista. Oon vähän kahden vaiheilla, että kannattaako edes. Kun voi käydä sillä tavalla että tulee vaan entistäkin huonompi fiilis. Että pitäisköhän vaan tässä vaiheessa keskustella mukavammista asioista ja kohdata ne haamut sitten myöhemmin, kun fyysinen vointi on parempi...

On näköjään joo tosi kannustava psykiatri ollut sulla. Ei ne kyllä aina tunnu pääsevän ihan potilaan tasolle ajattelussaan, kun niin villejä asioita päästelevät ihan yleisesti suustaan. Samaa tekee tosin hoitajatkin. Mulla ei ole mitään ihmeellisiä hoitohenilökuntaan kuuluvia ihmisiä tupsahtanut eteen, mutta entinen psykiatri ei uskonut lääkkeisiin. Joka oli ehkä hitusen erikoista.

Mut hei, sullekin torakka-mode päälle ja etiäpäin. Mä oon kuulemma raivostuttavan optimistinen aina välillä ja huomaan sen itsekin, mutta ylöspäin sitä on pyrittävä. Vaikka ei missään olekaan mitään järkeä, niin sitä voi yrittää istuttaa asioihin kuitenkin. Ja jos siitä sairaudesta voi parantua, niin kai sitä voi helpottaakin. Ei sinällään kannata antaa liikaa painoarvoa negatiivisille kommenteille, vaikka se onkin tosi vaikeeta välillä. ^^"

Tietysti itse tunnistat parhaiten mistä haluat puhua ja mistä et. Ehkä sillekin kaverin kuoleman käsittelylle tulee aikansa jossain vaiheessa. Älä luovuta siellä kuitenkaan, tsemppiä. *thumbs up*

Huomaan kyllä, että olet positiivinen. 🙂 Se on hyvä piirre.🙂👍 Kun se tarttuis tännekin... No ehkä, kun vettä on virrannut tarpeeksi Tammerkoskessa, niin aika parantaa... Toi torakka-mode kuulostaa hyvältä, ainut vaan että mietin sitä miten sen käytännössä vois toteuttaa? Kun tuntuu välillä, että kivut oon niin kovat, että sekoon...

Tavallaan tuntuu, että se kipu jäytää ja nakertaa päivästä päivään. Jotenkin pitää saadaa tää syöksy-kierre loppuun... Toisaalta, on tässä nyt lähi-aikoina ihan hyviäkin asioita tapahtunut ja varsinkin toi kevään tulo piristää.

Mietin sitä Torakka-modee, että onko se sitten sitä että kipristelen kotona tuskissa ja odotan parempia aikoja vai näillä vähäisillä voimilla koitan elää aktiivista elämää, vaikka sekin tuntuu aika mahdottomalta tässä vaiheessa..? Tai ehkä jonkinlainen väli-muoto noista...

Se olis parasta, jos elämä antais vähän armoo ja että vois vaan maata vaikka muutaman kuukauden. Ei tarvis huolehtia syömisestä eikä muusta. Sais vaan olla ja vaikka kuunnella musiikkia ja sitten kun olis taas parempi vointi, niin lähtisin liikkeelle...

Kyllä mää jotenkin viime kesänä jo mietin, että mitäköhän siitä talvesta tulee... Silloin oli kyllä välillä aika villliä menoo ja tuli valvottua öitä. Voi olla, että nyt maksan sitten sitä laskua.

Mistäköhän sitä aloittais tän huipulle kipuamisen? Kai se pitää varovasti tunnustellen. Vielä kun sais sitä kuuluisaa energiaa, jolla hilais ittensä sinne... Ainakin näiltä sivuilta sitä saa....🙂