Moi
Et kertonut perheestäsi. Näetkö vanhempiasi tai onko sinulla sisaruksia?
Pystyisitkö harrastamaan jotain? Onko sinulla viikottaisen hoitajan käynnin lisäksi terapiaa?
Anteeksi tämä kysymysten määrä 🙂

Voisitko hakeutua lääkärille suoraan ja esittää asiasi? Käsittääkseni lääkäri voisi kirjoittaa lähetteen ja sen kanssa voisit suoraan mennä osastolle. Ainakin yhden tällaisen tapauksen tiedän. Eli sitä kai voisit yrittää.

Mistä ahdistuksesi tulee? Onko sitä koko ajan vai helpottaako jokin tekeminen sitä? Ja vähän kuten edellisen viestin kirjoittaja kysyi; onko sinulla perhettä tai ystäviä, joille pystyisit avautumaan?

Itselläni on tällä hetkellä aivan järkyttävä suru ja ahdistus, koska poikaystäväni kuoli kolme viikkoa sitten. Muiden läsnäolo auttaa ainakin minua, vaikkei ihmiset osaisikaan sanoa lohduttavia asioita. Ahdistus menee aalloissa, välillä sitä ei ole lainkaan ja välillä pitää popsia rauhoittavia. Mutta jos sinua auttaa jonkun läsnäolo, niin hakeudu ihmeessä ihmisten pariin.

Moi,
On mulla kolme vuotta vanhempi sisko ja vanhemmat asuu tässä lähellä. En vaan tule hirveen hyvin juttuun niiden kanssa. Ystäviä on mutten halua niille tästä kertoa, kun viimeksi tuli vaan huonompi olo, kun kerroin muutamalle kaverille. Harrastan liikunta monessa muodossa ja joskus rämpyttelen kitaraa. Oon vähän puun ja kuoren välissä, haluaisin olla yksin, mutta silloin ahdistaa... Rauhoittavassa seurassa on hyvä olla, jos vain löytää oikean tyyppisen ihmisen. Rauhoittavia lääkkeitä on määrätty pahimpaan ahdistukseen. Mulla on vielä sellanenkin ongelma, että porukoissa joissa liikun, olen saanut semmoisen roolin että kerron kaikki vitsit ja hauskuutan muita, vaikka olo on ihan hirvee. Aina kun olen tavannut kyseisiä ihmisiä ,ja joutunut jotenkin pakolla olemaan se hauska tyyppi, mieli tekisi ampua kuula omaan kalloon...☹️ En vaan tässä elämän tilanteessa jaksa yksinkertaisesti olla hauska, vaan haluaisin murjottaa. Olla ryhmässä, mutten välttämättä koko ajan äänessä tai kertomassa jotain kuningas juttua. Ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Alan oleen aivan poikki siitä roolista. Vaikka kävisin semmoisessakin ryhmässä, missä on masentuneita muut niin miksi mun pitää olla siellä se hauska? Eikö mullakin ole oikeus olla masentunut jossain vaiheessa elämää... Tiedän itsestäni sen että ajattelen liikaa: mitä muut ajattelee, mutta sellainen luonteen piirre mussa vaan on. Toivoisin vain, että ihmiset olisivat vähän suvaitsevaisempia, eivätkä susia lampaiden vaatteissa, eivätkä aina iskisi arimpaan kohtaan... (Sori vuodatus) En nyt tarkoita, että kaikki ihmiset ovat kyseisiä susia, älkää käsittäkö väärin. Olisiko mun sitten vaan vaihdettava kaveri piiriä ja olla joukossa se vähän sulkeutunut, mutta teräviä kommentteja vähän väliä laukova kaveri? Sellainen haluaisin olla, mutta tässä taas tulee tämä kysymys: voiko ihminen olla persoonaltaan sellainen kuin haluaa olla vai onko ihminen sellainen millainen hän nyt sattuu olemaan syntyjään? Mietin vain että kumminkin toiset ihmiset on kaikki kaikessa mulle, mun on saatava nähdä ihmisiä päivittäin, etten lopullisesti sekoa yksinäisyyteen... Mistä löytää oikea ihminen mulle? Mihinkään Tinder treffeille en enää lähde. 🙂 Vai pitääkö opetella oleen yksin? Kestää ahdistus ja masennus ja kaikki... Kadehdin sellaisia vanhoja pareja tuolla kaupungilla, jotka voivat välillä istua hiljaa, vaikka kahvilassa vieretysten. Eivät tarvi jatkuvasti sanoja, se toisen läsnä olokin välillä riittää. No tästä tuli taas tämmöstä vuodatusta... Kiva kun ootte kirjoitelleet.🙂👍

Sanotaanko näin, että sen sijaan, että huolehdit niin paljon siitä mitä kaverit ajattelee, voisit yrittää nyt keskittyä ihan oman olosi kohentamiseen. Mullakin on ollut tuo hauskuuttajan rooli käytössä, eikä se tuntunut hyvältä tulla esiin sen takaa. Olet kuitenkin itse itsesi tärkein ihminen, joten pidä hyvä mies se mielessä (vaikka mitä minä olen mitään sanomaan).

Jotenkin vaan pystyn samaistumaan tuohon tilanteeseesi. Ahdistusta mulla ei ole ihan niin usein, mutta kuitenkin. Oikean ihmisen löytyminen voi viedä aikaa. Netistä ja nettitreffisivuilta voit löytää samanhenkisiä ihmisiä. Muuta en nyt sitten osaakaan sanoa. En ole sitä tyyppiä, joka löytäisi sielunkumppaninsa kauppajonosta.

Ymmärrän pointtisi. Mutta tuntuu, että mun elämä nyt on tätä samaa paskaa, joten toinen ihminen voisi olla se ratkaisu. Ajattelin, että ei siinä ainakaan menetä mitään jos kokeilee jonkun kanssa yhdessä asumista. En vaan tän ahdistuksen takia jaksa hirveesti panostaa kumppanin löytämiseen, vaikka se voisi olla avain ahdistuksen lieventymiseen. Kun kirjoitin, että elämä on samaa paskaa, niin olen sitä mieltä siksi, että junnaan paikallani. Monta vuotta jo mennyt siten, että ensiksi aloitan opiskelun ja kaiken hyvän pitäisi silloin alkaa, sitten väsähdän muutaman kuukauden jälkeen, tulee burn out tai mikä lie ja taas olen lähtöpisteessä. Kaverit opiskelee ja on töissä, minä oon käyny vaan lukion ja sen jälkeen pari valmentavaa kurssia thats it. Ymmärrän kyllä Nyuu, että yksin tää elämä eletään, eikä sitä voi elää toisen kautta, mutta olen vaan niin ahdistunut, että etsin pakotietä toisista vaikkei se elämä toimisikaan niin. Ja tavallaan en pysty elämään vaan itselleni, tuntuu että oman navan tuijottaminen ei auta mua eteenpäin. Ainut mikä tällä hetkellä tehoo huonoon oloon on liikunta. Ajattelin että vedän kunnon teho kuurin, kolme kertaa viikossa salilla plus muu liikunta. En minäkään siitä sielunkumppanuudesta tiedä... Parempi olis kai sanoo että jotkut ihmiset sopivat toisilleen ja jotkut eivät. Uskon kyllä että tästä ahdistuksesta selviän, mutta odottavan aika on pitkä...☹️

Voin kyllä myöntää sen, etten ole elänyt neuvoni mukaan vain itselleni. Poikaystäväni oli minulle kaikki kaikessa. Elin, jotta voisin viettää hänen kanssaan aikaa. Ja sitten hän kuoli. Nyt kaiken surun keskellä tuntuu, että ei minulla ole annettavaa kenellekään toiselle. Mutta itselläni oli jokseenkin samankaltainen ajatusmalli kuin sulla aikaisemmin: aloitan koulun, sitten menee kaikki hyvin, mutta ei. Käyn töissä ja kaikki menee hyvin, mutta ei vieläkään. Löysin tuon aivan ihanan ihmisen, jonka kanssa meillä synkkasi hyvin, piti muuttaa yhteen ja elää yhdessä, mutta silti välillä tuli hetkiä, jolloin ahdisti niin paljon, että tahdoin vain kuolla pois. Ja nyt kun hän kuoli niin en tiedä miten päin olla. Tietystikin kaikki nuo asiat mitä olen pystynyt tekemään ovat helpottaneet elämää. Onhan silloin muutakin ajateltavaa kuin oma paha olo. Mutta lopulta se paha olo poistuu vain kitkemällä sen lähde pois. Ja se on vaikeaa, myönnetään.

Mutta jos se edes hieman auttaa, että saat purkaa tuntojasi täällä, niin hengailen täällä aika paljon tuon oman "ongelmani" vuoksi. Eli juttuseuraa löytyy.

Hyvä tietää että vietät aikaa täällä. Juttu seura ei ole koskaan pahasta. 🙂Luulen, että mulla on aika paljon samanlaisia kokemuksia kun sulla... Mun hyvä kaveri teki itsemurhan viime vuoden maaliskuussa ja siitä tavallaan on alkanut tämä ahdistuksen kierre. Se ahdistus ei tullut heti tiedon saatuani vaan pikku hiljaa. Niin se kai yleensä menee näissä kriisitilanteissa... Alkaa tajuaan. Jotenkin, ainakin omalla kohdallani, ns. "luonnollisen kuoleman" käsittelee paremmin tai onnettomuus kuoleman. Mutta kun kaveri lähtee itsemurhalla, se jää kummitteleen takaraivoon ja varmasti kummittelee vielä pitkään, ellen saa terapiassa sitä taakkaa purettua... Mulla muutenkin oli niin rankka toi viime syksy, ettei ihme jos vähän ahdistaa. Oli kova stressi opiskelussa. Asuin kouluni asuntolassa, joka oli aika karsee mesta, yksin jouduin olemaan aika paljon, ja samalla oli kaamos, myös raha oli todella vähissä. Oon tässä miettinyt, että koskahan sitä on valmis opiskelemaan, kun tuntuu että vanhemmat, terapeutit ja muut painostavat siihen, mutta kun itse pelkää taas sitä että tulee se totaalinen romahdus, kun niin on käynyt ennenkin. Mutta kun sitten sekään ei ole hyvä, että en opiskele, sillä silloin on paljon luppo aikaa ja liikaa aikaa miettiä omia huolia. On tää vaan niin kaks piippusta... Mulla on ollu noita ihan samoja tuntemuksia kun sulla, että on ollut niin ahdistava olo että haluais pois tästä elämästä... Ne on niitä tyypillisiä masennuksen oireita. Ja just se että välillä syksynkin aikana tuntu että olen aivan pohjalla, enkä sieltä pysty enää nousemaan... Mutta on tässä kumminkin pikku hiljaa noustu... Ajatukset vaan voi saada ihmisen sellaseen loukkuun, ettei nää mitään ulos pääsyä... Tällä hetkellä yritän vaan olla positiivinen ja luottaa tulevaisuuteen, ei kai tässä muutakaan voi. Kyllä me tästä vielä noustaan. Muista urheilla. Nimimerkillä auttaa.🙂👍

Oletko saanut tuohon ystäväsi itsemurhasta selviämiseen tarpeeksi sitä keskusteluapua? Tuntuu, että se vähän riippuu ihmisestä paljon sitä tarvitsee. Omassa tilanteessani olen huomannut, että tukiverkko on laajempi kuin kuvittelinkaan. Esim. koulukaverit on olleet ihan mahtavia ja kuuntelee mun henkisen oksennuksen tuotoksia ja peräti osaavat sanoakin jotain.

Tuo mitä sanoit luonnollisesta kuolemasta varmaan pitääkin paikkansa, mutta itse kun olin paikalla kun nuori, rakas ihminen vain yhtäkkiä kuoli niin se on todella paha shokki. Miehen perheenjäsenien kanssa juteltua on jäänyt sellainen tunne, että he prosessoivat asiaa pikkuhiljaa ja kun olen kysynyt miten menee, niin vastaus on "ihan hyvin". Multa ei samaa vastausta tule saamaan vielä hetkeen. Edelleen verkkokalvoille on porautuneena se tilanne, kun ensihoitajat lopettivat elvytyksen ja mies makasi tuubit suussa silmät auki tuijottamassa elottomana kattoon. Tosin nyt tuli semmoinen avautuminen, että olisi ehkä pitänyt laittaa omaan ketjuuni... Pahoittelen.

Mitä opiskelet? Kyllä varmaan parhaiten tunnistat omat voimavarasi, vaikka jos sinne koulun penkille lähiaikoina takaisin päädyt, niin saatat yllättyä omasta vahvuudestasi. Pystyisikö opintojasi jotenkin keventämään, että saisit suoritettua koulun omassa tahdissasi?

Ja kai sitä pitäisi yrittää jotain urheilua taas jossain vaiheessa. Salille mua ei taida saada takaisin hetkeen, mutta on mulla kahvakuula. Ja joogailua harrastin joskus päivittäin, voisi kai sitäkin taas yrittää.

Joo, kyllähän se varmasti karua ja hirveetä on katsoo vierestä, kun joku kuolee... Mun kaverin tapauksessa kävi sillä tavalla, että sain kuulla vasta monta kuukautta kuoleman jälkeen siitä mitä oli tapahtunut. Luulin, että kun kaveri ei ollut noin puoleen vuoteen pitänyt mitään yhteyttä, että se on suuttunut mulle jostain eikä halua enää olla tekemisissä. Kun sanoin, että hyvä kaveri, niin olihan hän sitä muutama vuosi taaksepäin, kun käytiin yhdessä viihteellä ja kierrettiin kesät tanssilavoja asuntovaunun kanssa. Kyllä siinä aika hyvin oppii tuntemaan toisen, kun niin tiivisti kumminkin näkee... En tiedä viittinkö niistä muistoista enempää kirjoittaa, tulee vaan niin haikee olo...☹️ Olen jonkun verran saanut keskustelu apua, mutta kai se pitää ottaa itse puheeksi seuraavan kerran kun nään terapeuttia, kun ei se yksin pohtimalla siitä miksikään muutu. Parempi, kun siitä kertoo jollekin, niin saa uudenlaisia näkökulmia ja ei välttämättä tunnu niin pahalta.
Hyvä vaan mun mielestä että avaudut. Eikös tää koko sivusto sitä varten olekin...
Opiskelin tieto- ja tietoliikennetekniikkaa, mutta lopetin sen. Nyt luen Historian pääsykokeisiin, jotka on toukokuussa, Historia kiinnostaa kumminkin loppu peleissä paljon enemmän kuin tietotekniikka. Kyllä niitä opintoja keventään pystyy kun ei ota liika sivu-aineita ynnä muita ja jos tulisi taas eteen romahdus, niin voihan yliopistossa olla monta vuotta kirjoilla, vaikkei vähään aikaan kävisi luennoilla. Hyvä jos pystyt minkäänlaista liikuntaa harrastaan, pitää mielenkin paljon virkeempänä.🙂👍
Mulle on kirjoittettu eläkettä pariksi vuodeksi tästä eteenpäin, joten sen valossa mulle tulee rahaa kuukausittain kohtuullisesti, mutta kyllähän se tavoite on että pääsisin vielä jossain vaiheessa työ-elämään... Kaikillahan tää elämä sellasta taistelua on, mua auttaa ajatus, että sitten kun kuolema tulee omalle kohdalle, niin se on kaiken loppu. Eikä ole mitään helvettiä tai taivasta. Tavallaan vaan nukahtaa muttei herää. Ei tunne enää mitään, se on todennäkösesti fakta, mutta onhan se jotenkin lohdullistakin, niitä kohtaan joille ei ole jaettu sitä neljää ässää... No jaa. Mutta voimia sinne.🙂

Hyvä juu ottaa itse asia esille, ei hoitajat/terapeutit välttämättä muuten tajua, vaikka ammattilaisia ovat. Ei ne sitten kuitenkaan osaa ajatuksia lukea. Kuinka usein terapeutilla käyt? Mulla on käyntejä psykiatriselle hoitajalle kaksi kertaa viikossa. Saa sielläkin purettua ajatuksia tapahtuneesta ja sen tuomista tuntemuksista. Aikaisemmin kävin kerran viikossa masennuksen ja univaikeuksien vuoksi, mutta hienosti tuntuu, että on kadonnut koko masennus tämän tapahtuman johdosta... Mutta eiköhän se hiivi kimppuun taas jossain vaiheessa, niin se aina tekee.

Mutta onnea pääsykokeeseen, toivottavasti menestyt. Mulla ainakin auttoi jonkin aikaa se, kun pääsi opiskelemaan mieleistä alaa. Kovasti yritän nyt pitää aikataulun kasassa vaikka meneekin päin helkkaria. Keväällä pitäisi valmistua, ja mieskin varmaan haluaisi, että yritän edes pitää itseni kasassa koulun saralla. Ja kyllähän se auttaa, että on päivisin mielekästä tekemistä joko opiskellen tai työskennellen, ei tunnu elämä niin tyhjältä.

Mie en myöskään usko minkään sortin kuolemanjälkeiseen elämään. Mikä on tällä hetkellä aika lohdutonta. Kyllä toivottelen miehen kuvalle hyvät huomenet ja nukkumaan mennessä totean, että rakastan häntä, mutta en usko, että hän sitä kuulee. ^^" En myöskään usko karmaan, mutta silti aivot väittää, että mies kuoli, kun mä olen paha ihminen. Mutta kaipa tämä tästä. Kauheat lörinät puhun vain itsestäni, vaikka alkujaan oli tarkoitus sulle jotain apua keksiä...

Kyllä itsestä pitää puhua, kun loppujen lopuksi yksinhän me täällä pallolla temmelletään... Miten se Jonna Tervomaa sano laulassa, että "yksin kaikki rinnakkain". Oon jopa lukennut joskus Raamattua ja ei sielläkään oikeasti sanota, että kuoleman jälkeen pääset paratiisiin. Sielläkin puhutaan vaan että tavallaan nukahtaa. No se siitä. Kiitos tsemppauksesta, osallistun varmaan preppaus kurssille Helmikuussa ja meen sinne yliopistoon vaikka väkisin. 🙂
Ainahan sitä tuntuu elämässä olevan joku ongelma, uni vaikeus, masennus tai sitten muuten vaan tyhjä olo. Sellasta tää vaan tuntuu olevan, mutta aina pitää kaivaa jostain se positiivisuus ja jossain sanottiinkin hyvin ettei ihminen ole koskaan täysin onneton. Kyllä uskon että se toivo elämiseen aina jotain kautta löytyy ja ihmisluontokin on sellainen että kaikesta yritetään mahdollisimman hyvin selvitä, tietenkin masennus voi viedä elämän halun, mutta kun miettii silloinkin että kuoleman jälkeen ei ole mitään niin varmasti tuntuu taas elämä arvokkaalta. Ainakin mua se on auttanut, että ajattelee tämän ainoaksi elämäksi ja yrittää tässä pärjätä mahdollisimman hyvin ja olla ns. "ihmisiksi".
Kuunteletko musiikkia paljon? Se on ainakin auttanut mua. Saa mielen rentoutuun. Välillä menee kyllä Metallin puolelle, mutta kyllä sekin auttaa sopivasti annosteltuna. Ajattelisin kuitenkin että sulle, niin kuin mullekin, on hyvä olla tällä hetkellä mahdollisimman paljon ihmisten parissa ja varsinkin semmoisten jotka ovat ymmärtäväisiä ja muuten mukavia. Ja vältellä semmoisia joiden kanssa mieli vaan synkkenee, sillä heitäkin tuolla yllättävän paljon näkee. Hengitys harjotuksetkin on hyviä välillä jos oikeen ahdistaa. Sitten tietenkin jos oikeen pahaksi menee niin rauhottavat, mutta tuskin niitä tarviit. Itse tarviin joskus, mutta yritän pysyä niistä erossa vaikka lääkäri niitä on tarvittavaksi määrännyt. Meditointi kans auttaa, kun välillä vaan pysähtyy miettimään... Ja tekee läsnäolo harjotuksia... No toivottavasti noista joistain neuvoista olis apua. Kiva kun oot kirjotellut.🙂👍

Hyvä, että sulla on asenne kohdallaan yliopistoon pääsemisen suhteen. Mä oon ikuinen optimisti eli silkalla parempaan huomiseen uskomisella porhallan eteenpäin. Tosin pessimisti ei pety, mutta optimisti tuntuu pettyvän aina.

Musiikkia olen yrittänyt kuunnella jonkin verran. Se jotenkin ahdistaa. Mikä varmaan kuulostaa oudolta. Saatan kuunnella musiikkia 20-30 minuuttia ja sitten se täytyy laittaa pois kun tulee kaipuu hiljaisuuteen. Ja sitten hiljaisuudessa vaan pohdiskelee asioita. Ei tosin ole normaalia tuo musiikkiahdistus, se on tullut vasta nyt. Minkä tyyppistä tykkäät kuunnella?

Rauhoittavia oon muutaman syönyt miehen kuoleman jälkeen. Välillä ollut niin järkyttävät lihastärinät, että olen tarvinnut niitä rauhoittamaan lääkettä. Rauhoittavista tulee turhankin hyvä olo, niin en niitä sitten kuitenkaan halua usein syödä. Joogaamisen voisi kyllä yrittää aloittaa taas, siinähän niitä hengitysharjoituksia tulee samalla tehtyä. Ja tulee semmoinen zen-fiilis. Suosittelen.

Aika laidasta laitaan kuuntelen musiikkia. Lähi aikoina oon kuunnellut paljon Tool nimistä bändiä, soittaa progressiivista metallia, jotenkin se rauhoittaa, vaikka ei ole mitään kepeetä musaa. Mulla se menee tavallaan sillai, että kun ahdistaa, musiikki helpottaa ja taas välillä kun on parempi, olo niin musiikki saattaa ahdistaa. Onhan se vähän outoa.🙂
Joo ne rauhottavat on kyllä aika petollisia, kun pistää niin euforisen olon, mutta sitten toisaalta, jos niitä paljon syö, niin jää koukkuun.
Se on hyvä että oot kaikesta huolimatta positiivinen, itsekin koitan olla parhaan mukaan, vaikka välillä se tuntuukin mahdottomalta.
Tuntuu, että noi syksyn pimeydet vetää aina ihan ala maihin. Mulle ei sovi yhtään. Onneks nyt on jo valosampaa ja lunta. Oon ajatellu, että jos saisin jostain paljon rahaa, niin muuttaisin Espanjaan, ei nää Suomen vuodenajat vaan sovi mulle. No eipä sitä voi valita mihin maahan syntyy... Voishan sitä jotain äijä-joogaa harkita. Semmosiakin kuulema on. Yritän tässä vaan ottaa päivän kerrallaan ja käydä aina välillä jossain ettei ihan jämähdä neljän seinän sisään. Välillä kyllä on jotenkin niin levoton olo ettei tiedä miten päin olis... Ehkä tää tästä paremmaks muuttuu, kun kesää kohti mennään...🙂

On tässä ollut päällä semmoinen torakka-mode, että oon välillä miettinyt oonko joku sosiopaatti, kun jaksan käydä koulussa ja nyt kun sain muutamaksi päiväksi keikkatöitä, niin käynyt siellä. Vaikka oonhan mä sisältä edelleen ihan tuusannuuskana. Mutta positiivisuus kulkee yhdessä tuon torakkuuden kanssa. Pakko tulla vielä eteen hyvä päivä.

Mulla ei pimeys niinkään vaikuta olotilaan. Masennus vaan tulee ja menee miten sitä itse huvittaa. Hoitaja pisti mut täyttämään oirepäiväkirjaa, että saisi vähän tolkkua siihen mikä mun masennuksen laukaisee, mutta nythän se jäi kun kriisi iski päälle.

Mikä Espanjassa kutsuu? Oletko käynyt siellä lomailemassa? Eikä jooga tunne sukupuolta, senkus pistät venytellen. Millä lailla tulee levoton olo?

Ei kai se nyt mikään sosiopaatin merkki ole, jos jaksaa tehdä töitä ja opiskella... Sehän on vaan hienoa, että kaikesta huolimatta jaksat pyörittää arkea, oot sitkee.🙂👍 Joo olen itsekin joskus tehnyt ns. "oirepäiväkirjaa" toisin sanoen kirjottanut vaan paskan olon pois. Välillä auttaa ja välillä taas voi pahentaa tilaa.

Oon muutaman kerran käyny Espanjassa ja jotenkin se ilmasto sopis mulle. (ainakin talvella) Kesät voisin olla Suomessa. Ja tietenkin olis hyvä tasoista futista siellä. Aattelin, että Malagaan muuttaisin tai siihen johonkin päin aurinko-rantoja.

Oon nyt käynyt tässä parin viikon sisään salilla muutaman kerran ja siellä kyllä venyttelen. Kyllä sieltä tullessa on yleensä ihan hyvä olo.
Välillä vaan on semmonen olo ettei jaksais keskittyä mihinkään ja tulee levottomaksi, mutta onneks ne hetket on lyhyitä. Jos multa keskittymis kyky menisi kokonaan, niin olisin aivan hukassa... Esim. kun musiikkiin keskittyy täysin, niin siinä unohtuu hetkeksi aikaa kaikki. Yleensä sen musiikin pitää olla sellasta vähän raskaampaa. En tiedä mistä johtuu, mutta oon sen musiikin kanssa kasvanut. Esim. Metallicaa oon nyt kuunnellut monena päivänä. Tulee siitä teini vuodet mieleen...🙂