Hei,

"Miksi en salli itseni olla onnellinen?" näinkö voisi ongelmasi tiivistää? Yrität miettiä elämähistoriastasi asioita, jotka vaikuttavat tänäänkin tunteisiisi salakavalasti.

Itselleni oli aikamoinen ahaa-elämys tajuta oman mustasukkaisuuteni takana olevan lapsuuden kokemukset omasta isästä, joka petti äitiäni ja äitini toi sen meille lapsille esiin. Silloin minuun kylvettiin siemen nimeltä "älä luota miehiin". Nyt kun olen avioliitossa "elämäni miehen" kanssa, tuo siemein kasvoi oikein tosissaan - ja sen kitkemisessä onkin työtä.

Voisiko sinulla olla jonkinlainen peruskokemus lapsuudesta, joka vaikuttaa tunteisiisi alitajunnassasi? Tarkoitan, ettet pohjimmiltasi koe ansainneesi onnea tai usko sen kestävyyteen? Toki nuo mieskokemuksesi ovat kaameita, mutta olet ollut vahva ja saanut repäistyä itsesi irti tilanteista, jotka ovat itsesi kannalta tuhoisia. Sinulla on käsittääkseni perusvahvuutta ja uskallat lopulta toimia.

Voisiko nyt olla kyse myös noiden aikaisempien kokemusten työstämisestä?

Tunteita ei ole hyvä piilottaa, mutta ymmärrän huolesi siitä, että vahingoitat nykyistä suhdettasi. Auttaisiko tämä kirjoittaminen ja vaikka jonkinlaisen tunnepäiväkirjan pitäminen, joss apohdit menneisyyttäsi ja satuttavia asioita?

Voimia sinulle ja muista, että tämä hetki on arvokas!🙂🌻

Kiitos vastauksesta Jasse 🙂

Varmasti asia osaksi on niin, että en ole koskaan kokonaan käynyt noita ikäviä asioita läpi vaan olen ne työntänyt jollain tavalla pois mielestä. Jollain tapaa kai olen paennut ongelmia urheiluun. Vielä jokunen vuosi sitten saatoin urheilla melkeinpä kaiken vapaa-aikani ettei vain tarvitsisi miettiä mitään suruja. Tottakai urheilu toi paljon iloa elämään ja sain sitä itseluottamustakin enemmän. Monet tutut myös sanoivat, että olin muuttunut ihmisenä todella paljon positiivisesti... hiljaisesta ja rauhallisesta naisesta oli tullut iloinen, positiivinen ja sosiaalinen. Toki se oli hyvä asia, mutta eräs hyvä ystäväni minulle sitten joskus sanoi, että yritänkö minä piiloutua sen uuden minän taakse ja se ehkä osaksi oli totta. Mä kai yritin niin kovasti näyttää kaikille, että pärjään että en muistanut surujani vaan keskityin siihen, että mun pitää pärjätä!! Ja monta vuotta pärjäsinkin suht. hyvin, vaikka ajoinkin miehiä kovasti pois.

Nyt kuitenkin viimeisen vuoden sisällä on mennyt kaikki mahdollinen pieleen ja olen itsekin herännyt kyselemään itseltäni sitä, että mistä kaikki loppujen lopuksi on alkanut.

Kerroin noista elämäni miehistä... huonoja kokemuksia on paljon lisää ☹️ En tiedä olisiko kaikki lähtöisin sitten jo niiltä ajoilta kun ensimmäisen poikaystävän kanssa seurustelin. Olin 14-vuotias kun tavattiin ja olimme yhdessä 7 vuotta. Kaikki oli hyvin siihen asti kunnes poikaystäväni hakattiin yhtenä vappuna ja hän muuttui sen jälkeen täysin. Hän oli semmoinen pieni ja hoikka kun tapasimme, mutta tuon tapauksen jälkeen häneen vaan jotenkin kertyi niin paljon vihaa ja kostonhalua, että hän alkoi käymään salilla kuin hullu. Kun sitten hän pääsi salille töihinkin niin ei hän enää muuta nähnytkään kun lihasten kasvattamisen ja sen, että hän näyttää kaikille! Mutta eipä jaksanu poikaystävä odottaa luonnollista lihasten kehittymistä vaan alkas vetämään nappeja ja liikkumaan "isojen miehien" kanssa. Pianpa sitten olikin yhtäkkiä pieni hoikka mies 40 kg painavempi ja aikamoinen lihaskimppu. Sen jälkeen alkas kaikki sit menemään vielä pahempaan suuntaan... miehelle iski paniikkihäiriö ja mömmöjen takia aggressiivisuuskin tuli sit kuvioihin. Alkas tuntumaan siltä, että meillä kahdella ei ollu enää mitään muuta yhteistä kuin koti. Poikaystävä ei halunnu läheisyyttä ja seksielämä katosi kokonaan. Menimme koko ajan molemmat omia menojamme eikä paljon aikaa yhdessä vietetty. Sitten tuli se päivä, että poikaystävä alkas olemaan todella huonossa jamassa. Ja tulipa sitten sekin päivä kun hän meinasi hermostuksissaan minullekin antaa turpiin ja eksyi toisen naisen sänkyyn. Ehkä tuo kaikki sitten vihdoin herätti. Hän kävi lääkäreillä, mutta lääkärit sanoi, että oot luulosairas kunnes sit vihdoin joku tajus, että miehellä on kyllä mielenterveysongelmia ja hän tarvii apua. Niinpä sit hänet lähetettiin psykiatrin luokse ja siitä lähti sit tie parempaan suuntaan hänen kohdallaan, mutta meidän suhde oli jo kuollut eikä enää sitä osattu pelastaa. Olin niin loppu siitä kun olin yrittänyt ymmärtää ja tukea, mutta mikään ei auttanut. Lopuksi olin sitten niin loppu, että en jaksanut jäädä enää tukemaan.

Ehkä tuosta sitten on jääny arvet, sillä olihan tuo minun ensimmäinen parisuhde. Sitten seuraava pidempi suhde olikin tuo josta kerroin ensimmäisessä viestissä. On todellakin miesten suhteen joutunut pettymään ja olen kokenut aika kovia juttuja.
En kai ole koskaan oikein tuntunut riittäväni kenellekään.

Ja vielä kun nyt tässä miehistä puhutaan niin kerronpa tämmöisenkin asian mikä mulle on tapahtunut.... Tuossa jokunen vuosi sitten yksi ystäväni (miespuolinen) soitti ja kertoi, että oli ollut chat-kanavalla ja siellä oli hänelle tullut juttelemaan joku mies. Mies oli alkanu ehdottelemaan vaikka mitä. Mies oli kysellyt, että kiinnostaisiko ystävääni kolmenkimppa jne. Hän oli myös kertonut, että hänen tyttöystävänsä kuulemma tahtoisi ihan välttämättä saada kahtaa miestä yhtä aikaa jne. jne. No ystäväni oli sit jääny hetkeks kyseleen, että mikä hullu siellä oikein on ja kyselly kaikenlaista. Tää tyyppi oli sit lähettäny kuvan itsestään ja naisestaan ja siinä kuvassapa olin minä ja ex-poikaystäväni 😑❓ Minä olin ihan ymmälläni... joku jakeli siis minun kuvaani netissä ja ehdotteli kaikenlaista pervoa!?!?! Itse aloin heti epäilemään ex-poikaystävääni kun hän siinä kuvassa minun kanssa oli, mutta eihän hän myöntänyt (kyseessä siis sama mies, joka deitti-sivustoilla etsi naista, vaikka seurusteli minun kanssani). Toivoin sit vain, että asia unohtuu, mutta sitten alkasi tulemaan facebookissa tuntemattomilta miehiltä viestejä, että "Moi, muistakko mua?" Sit ku kyselin niin selvis, että kaikki oli saanu myös tuon mun kuvan ja oli ehdoteltu vaikka mitä. Tätä on jatkunu jo 3 vuotta ☹️ Viimeisin tapahtui tän vuoden alussa kun taas yksi tyyppi lähestyi viestillä facebookissa. Kerroin hänelle, että en todellakaan ole ollut minä vaan joku lähettelee mun kuvia ja esiintyy minuna. Tyyppi pyyteli anteeksi ja hän lähetti minulle kaikki viestit, kuvat ja tiedot mitä oli saanu kun oli mukamas minun ja poikaystäväni kanssa jutellut. Teinpä sitten rikosilmoituksen ja lähetin kaikki nuo saamani tiedot poliisille. Poliisi on minuun ollut yhteydessä ja kertoi, että selvä yksityisyydenloukkaus on kyseessä, mutta saadaanko syyllistä kiinni onkin sitten eriasia.
Eipä tämäkään siis mitenkään ole auttanut minua uskomaan miehiin.... ☹️

Mutta ehkä nykyiseen olotilaan vaikuttaa myös se, että työnkin suhteen on huono tilanne. Olin yli 10 vuotta samassa firmassa töissä kunnes sitten kesällä 2008 olin yksi monista irtisanotuista taloudellisista ja tuotannollisista syistä. Se oli aika iso elämänmuutos. Sekin sai mut tuntemaan, että oon epäonnistunu kaikessa. Kun sit tosiaan lähdin isoon kaupunkiin sen yhden miekkosen kanssa ja sielläkin meni kaikki pieleen niin tuntui siltä, että epäonni seuraa mua. Nyt on sitten vaan ollu määräaikaisia työsuhteita enkä oiken tiedä minne suunnata. Haluaisin opiskella, mutta opiskelijan rahat on niin pienet ja jos vaikka löydänkin ratkaisun niin johonkin asiaan se aina tyssää. Ja vielä tämän päälle olen sairastellut jatkuvasti ja hajosi selkäkin niin rakkaaseen harrastukseenkin on into kateissa. Olen siis oikeastaan koko elämäni kanssa ihan hukassa ☹️

En tahtoisi olla poikaystävälle kylmä, mutta koko aika sitä olen. En pysty tällä hetkellä olemaan hänen lähellään ja seksin suhteen halut on kadonneet kokonaan. Johtuuko kaikki siitä, että oon kokenu noita juttuja menneisyydessä ja suurelta osalta ne just on liittyny siihen läheisyyteen ja seksiin?

Mutta olen mä huomannu nyt, että tästä kaikesta "puhuminen" auttaa ainakin vähäsen. Ehkä nyt vaan on tullu se hetki, että pitää nää kaikki läpi käydä.

Voi että..... kunpa oisin saanut enemmän jotain neuvoja, päätelmiä, samoja kokemuksia, selviytymiskeinoja tai jotain.... olen ihan hukassa 😭

Tuossa juuri lueskelin vähän muiden kirjoituksia ja yksi kirjoitus osui silmääni. Kun on pitkään elänyt ihan vain itsekseen niin ei ole tavallaan tarvinnut miettiä ketään muita vaan on vain voinut mennä ja tulla miten huvittaa. Ei ole tarvinnut huomioida toisen mielipiteitä tai haluja ollenkaan vaan on voinut keskittyä vain siihen mitä itse tahtoo. Monta vuotta olinkin ihan onnellinen vain itsekseni, mutta kyllä varmasti jokaisella tulee jossain vaiheessa se hetki kun haluaa elämänsä jakaa ihanan ihmisen kanssa..... Mutta miten siihen pystyy kun nimenomaan parisuhde tuo esiin sitten ne ongelmat ja menneisyyden kokemukset? Kun on ollut ihan itekseen niin ei ole oikeastaan tarvinnut niitä mitään suruja ja murheitakaan miettiä vaan on vain keskittynyt harrastuksiin ja elämän normaaleihin asioihin. Nyt kuitenkin kun on kumppani vierellä niin sitä tuntuu miettivän ihan liikaa kaikenlaista ja kaikessa pitäis muistaa ottaa huomioon se toinenkin osapuoli.

Monesti sitä miettii, että enkö vain enää kykene seurustelemaan? Olisiko parempi vain olla sinkkuna ja elää täysillä miettimättä ketään muuta? Olisiko helpompaa elää elämää vain ihan itsensä kanssa? Joskus tuntuu siltä, että seurustelu tuo mukanaan niin hirveän paljon vaikeita asioita ja sitten tosiaan sieltä ajatuksista pompahtaa mieleen ne kaikki ikävät asiat menneisyydestä ja pettymykset miesten suhteen.
Kuitenkin, jos alan miettimään ihan tosissaan sitten elämää ilman poikaystävääni niin ei sekään tunnu ollenkaan oikealta vaihtoehdolta, sillä tiedän, että kuitenkin jossain vaiheessa katuisin ja taas tulisi se hetki kun kaipaankin kumppania. Ei ihmistä ole tarkoitettu elämään koko elämäänsä yksin, mutta miten ihmeessä sitä pääsee kaikista mutkista ja vaikeuksista yli, että voisi olla onnellinen parisuhteessa? 😐

Olen huomannut nyt itsessäni sellaisia piirteitä joista en yhtään pidä ☹️ Minä koko ajan tiuskin poikaystävälle ja en halua hänen tulevan lähelleni. Kun hän on esim. töissä tms. niin huomaan ajattelevani häntä kuitenkin ja odotan hänen palaavan kotiin. Mielessäni ajattelen, että annan hänelle ison halin kun hän tulee ja että TÄNÄÄN käyttäydyn kyllä kunnolla, mutta sitten kun hän kotiin tulee niin taas oon ku myrkyn nielly. Miksi siis teen toisin kuin ajattelen?? Miksi sydän ja tunteet sanoo toista ja tekoni ovat ihan jotain muuta? Siihen kun syyn saisin selville niin asiat ois paljon helpompia ☹️

Lueskelin tuossa huvikseni tätä keskustelua ja mieleeni tuli muutama asia. Itsekkin olen elänyt lähes koko elämäni ihan yksin erakkona. Nuoruuteni harrastin taitoluistelua seitsemän vuotta, enkä sinä aikana paljoa muuta ajatellut. Teini-iässä sairaustuin vakavaan masennukseen, syömishäiriöön, paniikkihäiriöön/ahdistushäiriöön ja elämä muuttui hyvin synkäksi. Tätä jatkunut nyt noin 10 vuotta ja sairauteni vain pahenee, olen itsetuhoinen ja itsemurhaa olen yrittänyt, ensimmäisen kerran 17-v. Olen siis todellakin viettänyt aikaa erakkona, ilman ystäviä, ilman sosiaalista vuorovaikutusta, lukuunottamatta perhettä ja koulua.
Vasta kun kolme vuotta sitten menin uutee kouluun, sain elämäni ensimmäiset oikeat ystävät, seurustelin jopa ja asuttiin yhdessä noin vuosi. Sosiaalinen uusi elämäni oli tietenkin mukavaa, mutta ahdistuin paljon hyvin monessa tilanteessa. Ihmissuhteiden hoito tuntui, ja tuntuu vieläkin, ihan oudolta ja liian monimutkaiselta ja vaikealta sekä päätösten teko on joskus lähes mahdotonta. Seurustelusuhteenikin päättyi, koska sairauteni taas paheni enkä kyennyt olemaan läheinen kenekään kanssa ja tarvitsin omaa rauhaa.
Ymmärrän, että monen mielestä ihmisen ei kuuluisi elää yksin, mutta minulle tuo sanonta on täysin tyhjä. Mielestäni ihminen on kuitenkin yksilö, joka tekee niinkuin hänestä itsestä parhaalta tuntuu. Nykyisin itse sanon ihmisille, etten todellakaan aio seurustella enkä tapailla ketään naista tai miestä, koska en vain halua enkä jaksa. Mietin vain, että minusta ei tarvitse "pakottaa" itseään etsimään kumppania koko ajan, ja jos elämäntilanne on sellainen, ettei vaan jaksa keskittyä toiseen ihmiseen niin sitten pitää antaa itselleen aikaa ja rauhaa. Ei elämässä kuitenkaan mikään kiire ole. Mielestäni elämässä on tärkeintä käyttää paljon aikaa itsensä etsimiseen, itsetutkiskeluun ja itseä pitää oppia
arvostamaan. Sitten varmasti parisuhdekkin toimii paremmin kun ei ole itsensä kanssa mitään suuria ongelmia. Silloin pystyy myös tukemaan sitä kumppania helpommin.
Tällaisia ajatuksia... 🙂👍

Kiitos vastauksesta.

Sepä se onkin kun minä en miestä ole etsinyt vaan se tulla tupsahti. 5 vuotta olin itekseni ja asustelin itsekseni. En minä kaivannut mitään muuta, sillä minulla oli työpaikka, harrastus ja perhe lähellä. Ja harrastuksen kautta sain uusia tuttavuuksia. Toki välillä kaipasi kumppania kun kaikilla tuttavilla ja ystävillä oli jo kumppanit ollu monta vuotta. Tottakai välillä tunti itsensä niin "ulkopuoliseksi" porukassa. En silti asiasta mitenkään ottanu stressiä enkä lähtenyt ketään etsimään vierelleni.

Sittenpä kuitenkin yhtäkkiä kaikki oli vaakalaudalla.... Menetin 10 vuoden jälkeen työpaikan, terveys alkasi reistailemaan ja jouduin jättämään harrastuksenkin sairastelun takia. Enää minulla ei ollutkaan mitään. Kaikki asiat mitkä oli pitäny pystyssä olivatkin yhtäkkiä "hukassa". Vuoden verran oli aikamoista tarpomista, että pääsi eteenpäin. Muutin uuteen kaupunkiin ja sain uuden työpaikan... kunnes taas tulikin firmassa yt-neuvottelut ja jälleen olin vailla työtä. Yli 10 vuotta oli asiat suht. kohdillaan, mutta yhtäkkiä pitikin sitten aloittaa elämä uudelleen kaikilla saroilla ja se kai se vaikein asia on ollut.

Mutta totta on tuo, että kumppania ei pitäisi väkisin etsiä, sillä ei itseään voi pakottaa seurustelemaan. Vaikka kuinka ois yksinäistä välillä niin ei sitä kumppania voi etsiä vaan sen vuoksi, että olisi välillä joku seurana. Mutta kun minä en niin edes tehnyt... mies vain tupsahti elämään.
Kaikki meni todella hyvin pitkän aikaa. Olin todella onnellinen ja tuntui siltä, että on löytynyt nyt oikeanlainen mies. Mies on todella ymmärtäväinen ja tukee. Hänen kanssaan oli todella hyvä olla. Unohdin kaikki murheet ja surut. Tuntui pitkästä aikaa hyvältä olla hyvässä suhteessa ja tuntui siltä, että minua rakastetaan. Miehessä on kaikki ne piirteet mitä pitää minun miehessä olla ja hänessä todellakaan ei ole mitään sellaista vikaa miksi HÄN minua ahdistaisi.

Ja tuo ikuinen fraasi... "Ei ihmistä ole tarkoitettu elämään elämäänsä yksin." Se nyt vaan on yleensä niin. Tottakai on ihmisiä, jotka ihan itse ovat valinneet elävänsä ihan itsekseen. On varmasti paljonkin ihmisiä, joille esim. työpaikka tai vaikka kilpaura urheilussa on tärkeämpää. Ei kaikki tarvitse kumppania, mutta minä itse tiedän itsestäni, että en minä viihdy pelkästään yksistänikään. Kun olen paljon yksin niin huomaan mä kaipaavani sitä omaa kultaa, mutta sit taas toisaalta kun se oma kulta on niin kaipaa sitä omaa rauhaa... Kunpa oiskin se kultainen keskitie niin ois paljon helpompi olla 😐

Tokihan voisin vain antaa periksi ja jättää poikaystäväni, mutta olisiko siinä järkeä??? Jos häntä kuitenkin rakastan ja hänen kanssaan on hyvä olla niin onko järkeä jättää häntä vain sen takia kun omassa elämässä on hiukka vaikeita hetkiä kun niin paljon on tapahtunut? Onko järkeä unohtaa rakkaus vain siksi kun tällä hetkellä tuntuu vaikealta rakastaa?
Tottakai nämä asiat pyörii mielessä, mutta omasta mielestä ei ole järkevää heittää itselle rakkaita ihmisiä elämästä pois vaikka onkin vaikeata. Vaikka ehkä hetkeksi tulisikin semmoinen olo, että saa hengähtää ja olla vain itekseen niin pian kuitenkin tulee sitten se hetki, että kaduttaa ja se on sitten liian myöhäistä jo.

Kunpa asiat olisikin vain niin yksinkertaisia.... Olisin varmasti jo tehnyt päätöksen ja jättänyt tänne kirjoittamatta, jos asiat ois niin helppoja ratkoa tuosta noin vain.

Hei taasen,

Olisi niin ihanaa, kun olisi tarjota sinulle apua ja neuvoja joilla pääisisit eteenpäin... Itse kukin takkuilemme omissa suhteissamme ja olemisessamme - mutta usko pois, kyllä täällää luetaan ja pohditaan, vaikka ei vastata. Et kirjoita tyhjälle ruudulle.

Tuli voimakkaasti tunne, että kamppailet tuon lähellä- kaukana- asian kanssa. Luin äskettäin kirjan Rakastumisne lumous (K. Määttä) ja siinä loppupuolella pohdittiin tätä tasapainoa läheisyyden ja itsenäisyyden välillä. Kuinka paljon itse kukin meistä tarvitsee tilaa ja pelkää olla riippuvainen toisesta - taisteletko sinä sitä vastaan, että tarvitset toista? Itseäni on uttanut itsetuntemus- ja parisuhdekirjojen lukeminen - kirjahyllyymme on alkanut muodostua oma lokeronsa alan kirjoille (miestä ei kyllä saa niitä lukemaan). Oletko kokeillut?🙂🌻

Kiitos Jasse 🙂

Enpä ole koskaan ollut mikään kirjallisuuden ystävä. En kouluaikana yhtään tykännyt lukea enkä ole iän myötäkään oppinut lukemaan mitään kirjoja. En tiedä onko syynä se, että en jaksa keskittyä niin kovasti johonkin vai onko syy se, että en jaksa olla niin kauaa paikoillani, että viitsisin ruveta lukemaan jotain kirjaa. Leffoja kyllä tykkään katsoa, mutta kirjoja en ole koskaan omistanut enkä niitä kirjastostakaan lainannut. Urheiluun liittyviä jotain lehtiä ja kirjoja saatan joskus lukea esim. salilla pyörää polkiessa, mutta siinäpä se.

Voi hyvinkin olla kysymys tuosta mitä mainitsit ja varmasti myös siitä mitä aiemminkin jo mainitsit... eli että en vain anna itseni olla onnellinen. Ehkä myös tuo on totta, että en oikein tiedä kumpi olisi parempi... olla yksin vai olla parisuhteessa. Tällä hetkellä vaan en kerta kaikkiaan tiedä. Niin pitkään elämä on ollut semmosta eipäs-joopas meininkiä, että enää ei vaan jaksaisi, mutta kun ei tiedä mihin tarttua ja miten lähtisi asiaa ratkomaan? Olisiko helpointa vaan tosiaan antaa periksi ja sanoa kumppanille, että ei tästä tule mitään? Mutta onko siinäkään taas järkeä loppujen lopuksi, sillä sitten taas kaikki alkaa alusta... Jälleen kerran elän täysillä ja yritän vain unohtaa nämä murheet... kunnes tapaan taas jonkun ja sitten ne murheet palaa kun joutuu pakosta niitä miettimään. Onko siis mitään järkeä työntää rakastavia ihmisiä luotaan kun on paha olla ja samalla työntää ne ongelmat pois kun kuitenkin tietää, että ne ongelmat sieltä palaa eikä ne koskaan selviä, jos aina tekee samalla tavalla 😐 Loputonta oravanpyörää siis ☹️

Hei!

Ikävää lukea tuollaista, että oikein kurjasti on elämä koetellut. Tosin, onneksesi olet saanut ihanan miehen rinnallesi 🙂🌻

Oletko koettanut hänen kanssaan jutella asioista, tietääkö hän tilanteesi ja ymmärtää, että käytöksesi johtuu jostain muualta, kuin siitä, että itse et haluaisi hänen kanssaan olla? Siitä saa kummasti vyyhtiä auki, kun on toinen tukemassa ja auttamassa.

Itselläni jonkin verran ollut sama tilanne. Tosin, ei sen vuoksi, että olisin kylmä toista kohtaan, vaan siitä, että en osannut avautua asioistani. Se aiheutti tietynlaista jännitystä meidän välille, kun en avautunut rakkaalleni mieltä painavista asioista ja se koetteli hänen sietoaan. Tosin, en kyllä muutenkaan osannut kenellekään avautua, olin vain oppinut lapsuudestani patoamaan kaikki ongelmat sisälleni, en päästänyt niitä muiden tietoon. Saati itkenyt muiden edessä. Suljin tunteeni, rakensin muurin itselleni suojaksi, ja olin neutraali asian kuin asian suhteen.
Ajan ja kärsivällisyyden kanssa opin muuriani purkamaan. Itkin hänen edessään ja avauduin, kerroin kipeimmistäkin kokemuksistani. Se oli jotenkin helpottavaa. Vuosien taakka helpotti ja pystyin kokemaan olevani taas ihminen.
Vielä nykyään tosin huomaan, että joihinkin asioihin suhtaudun tunteettomasti, vaikka sen pitäisi jotenkin koskettaakin meikäläistä. Silloin tosin yritän vaikuttaa ymmärtäväiseltä, vaikka päässäni mietin "miten tommosesta asiasta voi itkeä" tms, riippuen tilanteesta.

Mutta uskon, että se, kun huomaa toisen oikeasti välittävän, antaa voimaa jatkaa eteenpäin. Ehkä sinäkin saat uskon miehiin kohoamaan, kun näet, että vaikka kertoisit miehellesi omasta elämästäsi mitä vain, niin hän silti pysyy rinnallasi, voimia 🌻🙂🌻

Kiitos Gehma 🙂

Mä oon tainnu olla aina kans vähän samanlainen eli en oo kauhean helposti kenellekään puhunut pahasta olostani. Joskus nuorena mulle mun oma sisko tokaisi, että ei hän jaksa kuunnella mun murheita kun olin tosi kurjassa elämäntilanteessa ja myös ystävät tuppas olemaan semmoisia, että vaan heidän ongelmiaan piti kuunnella, mutta heillä ei ollut aikaa kuunnella minua, joten olen kai opetellut vuosien varrella pitämään kaiken sisälläni ja olen yrittänyt kaikesta selvitä vain ihan itsekseni. Tottakai minulla on aivan ihana äiti, jolle voin puhua kaikesta, mutta ei sitä kaikesta pysty aina omalle äidillekään puhumaan.
Olen myös aina ollut sellainen, että mä pienistäkin asioista omassa päässäni teen hirveen suuria ja sitten niitä pyörittelen eestaas. Mulle on monesti sanottu, että mä pähkäilen ihan liikaa asioita ja mietin aina kaikesta ensimmäisenä ne huonot puolet. Mä monesti aina ajattelen, että mitä negatiivista jostain asiasta voi seurata tms. Kun sitten alan kovasti pohtimaan jotain niin kohta se asia onkin tooooosi suuri ja mietin kaikkea sen asian ympäriltäkin jne.

Minä tiedän, että olen tykätty ihminen ja minulla on paljon kavereita. Tiedän myös, että ei pitäisi ollenkaan omaa ulkonäköään hävetä eikä tarvisi ollenkaan kärsiä itseluottamuksen puutteesta, mutta ehkä ne menneisyyden haavat vaan on niin syviä, että ajattelen itseäni vieläkin semmoisena kuin olin joskus nuorena. Olin nuorena pulleahko, hiljainen, ujo ja tosi rauhallinen. Nyt olen urheilullinen, iloinen, sosiaalinen ja aika menevä, mutta silti kai näen itseni vielä tuollaisena mitä olin ennen ja ehkäpä siihen osaksi on vaikuttaneet ne asiat miten mua on kohdeltu ennen. Mua nuorena haukuttiin läskiksi ja mua jopa kiusattiin sen vuoksi kun isosiskoni oli vähän semmoinen "harmaahiiri" eli tosi hiljainen, pukeutui omituisesti ja ei sillä ollu kavereita. Jossain vaiheessa mua kiusattiin jopa siitä kun mun ystävällä oli kierot silmät. Lapset osaa olla julmia toisilleen ☹️
Kun sitten tuossa 17-18-vuotiaana laihduin 10 kiloa ja aloin urheilemaan niin olinkin ihan kuin toinen ihminen. Enää ei kiusattu vaan alkasikin saamaan poikien huomiota. Mutta silti itse pidin itseäni samana tyttönä ku olin aina ollut... ehkä hiukan itseluottamus kohosi, mutta ei paljoa. Sittenpä kuitenkin alkoikin ne huonot kokemukset miesten suhteen ☹️ On se vaikea uskoa itseensä ja pitää itsestään kun mies vain mollaa. Ja kun on petetyksikin joutunut kahteen otteeseen niin eipä sekään sitä itseluottamusta nosta mitenkään. Tiedän kyllä, että kummassakaan tapauksessa ei ollut syy millään tavalla minun, sillä kyseiset miehet on pettäneet muitakin kumppaneitaan mennen tullen, mutta kyllä se silti sattui ☹️ Ja sitten seuraava mies onkin väkivaltainen, sairaalloisen mustasukkainen ja omistushaluinen. Ja mies oikeastaan jopa raiskasi minut yhtenä iltana kun en suostunut seksiin. Enpä siitä kyllä ilmoitusta tehnyt, sillä oltiin pari silloin... en kai uskaltanu enkä edes kai ajatellut asiaa silloin. Kokemukset siis todellakin on olleet kurjia ☹️

Kaikenlaista todellakin on mahtunut elämään ja kun oikein alkaa näitä miettimään niin itsekin välillä ihmettelee, että miten hitossa silti oon jaksanu jatkaa ja miten oon selvinny kaikesta ihan itekseni??? Olenko tosiaan vaan sulkenu kaiken jonnekin syvälle sisimpääni kaikki nää vuodet ja vasta nyt kun on vierellä OIKEASTI KUNNOLLINEN mies niin ne kaikki pahuudet, kurjat kokemukset ja paha mieli pukkaa sydämestä ja mielestä ulos?? 😐

Minulla todellakin on tällä hetkellä ihana ja ymmärtäväinen mies. Olen hänelle kertonut oikeastaan kaiken. Hän myös tietää, että hänessä ei ole vikaa ja minun kiukkuiluni ei ole millään tavalla hänen vikaansa. Olen myös selittänyt hänelle, että miksi en pysty olemaan hänen lähellään ja miksi ajatuskin seksistä oksettaa. Hän sanoo ymmärtävänsä, mutta tiedän, että tämä kaikki sattuu häneen ja se sattuu myös minuun, sillä en tahtoisi olla häntä kohtaan tällainen ☹️

Olen miettinyt paljon sitä, että mitkä asiat vaikuttaa siihen, että en halua olla kumppanini lähellä enkä halua edes ajatella seksiä. Johtuuko kaikki siitä kun minua on petetty, on melkeinpä "raiskattu", miehet ovat olleet aika seksiaddikteja ja halunneet/ehdotelleet kaikkea ihan kummallista (kolmen kimppaa jne.) ja sitten tosiaan joku hullu jakeli minun kuviani netissä pervouksien yhteydessä esiintyen minuna?!?! Onko nämä kaikki kokemukset vaan saaneet minut vihaamaan seksiä?? Ja pelkäänkö läheisyyttäkin siksi, että pelkään toisen haluavan sit sen läheisyyden johtavan sänkyyn jne. jne.??

Kuten sanoin niin minä tiedän, että minusta tykätään ja yleensä ihmiset sanoo, että olen ihanan pirteä ja iloinen ihminen. Minusta kuulemma huokuu ulospäin iloisuus ja pirteä olemus. Monesti saan kiitosta siitä kun mun olemus kuulemma piristää muidenkin päivää, mutta..... onko se kaikki vain kuorta?? Eräs ystäväni minulle sanoi, että yritänkö piiloutua sen iloisen ja pirteän minän taakse ettei kukaan vaan huomaisi, että minulla oikeasti onkin asiat huonosti? Ehkä se osaksi on juurikin niin. Mä yritän kaikesta selvitä ihan itsekseni enkä halua näyttää kenellekään, että mulla on paha olla. Mutta kun minusta oikeasti pidetään ja mun seurasta tykätään niin miksi olen itse itselleni niin julma? Miksi en osaa itse pitää itsestäni ja olla onnellinen?

Hui... tätä asiaa vaan tulee ja tulee kun alkaa kirjoittamaan... ja kun kirjoittaa niin asiaa vaan koko aika pulppuaa lisää ajatuksiin ja tulee mieleen uusia asioita jne. Ehkäpä siis parempi tällä kertaa lopetella tähän.