maanvaiva kirjoitti:
En kyllä ymmärrä mitä pyydät anteeksi? Mun mielestä tämä on hyvä keskustelu.

Ymmärrän senkin ettei nimimerkki keskustelua tietänyt mitään menneisyydestäni, kun en ole sitä moniin vuosiin täällä enää kertonut. Koska yksi asia mikä on auttanut on se etten enää vello äidissäni.

Tuo on ehkä en tiedä onko paras konsti päästä eteenpäin, mutta on kuitenkin konsti vapautua eilisistä. Kun saa etäisyyttä kivun aiheuttajaan, voi hengittää paremmin. Varsinkin kun niiden eilisten esiin nostaminen ei suoranaisesti auta. Kun mitään tapahtunutta ei voi muuttaa. Paitsi se yksi lääkäri, joka kirjoittanut kirjankin ("Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus") - tavallaan väittää, kuin jotain vois muuttaa, tekemällä töitä itsensa kanssa.

Siis tämä kun mainihit vellomisesta menneiden painolastien kanssa.

maanvaiva kirjoitti:
En kyllä ymmärrä mitä pyydät anteeksi? Mun mielestä tämä on hyvä keskustelu.

Mulla taisi aktivoitua joku hämärä "apua älkää syökö minua"-puolustusreaktio, kun keskustelun sävy kävi (tai tuntui käyvän) terävämmäksi. 😅 Osittain se oli ehkä identiteettikysymys - halusin nähdä itseni henkilönä, joka menee väliin jos näyttää siltä jonkun kimppuun käydään tarpeettoman voimakkaasti, koska mulle on ollut tärkeää että joku ihminen on noussut puolustamaan minua silloin kun itse olet ollut heikoilla. (En tarkoita tällä, ettetkö olisi ollut täysin kykenevä puolustamaan itseäsi.) Samalla tavalla on jäänyt harmittamaan tapa, jolla muistaakseni myös mollyannin teksteihin joskus aiemmin reagoin.

Keskustelua, ihailen sussa sellaista ulospäinsuuntautuneisuutta ja välittömyyttä, joka sun teksteistä välittyy - sitä miten kiinnostuneeseen sävyyn kommentoit muiden kirjoituksia, ja miten reilulla tavalla osaat tunnistaa ja tunnustaa sen, jos välillä tulee nopsaan kommentoidessa ylireagoitua.

Ja kyllä, tällä hetkellä mielessäni luultavasti vaikuttaa konflikteja karttava aliohjelma joka on tyytyväisimmillään, jos kaikki voivat olla kavereita kaikkien kanssa. 😜 Olisi kyllä varmaan aiheellista kehittää sietokykyä vähän teräväsävyisempiäkin keskusteluja kohtaan.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: aikamuoto

Kiitos Soroppi. Olet niin herkkä hienosäätöihminen, myös 'nostan hattua' sinulle, vaikka olet tiiviimmin työelämässä, sinulla riittää intressejä täälläkin.

Tuo tapa sanoa ' konflikteja kaihtava aliohjelma' antaa jotain viitteitä minkälaisessa työssä olet. Taidat tehdä jotain tosi tarkkaa havaintokykyä vaativaa ja samalla vahvistavaakin työtä?

Tämä keskustelu meni näköjään niin, että soroppi ja keskustelua aloittivat toistensa kehumisen. Minä teidän mielestänne kirjoittelen pelkistetysti tai peräti hyökkään toisen kimppuun? Sitten joukkoon pari hymiötä. Pitääkö munkin nyt nauraa?

Palataan vaan teemaan, masennuksestahan tässä ketjussa puhutaan. Se on kai kestoaihe aika usean elämässä?

Omassa elämässä se tuntuu valtaavan alaa riippuen vireystilasta ja onko voimia vai ei.

Mitä mieltä te olette, esim.siitä, että jos on pidemmän jakson ollut näkemättä ketään tai kuulematta/lukematta kenenkään ajatuksia, ja menee toisten pariin, on herkempi, tulkitsee herkemmin itseä koskettavia sanomisia.jotenkin kielteiseltä tai ikävältä kannalta, vaikka ne voisi ymmärtää toisessa mielentilassa myönteisemmin?

Ja toinen kysymys teille kaikille myös, mistä saisi lisää eväitä oppia hallitsemaan mielenliikkeitään? Ajatus, jos voisi havaita alkuvaiheessa mielentilan muutoksen alkua, bongais jotain siitä ja sais tietoisen otteen, vois ohjata mieltään ("katoppas uusiksi mihin suuntaan oot menossa")...

maanvaiva kirjoitti:
Tämä keskustelu meni näköjään niin, että soroppi ja keskustelua aloittivat toistensa kehumisen. Minä teidän mielestänne kirjoittelen pelkistetysti tai peräti hyökkään toisen kimppuun? Sitten joukkoon pari hymiötä. Pitääkö munkin nyt nauraa?

 

Ei tietenkään tartte jos ei siltä tunnu! Nyt mulla on taas sellainen olo että pitäisi pyytää sinulta anteeksi, vaikka en mielestäni mitään pahaa ole tehnytkään. En tiedä pahoittiko mielesi se, että käytin hymiöitä, mutta usko pois, en tarkoittanut loukata tai saada sinua tuntemaan oloasi epämukavaksi.

keskustelua kirjoitti:
Palataan vaan teemaan, masennuksestahan tässä ketjussa puhutaan. Se on kai kestoaihe aika usean elämässä?

...

Ja toinen kysymys teille kaikille myös, mistä saisi lisää eväitä oppia hallitsemaan mielenliikkeitään? Ajatus, jos voisi havaita alkuvaiheessa mielentilan muutoksen alkua, bongais jotain siitä ja sais tietoisen otteen, vois ohjata mieltään ("katoppas uusiksi mihin suuntaan oot menossa")...

Mulla ei ole tästä niin paljoa asiantuntemusta että tietäisin, mikä kannattaa. Ohjailun ajatus on ollut mulle tuttu joitakin vuosia, ja olen yrittänyt soveltaa sitä - jossain määrin se toimii, mutta usein siitä seuraa mulla myös suorituspaineita. Sitä alkaa tuntua, että jos omia tunnetiloja pystyy ohjailemaan, niin ei olisi lupaa olla välillä väsynyt tai surullinen.

Se, miten se toimii minulle parhaimmin, on ehkä se että yritän pitää omia tunnetiloja tarkkailevat ajatukset pelkästään havainnoivina, ilman että niihin liittyy ajatusta siitä että jotakin tunnetilaa kannattaisi tavoitella tai jostain toisesta pitäisi pyrkiä pois. Silloin käy välillä niin, että samalla hetkellä kun huomaan murehtivani, en olekaan enää sama murehtiva otus vaan jotakin joka huomasi murehtivansa. Ja samalla se alkuperäinen tunnetila vaimenee/katoaa. Se on vähän niin kuin laittaisi huolen hyllylle - ei se välttämättä sieltä minnekään katoa, ja voi tulla vastaan myöhemmin jos huolen aihe pysyy ajankohtaisena, mutta saanpahan sen ainakin hetkeksi pois käsistäni, ja pystyn tekemään jotain muutakin.

soroppi kirjoitti:Se, miten se toimii minulle parhaimmin, on ehkä se että yritän pitää omia tunnetiloja tarkkailevat ajatukset pelkästään havainnoivina, ilman että niihin liittyy ajatusta siitä että jotakin tunnetilaa kannattaisi tavoitella tai jostain toisesta pitäisi pyrkiä pois. Silloin käy välillä niin, että samalla hetkellä kun huomaan murehtivani, en olekaan enää sama murehtiva otus vaan jotakin joka huomasi murehtivansa. Ja samalla se alkuperäinen tunnetila vaimenee/katoaa. Se on vähän niin kuin laittaisi huolen hyllylle - ei se välttämättä sieltä minnekään katoa, ja voi tulla vastaan myöhemmin jos huolen aihe pysyy ajankohtaisena, mutta saanpahan sen ainakin hetkeksi pois käsistäni, ja pystyn tekemään jotain muutakin.

Kiitos, tässä oli jotain avaavaa...

Tunteet ei usko järjen ääntä - ja järki ei usko tunteita. On olo niin kuin pään sisällä levysoitin pyörittäisi surullista hymniä joka ei lopu. Hymnin alun osaa suurinpiirtein sijoittaa elämän janalle mutta lopusta ei ole tietoa.

Niin. Hyvin kuvasit.

Kaikella on alku ja loppu. Miksi surulla ei?

Koen välillä masennuksen syvänä pettymyksenä.

Pettymys on masennusta kyllä ja kun epäonnistuu niin silloin alkaa enemmän masentaa. Minulle on yksinkertainen asia (kun toinen ihminen ei tiedä, mitä käy läpi itsensä kanssa) silloin masentaa enemmän. Se kyllä tuli jo tässä. Mutta se on varmaan kaikille tässä ryhmässä oma aihe. (Siksi laitoin sen uudestaan tänne) ja tuli mieleen mulla on kanssa epäonnistuminen kanssa on aika minulle ainakin suuri asia. Minulle se tuottaa tuskaa. Kukaan muu ei tajua sitä kun minä. Kaikki vähättelee sitä kun se on minulle niin hirveä asia. Jos esim. Joku  yksinkertainen asia epäonnistuu, tulee ajateltua muu osaa sen paremmin..  Minulle ainakin vahvuuksia on vapaa ajan avustaja. (Se aina yrittää muistuttaa mikä on hyvin) . Ja kaverit kun on tärkeitä omalla tavallaan.

Kun joku läheinen yrittää yliotetta ottaa, alkaa vihjata jotain hoidon tarpeesta aiheetta. Väärinkäsityksestä viimeksi johtui, mutta todella siis, masentavaa.

Onko masennus sitä, ettei oikein tiedä taitojaan? ei tunne vahvuuksiaan? Ei tiedä mitä haluaa? eikä mitä tahtookaan? Kaiken voiman katoamista - ?

Jokainen kokee masennuksen omalla tavallaan, mutta ainakin mulle se on ainakin sitä etten oo tyytyväinen itseeni, masennus on rankkaa aikaa.juuri ei oo tyytyväinen itseensä. Varmaan kuulostaa tutulta. Joskus myös ettei tiedä mitä haluaa, kun psyyginen puoli on semmoinen haasteellinen tai mahdoton. Oma jaksaminen on ollut koetuksellaan varmaan muillakin. Päättämisen vaikeus minulla ainakin tuo masennusesta johtuvaa ja kaikki tuntuu toivottomalta. Ja energia katoaa. Ei ole semmoista energiaa kuin ennen. Elämän nauttiminen katoaa ja elämästä pitäminen on toivotonta, tai mahdotonta kuin oikein masentaa. Mutta voisin kysyy tässä kans semmoista asiaa kun kamppailen masennuksen hoidosta, ja en saa tai en voi saada sitä ammattilaiset vain sanovat että syö lääkkeitä enkä saa minkäänlaista apua keneltäkään, juuri siksi kirjoitin kun että masennus on toivotonta välillä.. masennus ottaa yhteyttä liikaa läheisiin, ja he vaativat asioita ja tekemisiä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Avasin tilannetta vähän lisää

Niin, masennuksessa pelkästään on kestämistä. Ympärillä olevat läheiset periaatteessa haluaisivat auttaa puuttumalla ja  yrittämällä aktivoida patistamalla.. Ymmärsinkö oikein? Tätäkö tarkoitit?

Kun eivät ole olleet masentuneita, voimaansa menettäneitä, eivät ymmärrä?

Tuo on tavallisin tapa : lääkäri antaa lääkkeen tai lääkkeitä avuksi. Mutta enemmän tai kyllähän lääkekin osaksi auttaa, mutta enemmän auttaa jos voi puhua niin että tulee kuulluksi mitä tarkoittaa ja ymmärretyksi. Kun puhuu mistä masentunut olo johtuu, saa otetta siihen. Jollekin voi auttaa että kirjoittaa paperille sen ajan (masennukseen liittyviä) asioita. Sitten voi saatuaan.lääkärille ajan, antaa luettavaksi, niin on enemmän mahdollisuuksia saada apua tilanteeseensa.

Elämässä voi olla aikoja, joina on helpompi kirjottaa kuin puhua.