Miten koet masennuksesi...
…onko se sydämestä sairautta -?
ask kirjoitti:
Juu ihmiset puhuu ja tunnen kun minun selän takana puhumista ja se tuntuu kuin "selkään puukotuksesta" olen ollut hyvin allapäin jo jonkun aikaa. Ihmiset eivät ymmärrä, ja liikaa tuntuvat olevan huolissaan. Olen sanonut kyllä asiasta läheisille. Mutta tuntuu että se on turhaa. Ei liika yli huolehtimen oo olenkaan kivaa kun olen muuttanut jo pois kotoa..
Ymmärrän kyllä tuon hyvin. Jokaisella on päätäntävalta omaan elämään. Jos kotoa pois muuttaneena olet alkanut elää omaa elämääsi, laita mielessäsi kuin sulku niille ihmisille joiden sinun asioista tiedät puhuneen. Anna heidän olla missä ovat. Laita vaikka puhelinnumeronsa estolistalle puhelimessa, etteivät pääse utelemaan asioitasi. Ala vaan elää kuin heitä ei olis olemassakaan. Otat yhteyttä vaan jos itsellä tulee asiaa. Käytännössä se on sitä, että suuntaa mielenkiinto johonkin mistä tykkäät, musiikkiin tai lukemiseen tai jos vaikka maalailet tai mitä sinun mielenkiinnon kohteet on?
Ainakin lääkepurkin mukaan mie olen ollut masentunut. Se oli äitini itsemurhan jälkeen. En jäänyt sänkyyn makaamaan enkä toimettomaksi. Söin lääkettä kaksi vuotta, kävin 10v terapiassa. Hiihdin kilpaa ja opiskelin. Olen myös lukenut muista sellaisista masentuneista jotka eivät jää vaan makaamaan. Mutta en täällä tukinetissä, koska silloin käy kuten mulle eli tullaan sanomaan, ettet ole koskaan ollut masentunut. Hyväksytään vain makaava masentunut.
Ketjun nimi kuitenkin oli miten koet masennuksesi. Mitä tuota sitten kysytään, jos ei hyväksytä toisenlaista kokemusta .Anteeksi, kun häirihen teijän oikeenlaista masennusta.
Hei, en tarkottanu sitä, on vaan masennuksia, erilaisia, ei ole mitään yhtä ja oikeaa. Jokainen masennus on liikaa, mun mielestä. Yhtään hetkeä en olis masentunut jos se olisi valintakysymys. joskus se on. siinä niin monesta asiasta kyse. Tilanteesta, Tilanteesta mikä johtanut masennukseen, ihmisistä ympärillä, syistä miksi masennus nousee.
Olen pahoillani, mutten tunne tarinaasi. Siksi tullut sellainen kuva niistä mitä viesteistäsi täällä olen lukenut.
Nyt luin ja olen pahoillani tuostakin, että äitisi olet menettänyt noin.
Jokainen masennus on samalla viivalla masennuksien masennusviivalla, jos niitä semmoiseen laitetaan. Ei ole kaiketi 'hyvää'masennusta olemassakaan.
Tuo, mitä kirjoitat vellomisesta, kuin antautumista möyrimään siinä mustuudessa, se on yksilökysymys. Luonnekysymys. Geenikysymyskin kai. Masennukseen voi turtua, siitä voi tulla kuin panssari. Silloin ei yllä itekään sinne sisälle, että sais otetta jostakin. Kaikki ei pääse ulos asti, ei edes sängystä ylös.
Nimenomaan kiinnostaa, miten kukin masennuksensa kokee...
Kun sinä et jää makaamaan masennukseen, miten koet kun masentaa?miltä se tuntuu sisälläs? aatteletko piutpaut prkle ja lähdet hiihtämään vaihtaen latua?
En kyllä moniin vuosiin aatellut miltä asiat tuntuivat, kuhan vaan tein.
Luulen että erilaisia masennuksia ja reittejä toipua siitä on yhtä paljon kuin masennuksesta toipuneita ihmisiäkin. Ja varmasti, jos itsellä on ollut niin, että kriittisyys ja voimakkaat otteet ovat auttaneet ylös, ulos ja lenkille, ja masennus on jäänyt siinä matkan varrella (ja ihan loistavaa jos sinulle on niin käynyt! Hyvä sinä!!! 😃), niin siitä syntyy niin voimakas selviytymistarina, eikä sen kokeneena näe välttämättä mielekkäänä/tarpeellisena lempeämpää otetta, mikä on esim. mulle ollut hyvin tärkeä.
Soroppi, etkös itsekin ole selviintynyt lähes samoilla keinoilla kuin minä?
maanvaiva kirjoitti:
Soroppi, etkös itsekin ole selviintynyt lähes samoilla keinoilla kuin minä?vastaus: Jännää jos kirjoituksistani on saanut tuon mielikuvan. En koe niin - jotain samankaltaisuuksia tarinoistamme varmasti löytyy, mutta mulle ne kertoo enemmän kohtalaisen hyvästä toimintakyvystä, asioista joita elämässä on ollut masennuksesta/vaikeuksista huolimatta. On ne varmaan kyllä edesauttaneet toipumista.
Mutta mulle käänteentekevältä jutulta on oikeasti tuntunut se, että olen yrittänyt voimistaa lempeämpiä/armollisempia ajatuksia ja asenteita (itseäni kohtaan) itsessäni. Ja että mulla on ollut muutamia läheisiä ihmisiä, joihin olen voinut turvautua kun itse olen huonossa kunnossa.
Siinä mielessä kriittisestä ajattelusta on ollut mullekin hyötyä, että olen oppinut tunnistamaan ajatuksia, jotka ehkä lähinnä kumpuaa masennuksesta. Mutta jotenkin luulen että siinä on hyvä erottaa se, että voi olla kriittinen omia ajatuksiaan kohtaan, ilman että kritiikki kohdistuu itseen, tai että alkaa syyllistämään itseään ajatuksistaan/masennuksestaan. Tietty puhun vain omasta kokemuksesta, mutta ainakin mulle se (itseni syyllistäminen) olisi ollut ihan viimeinen asia jota pahimmassa vaiheessa olisin tarvinnut.
Soroppi, käythän sinä töissä ja lenkillä etkä jää kovin helposti sohvalle makaamaan. Tai ainakin mulle on tullut sellainen mielikuva. Ehken sitten ole kaikkea lukenut.
Minusta taas olisi kummallista, jos mun teksteistä tulee mieleen, että syyllistän itseäni, jos teen sitä mistä pidän ja ne samalla on asioita jotka pitää mut elossa. Mikä ero meissä on, sinä et syyllista itseäsi mikä olen kai itsekriittinen? Minusta ihminen ei kehity mihinkään suuntaan eikä myöskään voi parantua, jos ei itseltään mitään vaadi.
Soroppi. Miksi sinulta täällä tukinetissä ei kysytä samaa kuin multa? Et taida olla koskaan ollut masentunut? Onkohan se niin, että toiset osaavat vaan kertoa tarinaansa paremmin kuin toiset?
maanvaiva kirjoitti:
Soroppi. Miksi sinulta täällä tukinetissä ei kysytä samaa kuin multa? Et taida olla koskaan ollut masentunut? Onkohan se niin, että toiset osaavat vaan kertoa tarinaansa paremmin kuin toiset?
Luulen että sillä on jotain tekemistä asian kanssa. Ehkä olen vain hieman taitavampi välttämään (tai vältän enemmän) sellaisten asioiden sanomista, josta ihmiset pahastuvat? Mielestäni ei ole kyllä yhtään reilua/mukavaa, että sinulle sanotaan ettetkö muka olisi masentunut, tai muuten annettu ymmärtää että sinun ei pitäisi kirjoittaa tänne. Tiedän osallistuneeni siihen joskus, ja olen kovasti pahoillani siitä.
Luulen ettei meidän tarinoissa ole välttämättä paljoa muuta eroa kuin se, mitä asioita pidämme toipumisen kannalta merkityksellisinä.
En tarkoittanut aiemmalla viestilläni, jossa puhuin itsensä syyllistämisestä/kriittisyydestä omia ajatuksia kohtaan sitä että ensimmäistä esiintyisi minulla ja toista sinulla - enemmänkin yritin kertoa, mitä hyviä puolia näen siinä strategiassa, mikä sinulla (sen perusteella, mitä viesteistäsi ymmärrän) on. Viittasin itsekriittisyydellä enemmän itseeni/muutamiin muihin, jotka täällä kirjoittavat, ja joilla tuntuu olevan taipumusta siihen, ja mietin millaisesta kriittisyydestä voisi olla hyötyä meille (itsesyytöksiin taipuvaisille). Asia ei tullut varmaan ulos ihan oikein. Eikä varmaan vieläkään tule.
Anteeksi. Kaikesta.
Nyt tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Mut yritänpä ainakin.
En kyllä ymmärrä mitä pyydät anteeksi? Mun mielestä tämä on hyvä keskustelu.
Ymmärrän senkin ettei nimimerkki keskustelua tietänyt mitään menneisyydestäni, kun en ole sitä moniin vuosiin täällä enää kertonut. Koska yksi asia mikä on auttanut on se etten enää vello äidissäni.
Hei, siltä voi tuntua, mutta niin ei ole (että olisit huono ihminen) jokainen on olemukseltaan aivan oikea ja totta, ja kuitenkin omanlainen ilmauksissaan.
Kiinnostaa kuulla lisää, miten teistä tuntuu kestää masennuksen aika, kun se valtaa mieltä?
Soroppi, sinulla on kyky pehmeästi ilmaista, näkee että olet paljon tehny, pohtinu ja havainnoinu eri tunnetiloja, jotka ei aina ole helppoja. Jokainen on omanlainen ja kirjaa omalla tavallaan.
Sinäkin Maanvaiva, osaat jotenkin pelkistetymmin pukea sanoiksi, miten asioita mietit.
Mun ajatuksenjuoksu välillä karkaa aika kiharaiseksikin, mutta ei tarkoituksella. Koitan löytää semmoisen tavan ilmaista, että tulen ymmärretyksi.
Jos jotain sanon miltä masennus tuntunut viimeisen vuoden aikana, niin sisäisen puheen mykkyydeltä ja tyhjyydeltä. Tarkoitan että taas ohittanut itsen, en ole kuullut omia tarpeita, sisin mykkänä elänyt. Tuo tyhjyys, joka tulee joka kerta kun viestin tyttärelle eikä vastausta kuulu. Sen mukana masennuksen syövereihin sotkeutuu syyllisyys.