Miten kauan voi jaksaa yksin?
Olen 29-vuotias. Mulla ei ollut oikeata kaveria 14 vuoteen. En ole koskaan seurustellut ja minkäänlaista fyysistä läheisyyttä olen saanut vain parin viikon tapailun ajan vuosi sitten. silloin pidin tyttöä/naista kädestä ensimäistä kertaa ja koin ensisuudelmani. (mitään seksiä tms en varmaan voi koskaan, koska en osaa ja häpeän itseäni niin paljon ja on jo liian myöhäistä). Ensimmäistä kertaa ainakaan tällä vuosituhannella en tuntenut olevani onneton. sitten toinen kyllästyi. Olen netin kautta tavannut kymmeniä naisia kymmenen vuoden aikana ja ihan muutamaa lukuunottamatta kaikki on päättyny just siihen ja ne muutkin 2-4 tapaamisen jälkeen toisen aloitteesta. En osaa kovin hyvin olla ihmisten kanssa/seurassa, koska olen aina ollut yksin. Väsyn ja rasitun helposti/nopeasti, koen etten siedä ihmisiä lähelläni kovin pitkää aikaa. Koen nyt niin, että en halua elämältä enää mitään mutua kuin tyttöystävän. ja se ei ole mahdollista.
Usein voin olla surullinen tai vihainen. jos vaikka näen ihmisten suutelevan, sitten on oltava surullinen/itsesäälinen tai täynnä vihaa ja pahoja ajatuksia. Systeemini valitsevat vihan, koska suru on raskaampaa.
Elän sisälläni. Ajatusmaailmassa. Kuvittelen kaikenlaista, käyn keskusteluja päässäni. olen tottunut pitämään kaikki sanat sisälläni, koska ei ole ketään kelle niitä sanoa, joten sitten kun sattuu olemaan joku, niin ei se niin helposti onnistu.
Miten kukaan voi edes ymmärtää mua? Jos ei ole ollut näin yksin näin pitkään (kuten kukaan ei varmasti ole ollut), niin ei voi ymmärtää. Ja jos toinen ei voi ymmärtää, en voi tulla toimeen sen kanssa, sehän on mahdotonta. Ei voi tulla toimeen toisen kanssa ilman ymmärrystä. Umpikuja.
Mikään ei tunnu miltään. Olen totaalisen turtunut. Kaikki johtuu yksinäisyydestä. Ja siitä, että ei ole mitään mahdollisuutta. Ei ole pienintäkään toivon murusta. aina kun koen, että on jotain toivoa, niin olen ihan täynnä intoa. pieninkin toivon murunen. sitä kestää yleensä ehkä muutaman tunnin tai korkeintaan päivän. Joka ikinen päivä koen kaiken täysin turhaksi. vuosien ajan. Mikään ei tunnu miltään ja silti.
Vihaan vihaan Vihaan VIHAAN VIHAAAN MÄ VIHAAAAAAAAAAAAANNNNNNNNN tätä … paskaa niin paljon.
En jaksa tätä pinnallista maailmaa. Näen kaiken pinnallisena, missään ei ole mitään pysyvää. Kaikki on ihan päin … koko maailmassa. Haluaisin johonkin, missä ei ole mitään ulkopuolista. ei yhtään mitään. Ei yhtäkään ihmistä. ei mitään. Siellä olisi parempi olla.
Besides_Me kirjoitti 31.12.2010 19:25
Eipä täältäkään tullut niitä käytännön neuvoja. ☹️
Ehkä sinä yrität liikaa? Mitä jos kokeilisit asioiden mennä omalla painollaan ilman liiallista vääntämistä ja epätoivon tunteita. Keskittyisit hetkeksi itseesi. Älä unohda pitää itsestäsi huolta, arvostaa itseäsi ja tehdä asioita, joista oikeasti nautit. Siten toisetkin huomaavat, että olet arvostuksen arvoinen.
Besides_Me kirjoitti 31.12.2010 19:25
Eipä täältäkään tullut niitä käytännön neuvoja. ☹️
En tiedä mitä tässä edes pitäisi tehdä enää kun nuo mainitsemani kipeät asiat ja kamalat kokemukset aiheuttavat kokemuksen siitä, että olen huono, ja estävät kaikki ne keinot etsiä parisuhdetta mitkä muille on mahdollisia. Ja tämä kaikki on jatkunut niin pitkään, olen tätä vuosien mittaan yrittänyt ratkoa sekä yksin että ammattiavun kautta mutta ei, kun ei auta niin ei, kaikki keinot olen jo todennut toimimattomiksi mulle. Muut voivat tuosta vaan tutustua vastakkaista sukupuolta oleviin mutta mulle jo nettideittailukin on liian iso kynnys, saatika se että ihan tosielämässä menisin enää tutustumaan johonkuhun.
Voin mielessäni hahmottaa jotenkin tunteesi. En voi väittää että tietäisin siitä mitään. Olen ollut saman miehen kanssa jo 24 vuotta. Mutta sitä kautta hahmotan tilannettasi, että jotenkin minulla on sellainen tunne, että minä olen sattumalta löytänyt sen yhden ihmisen joka on minusta kiinnostunut. - En ole ollenkaan suosittu ja jos joku muu on osoittanut kiinnostusta niin on varmaan ollut humalassa. Ja olen "leikitellyt" (no en todellakaan leikillisesti) ajatuksella että olisin yksin ja ajatus tuntuu mahdottomalta.
En siis usko, että monille on kovinkaan montaa "OIKEAA" . Mutta kuinka hänet löytää?
Jossain aikaisemmassa kommentissasi kerroit vihaavasi pinnallisuutta ja ymmärrän sinua siinä. Niissä paikoissa joissa koet pinnallisuutta niistä älä siis oikeaasi etsi. Pidät jääkiekosta ja käyt siis muutenkin ulkona... se on varmasti ainoa keino löytää ketään. Nettiin en oikein usko siellä kun on vaikea kuvailla itseään tai ainakaan niin, että toisella olisi samanlainen kuva sinusta tai sinulla toisesta. Mutta saavuttaahan sillä ison määrän ihmisiä.
Oletko kokeillut keskustelupalstoja jonkun harrastuksen tiimoilta?
En voi muuta kuin toivottaa onnea Sinulle uskon oikean löytymiseen, mutta koska ja missä ??? Ehkei kauheasti kannata aktiivisesti etsiä, - tulee kun tulee.... Elä siinä matkalla mahdollisimman täyttä elämää.
Älä häpeä itseäsi ja pidä mielessäsi, että jos tulet jätetyksi, ei se kuitenkaan johdu sinun puutteistasi tai epätäydellisyydestäsi vaan siitä että et vastaa sitä jota se toinen on etsinyt, hänelle on tarkoitettu joku muu...
Muista elää...😉
Tässä ketjussa on tullut esille se huoli, että mies ei ole seurustellut johonkin ikään mennessä. Tapasin mieheni hänen ollessa 27-vuotias ja hän kertoi, että hän ei ole aikaisemmin seurustellut. Hyvin seurustelu hänen kanssaan onnistui ja yhteiselämääkin vietimme noin 20 vuotta.
Tiedän miehen, joka vasta kuudenkympin korvilla on ruvennut etsimään naista itselleen ainakin ystäväksi.
Miehellä voi ikävuosia kulua siihen, että ei löydä tarpeeksi samalla henkisellä tasolla olevaa naisystävää. Monet ihmiset kun ovat usein toisilleen vain sellaisia pinnallisia. Sellaisen "kultajyvän" löytäminen voi olla sattuman varassa. Kannattaa vaalia ja arvostaa itsessään olevia arvokkaita ominaisuuksia eikä "myydä" itseään halvalla jollekin vain kokemuksen toivossa.
Hibernative kirjoitti 1.1.2011 14:47
Besides_Me kirjoitti 31.12.2010 19:25
Eipä täältäkään tullut niitä käytännön neuvoja. ☹️
Ehkä sinä yrität liikaa? Mitä jos kokeilisit asioiden mennä omalla painollaan ilman liiallista vääntämistä ja epätoivon tunteita. Keskittyisit hetkeksi itseesi. Älä unohda pitää itsestäsi huolta, arvostaa itseäsi ja tehdä asioita, joista oikeasti nautit. Siten toisetkin huomaavat, että olet arvostuksen arvoinen.
Kyllä minä teenkin asioita, jotka koen ainakin jollain tavalla mielekkäiksi ja kiinnostaviksi, ja pidän itsestäni huolta terveillä elämäntavoilla. Tuo itsensä arvostaminen on aina ollut hankala asia ja vaikka olenkin mennyt eteenpäin sillä saralla, niin kaikki etenee niin hitaasti ja vaivalloisesti. Yksin ollessa on melko helppoa tuntea itsensä riittävän hyväksi, toki joskus tulee hetkiä jolloin tunnen itseni huonoksi. Tosin, yksin ollessa on usein myös surullinen olo kun ei ole tyttöystävää, eikä ystäviä joiden kanssa voisi viettää aikaa.
Mutta muiden seurassa kokemus omasta huonoudesta ja häpeä itsestä nousee aina niin kokonaisvaltaiseksi mielessäni, olen lähes aina erittäin varautunut, ahdistunut ja epävarma muiden seurassa ja oikea tai todellinen "minä" ei koskaan pääse esille muiden seurassa. En usko, että kukaan vieras ihminen käsittää, olipa se sitten opiskeluissa tai harrastuksissa, että mikä heille näyttäytyy (arvelen että tällaisen kuvan minusta voi usein saada) minusta etäisenä ja ei-kiinnostuneena muista olevana kuvana ei todellisuudessa ole sitä, vaan pelot pystyttävät tämän rakennelman, joka toimii samalla sekä suojana että esteenä.
Mutta minkäpä teen, miten tästä pääsee ulos? Mulla on luottamus muihin ihmisiin, ja itseenikin, mennyt kipeiden kokemusten myötä ja se aiheuttaa muiden seurassa pelkoja ja vaikeuksia eikä anna mahdollisuutta luoda läheisiä sosiaalisia suhteita. Järkitasolla on hyvinkin mahdollista ajatella, että menneet ovat menneitä eikä niiden painolastia tarvi enää kantaa mukanaan ja että voin mennä juttelemaan muille ja tutustua lähemmin tai kysyä jotain kiinnostavaa tyttöä ulos, mutta kun tunnetasolla tulee aina sellaiset esteet jotka estävät aivan kaiken, tunnetasolla se painolasti on edelleen tiukasti mukana. En ole menneiden vuosien aikana onnistunut, en tutustumaan muihin lähemmin, en ole onnistunut saamaan kavereita enkä ystäviä, en ole löytänyt tyttöystävää kun en ole edes pystynyt tutustumaan tyttöihin. En ole kyennyt enkä edelleenkään kykene kun sisimmässä koen, että nuo aiemmat kipeät kokemukset väistämättä toistuisivat taas enkä sellaisia takaiskuja kestäisi. Paradoksaalisesti muut ihmiset merkitsevät enemmän uhkaa kuin mahdollisuutta, kaikki näyttäytyvät epäluotettavina ja sellaisina jotka arvostelevat ja haukkuvat minua.
Moipsista kaikille teille.
ite oon 27-vuotias nainen ja oon seurustellut kunnolla kerran. Sekin oli 6 kk:n etäsuhde ja toinen seurustelu(luultiin että seurustellaan ku oltiin 13 vuotiaita) kesti 2 viikkoa. Seksiä en ole koskaan harrastanut jne.
Pusutellut kylläkin(enkä pidä yök;)).
Mutta tiedän tuon tunteen. Baarissa tai missä nyt satutaan tai ei satuta kavereiden kanssa viettämään iltaa niin kaikki lähestyy vaan ja ainoastaan mun kavereita. Ok. omistan muutaman ylimääräsen kilon ja pukeuden punk/rock tyyliin ja olen itsevarma, mutta en itseäni rumana pidä. Peilistä katsoo mahoineen ihan kivan näkönen nainen jolla huumorintajua piisaa!
Ainoat mua lähetyvät on somalimiehet ja heiltä olen kuulluut että pitävät mun isosta perseestä(maailman paras tapa iskeä nainen!!?).
Mutta suomalainen mies on se mitä haluan.
Lupsakka, huumorintajuinen, scifi friikki ja penkkiurheilija. Rempseä.
En usko että edes joku noista olisi liikaa vaadittu, mutta viimeksi kun mua on lähestytty siitä on ehkä 3 vuotta(sllonkin ulkona 2 krt).
Mietinkin päivittäin että mikä hitto mussa on vikana?
Kun en tunnu kelpaavan kenellekään. Vaikka etsin aina sinkkuuden hyviä puolia, myönnän että itken usein yksinäisyyteni takia. Ilkeä tunne polttaa kun näen ihmisiä yhdessä nauttimassa toistensa seurasta kun kuljen ohi, itku kurkussa.
Mitä voin enää tehdä?!
En osaa antaa teille mitään hyvää neuvoa, mutta sen sanon että ei me kaikki naiset havitella lihaskimppuja ja itsensä puunaajia. Mua lihakset ällöttää. Otan mielummin pehmeän nallekarhun.
Tsemppiä ja kaikkea hyvää teidän elämään!
Axuli83 kirjoitti 9.1.2011 19:1
Mutta tiedän tuon tunteen. Baarissa tai missä nyt satutaan tai ei satuta kavereiden kanssa viettämään iltaa niin kaikki lähestyy vaan ja ainoastaan mun kavereita. Ok. omistan muutaman ylimääräsen kilon ja pukeuden punk/rock tyyliin ja olen itsevarma, mutta en itseäni rumana pidä. Peilistä katsoo mahoineen ihan kivan näkönen nainen jolla huumorintajua piisaa!
Sanot pukeutuvasi punk/rock tyyliin. Pelottaako tyylisi kenties miehiä sillä tavalla, että he eivät uskalla lähestyä sinua? Vaikutatko heidän silmissään kenties liian itsevarmalta? Monet miehet voivat tykätä juuri näistä ominaisuuksista, mutta monet miehet voivat tuntea itsensä epävarmaksi ja omat mahdollisuutensa sinun suhteensa heikoiksi eivätkä siksi uskalla lähestyä sinua.
Luulisi, että sellainen ihminen viehättää, joka on sinut itsensä kanssa, eikä sillä ole niin merkitystä, onko laiha/lihava tai kaunis/ruma.
Mä tiedän just tasan miltä teistä yksinäiset ja lohduttomat miehet tuntuu! Olen 33 v nainen ja koen juuri näitä tunteita joita ketjun aloittaja tuntee.
Mun elämä on muutenkin tosi vaikeaa johtuen perhetilanteesta, eikä sitä auta yhtään se, että on yksin. Ja niin arka hakemaan seuraakaan... Ulkonäkö ei ole parasta a-luokkaa, enkä takuulla laita mihinkään nettideittipalveluun kuvaani arvosteltavaksi!!
Inhoan ja häpeän itseäni, enkä tunne olevani sen arvoinen, että minua kukaan koskaan voisi rakastaa. Musta tuntuu, että tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa ei mun kaltaisille ole paikkaa, parempi olis vaan hautautua kellariin piiloon.
Tänään taas lueskeltuani 'kavereiden' facebook päivityksiä, tajusin taas noin sadatta kertaa tällä viikolla, että mulla ei ole kavereita ollenkaan. Hyvänpäiväntuttuja joo, mutta ei yhtään sellaista jolle voisi kertoa ajatuksiaan ja purkaa tätä pahaa oloa.
Olis edes joku ystävä jolle puhua... Enkä tarkoita mitään tukihenkilöä vaan ystävää, joka oikeasti välittää musta.
Huokaus. ☹️
Mulla kesti myös monta vuotta olla epävarma ja ajatella olevani huonompi kuin muut (hiljaa mielessäni ajattelin tälläisiä itsekseni) jopa muiden seurassa.
Sitten tapasin kivan miehen ja ajattelin koko tutustumisen aikana, että eihän hän voi minusta oikeasti tykätä ja että hän saisi parempiakin ja olen niin huono.
No niinhän siinä just kävi! Miestä ei kiinnostanut vaan löysi paremman. Asiat voisivat olla toisin, jos vain olisin ollut luottavaisempi ja avoimempi ja oikeasti paljastanut "todellisen minäni", mutta mennyttä mitä mennyttä, sille ei voi enää mitään. Omat menneisyyden painolastini pilasivat oman käyttäytymiseni ja koko ajatuksenjuoksuni... ☹️
Noh, sitten tapasin toisen miehen (vuosien päästä tästä edellisestä) päätin, että nyt en lankea samaan ansaan (eli anna menneisyyteni ja epävarmuuteni pilata jälleen tulevaisuuttani)meillä meni paljon paremmin... uskalsin olla paljon paremmin oma itseni ja suojamuurini alkoi rakoilla... Ja uskalsin olla yhä enemmän ja enemmän oma itseni, mutta lopulta tässäkin kävi niin, että miestä ei enää kiinnosta! Kävi juuri niinkuin alussa päässäni jyskytti "etten ole tarpeeksi hyvä".
MUTTA olen huomannut, että vaikka näin on käynyt JO 2 kertaa, etten sittenkään kelpaa, niin ei se haittaa...sillä olen sisäisesti kasvamassa juuri sihen suuntaan, että en enää murru tai hajoa sitä, että saan pakit miehiltä joilta luulin elämäni miehiksi.
Taitaa ollakin niin, että noiden miesten tarkoitus ei ollut olla elämäni miehiä minulle vaan välietappeja kasvamiselle...jotta minusta tulisi tasapainoisempi ja pääsisin loppulliseen minääni ja kasvaisin lopulta ulos kokoaan epävarmuudestani ja menneisyys unohtuisi...ja lopulta olen täysin valmis/unohtanut menneisyyyden kun se OIKEA tulee kohdalle.
Joten älkää tekään pelätkö laittaa sydäntänne pelinappulaksi... Kyllähän ne pakit sattuu ja tuntuu aikansa pahalta, mutta jospa niin on tarkoitettukin? Jos kaikki on loppujen lopuksi sen kaiken kivun arvoista, kun se oikea astuu kuvioihin.
Ei voi saada mitään (kokemuksia, kasvamista, oppimista) jos ei uskalla mennä mukaan (vaikka vaarana on satuttaa sydämensä). Pahimmat mahdolliset (että en kelpaa) kävi kuin kävi, mutta elossa ollaan silti ja entistä vahvempina ja valmiimpana.
🙂👍 Enää ei päässäni jyskytä "en kelpaa" ja se on kaikista arvokkain voitto tässä pelissä. Ei pakkeihin tai torjuntaan kuole 🙂
Tottakai välillä on yksinäistä ja kurjaa olla yksin, kun ei löydy ketään ketä kiinnostaisi (lähinnä yksinollessani tulee tälläisiä tuntemuksia) mutta kun pääsen ihmisten-ilmoille minua enää pidättele mikään, vaan menen iskemään miehen kuin miehen 🙂 viis siitä jos pakit tulee se on vaan, että NEXT! Sydän piti rikkoa 2 (ellei useammankin..onhan näitä ollut) kerran, että tähän asti pääsi.
Ehkä se menee niinkuin ratsastuksesta sanotaan "Vasta kun on tippunut satulasta 100 kertaa on hyvä ratsastaja", koska jos tiput hevosen selästä, sinun on noustava samantien sinut tiputtaneen hevosen selkään uudelleen (vaikka kuinka pelottaisi) jottei jää ratsastuspelkoa. Pelot on kohdattava! 🌻🙂🌻
En ole vieläkään 100% varma itsestäni, mutta silti jo valovuosien päässä lähtötilanteesta.
Hei!
Tuttu tunne. Näytelmän sanoin, voi mikä farssi. Itse painoin kyseisen asian takia nuoruudessani vähimillään n. 30 kg. Perheessä helvetisti rahaa, vaikutusvaltaa, mainetta, kunniaa. Terveet arvot. Isä empaattinen, työssään osaava, tosin ihan omalla työllään ja osaamisellaan. Ja lastenhoitajiinkin oli varaa... Isällä se kaikista kallein auto, paras luonne, oli välillä purjevene, sitten taas moottorivene, ja sitten isä vielä harrasti lentämistä. Äiti se kaikista kaunein ja persoonaltaan viehättävin. Kulissit kunnossa. Olin huippulahjakas. Kaikki meni varmasti muiden mielestä siis ilmeisesti liian hyvin. Kateus oli tietysti kova. Muuta nuorihan ei voi tajuta sitä, ja kroppa voi olla se ainut miten sä enää kestät sen kuvion. Yritin kyllä päästä joukkoon, koska tokalle luokalle sain olla ujo, ja olin ihailtu. Hallitsin siis sitten loppuvaiheessa kropallani sitä mille en enää voinut tehdä mitään. Tässähän on todellakin kyse siitä, että me kaikki pelkäämme sitä ,että jos itselle kävisi näin. Mutta meillähän oli vain niin erikoinen luokka. No, paino nousi lääkärin avulla joka oli osittain myös perhetuttu. Ja maksohan se tosiaan... Mutta sitten kun olisi tullut se ratkaiseva vaihe, eli se eka poikaystävä, niin kyllähän se poika musta oli kiinnostunut, mutta koska mua tosiaankin syrjittiin, niin eihän kukaan yksinäistä haluu. Olin kyllä tosi kaunis silloin. Tosin jopa niin kadehdittu että vanhojen tansseissahan ei edes paria löytynyt samasta koulusta. Sama touhu jatkui opiskeluaikoina. Sitten tutustuin erääseen ihmiseen, joka myös oli jollain tavoin samalla tavalla ihan PATOLOGISELLA tavallan syrjittyä. Viehättävällä tavalla ujo, kaunis yms. Ystävystyimme. Me emme vieläkään salailleet sitä touhua. Ja vieläkin meil on huumorii siit. Mun kaikk miesystävät jättivät mut, koska en saanut ystäviä. Yritin kyllä. No okei, mä en ryypänny. Mut oli miesseuraa aina. Ei ryypänny mun hyvä ystäväkään. Eikä huudellu hävyttömyyksiä. Hänellä oli myös tilannetajua. Oikeastaan vasta sitten paranin. Nykyään en enää shoppaile niin paljon. Jaksamista! Nykyään tämä kuvio on mulle luomisen paras voima!