Samaa asiaa olen pohtinut itse jo pitkään, eli yksinäisyyttä. Ei tämä elämä ole yhtään mitään yksin ollessa. Ystäviä ei ole koskaan ollut, kavereita joskus (juuri nyt ei ole), eikä tyttöystävää koskaan. ☹️

Ja eikä se ole pelkästään yksinäisyys vaan myös häpeä joka on vuosien mittaan kasautunut. Sitä alkaa häpeämään itseään kun ei kelpaa toisten seuraan ja kuulee itsestään ilkeitä kommentteja, ja vaikka sen toki ymmärtää järjellä ajateltuna, että kaikki ihmiset eivät voi olla sellaisia jotka ovat ilkeitä ja tuomitsevat, niin sitä tunnetta ei pysty estämään vaan se tulee ja sanelee elämää edelleenkin vuosia myöhemmin ja silloin vain haluaa pois eikä edes halua olla muiden nähtävillä. Aina on vain tullut kuraa niskaan eikä mitään positiivista palautetta muilta. Ja vaikka hyviä ihmisiä olisi jossain, niin miten heidät löytää? Miten voi muihin luottaa kun elämässä on vain huonoja kokemuksia muista? Ei kenestäkään tiedä päälle päin millaisia he ovat. Tämän takia on vaikeata (mahdotonta) olla avoin muiden seurassa, pelkään että tulee taas ilkeilyä. Niin, minulla on huono itsetunto, mitäpä muutakaan voisi olla tällaisen elämänkaaren elettyäni. Ehkä tavallisille ihmisille, siis heille joilla on/on ollut ystäviä, kavereita, tyttö-/poikaystävä ym. onnistumisia elämässä, ei jokainen epäonnistuminen ole niin merkityksellinen asia ja siitä pääsee yli, mutta minulle valitettavasti on. Tämän vuoksi kynnys tutustua muihin on minulle niin korkea.

Itse en ole koskaan seurustellut ja tämä on se pahin asia, olla hylätty josta kukaan ei pidä. Tuntuu, että tytöt (noh naisiahan aikuiset tytöt jo ovat) edelleenkin pitävät minua inhottavana kun koulussa ja lukiossa tuli sellaista palautetta eikä koskaan mitään positiivista. Itse asiassa en edes tiedä mitä naiset ajattelevat minusta nykyään, mutta edelleenkin vuosien takaiset ilkeilyt vaikuttavat siten, että koen kaikkien naisten pitävän minua aivan kamalana ja rumana tyyppinä, varmaan silloin nuoruudessakin se oli tavallista ilkeilyä jota jokaisen kohdalle osuu enemmän tai vähemmän mutta minuun se sattui ja syvästi. Ja nämä menneisyyden pahat asiat pitävät minua edelleen otteessaan, en edes tiedä kuinka voisin tutustua ikäisiini naisiin; pelkään, että jos menen tutustumaan johonkin kiinnostavaan naiseen ja/tai pyytämään treffeille niin tulisi tylyt pakit (ja varmaan naurua siitä kun edes tulin juttelemaan), eli jälleen kokemus hylkäämisestä ja siitä ettei kelpaa. Ja sekin ettei kukaan nainen ole koskaan lähestynyt minua eikä osoittanut mitään kiinnostusta, todistaa sen puolesta että jotain minussa on niin kamalaa että luultavasti jään yksin ainiaaksi.

Heippa
Ei kannata luovuttaa rohkeasti vaan ihmisten ilmoille.
Käyttekö missään tapahtumissa missä liikkuu ihmisiä??
Laittakaa ilmoitus nettiin tai lehteen???
sillä suomessa on niin miehiä kuin naisia jotka on yksinäisiä ja toivovat että
löytävät itselleen elämän kumppanin.
Mut se on vaan että miten yksinäiset kohtaavat???
Ei niistä kannata loukkaantua jos tulee rukkaset niin niitä on tullut minullekin
nuoruudessa hurjasti ottaa vaan sen elämän kokemuksena.
Itsensä hyväksyy sellaisena kun on ja on luonnollinen niin siitä on hyvä lähteä.
Jokaiselle niin miehelle kuin naiselle täällä suomessa on satoja sopivia puoliso ehdokkaita.
Kaunista talvea teille

Mä käyn kuntosalilla ja lätkämatseissa ja mitä tapahtumia nyt kaupungilla sattuu milloinkin olemaan. Mutta ei kukaan tule mulle missään juttelemaan, eikä mun itseluottamuksella mennä kenellekään juttelemaan. Ja miksi pitäisi mennä? Kaikki jotka olen tavannut ovat vaan heittäneet mut heti pois, joten on tullut erittäin selväksi, että ei musta voi kukaan pitää. Miksi pitäisi mennä juttelemaan kenellekään, kun on täysin selvää, että kukaan ei halua mua juttelemaan.
Netissä mulla on ollut ilmoituksia tosiaan kymmenen vuoden ajan. Olen kirjoittanut varmaan nelinumeroiselle määrälle naisia. Täysin hyödytöntä. Aina on naisille tarjolla parempia ehdokkaita, joten ei kukaan kiinnostu minusta.

volvomies kirjoitti 4.12.2010 23:28

Heippa
Ei kannata luovuttaa rohkeasti vaan ihmisten ilmoille.
Käyttekö missään tapahtumissa missä liikkuu ihmisiä??
Laittakaa ilmoitus nettiin tai lehteen???
sillä suomessa on niin miehiä kuin naisia jotka on yksinäisiä ja toivovat että
löytävät itselleen elämän kumppanin.
Mut se on vaan että miten yksinäiset kohtaavat???
Ei niistä kannata loukkaantua jos tulee rukkaset niin niitä on tullut minullekin
nuoruudessa hurjasti ottaa vaan sen elämän kokemuksena.
Itsensä hyväksyy sellaisena kun on ja on luonnollinen niin siitä on hyvä lähteä.
Jokaiselle niin miehelle kuin naiselle täällä suomessa on satoja sopivia puoliso ehdokkaita.
Kaunista talvea teille

Heippa
Joo mut älä luovuta kyllä se sieltä viellä sopiva vellinkeittäjä sinulle löytyy
Itse luottamustakin voi hiljakseen kehittää jos sinun tutulla on esimerkiksi koira
niin ulkoilutappas sitä niin moni tulee juttelemaan ja menepäs esim koira näyttelyyn
niin kummasti juttua tulee.
kuin noistakin sinun harrastuksista ne on hyviä
Jos on mahdollista sinun tehdä vapaehtois työtä näitä on vaikka mitä esim seurakunnat, spr,
martat, 4h, kansalaisopistot jne niin sieltäkin varmaan tutustusit ihmisiin.
Kaunista talvea sinulle

Hei!

Itse voin kommentoida ainakin siltä osin, että itse en koskaan ikinä mennyt juttelemaan miehille. Itse olen ehkä turhankin vanhoillinen sen suhteen, eli miehen tulee tehdä aloite mun mielestäni. Mutta sekin on mielipideasia, ei kaikki ajattele niin.

Ja nettideittailun suhteen, mä en koskaan kiinnostunu esmeks miehistä, joilla ei ollu kuvaa ilmoituksessaan. Koska niitä kuvallisia oli niin paljon, ni ennemmin sit semmosen kans alotti juttelun. Jotkut "kasvottomat" kun saatto olla tosi ilkeitäkin ja haukkua huoraksi sun muuksi kun pakit sai. Tosin en itse jaksanut niistä välittää, se kun kertoo vain siitä henkilöstä itsestään paljon jos pakit saatuaan alkaa haukkua (sitä ennen kun niin jaaritellaan kuinka mukava ja ihana nainen varmasti olisin jne.. )😎

Mutta tällaisia nyt ens alkuun tuli mieleen. Eli ei todellakaan se kerro mitään, jos nainen ei tuu juttelemaan. Itseki saatoin hyvinki olla kiinnostunu jostakusta, mutten vain menny juttelemaan.

volvomies kirjoitti 4.12.2010 23:28

Heippa
Ei kannata luovuttaa rohkeasti vaan ihmisten ilmoille.
Käyttekö missään tapahtumissa missä liikkuu ihmisiä??
Laittakaa ilmoitus nettiin tai lehteen???
sillä suomessa on niin miehiä kuin naisia jotka on yksinäisiä ja toivovat että
löytävät itselleen elämän kumppanin.
Mut se on vaan että miten yksinäiset kohtaavat???
Ei niistä kannata loukkaantua jos tulee rukkaset niin niitä on tullut minullekin
nuoruudessa hurjasti ottaa vaan sen elämän kokemuksena.
Itsensä hyväksyy sellaisena kun on ja on luonnollinen niin siitä on hyvä lähteä.
Jokaiselle niin miehelle kuin naiselle täällä suomessa on satoja sopivia puoliso ehdokkaita.
Kaunista talvea teille

On mulla pari harrastusta mutta niistä ei löydy kumppania. Lisäksi tuo ilmoituksen laittaminen nettiin on hankala juttu kans, mistään keskustelupalstoilta ei löydä seuraa enkä toisaalta halua laittaakaan kuvaani mihinkään deittipalveluihin kaikkien nähtäväksi (ja ilman kuvaa tuskin mitään vastauksia tulee). Mistä muualta sitä voisi löytää tyttöystävän, varsinkaan kun aloitteen tekeminen ei itseltä onnistu? Vaikeata, lenkkipoluilla ja kaduillahan naisia kävelee vastaan joka päivä, ja joskus joku kivannäköinen nainen katsookin minuun ja tällöin tekisi mieli hymyillä hänelle. Yleensä kuitenkin käännän katseeni pois toisen silmistä hyvin pian, niin se aina valitettavasti menee. Elämän aiemmat kurjat kokemukset tulevat tässäkin taas etualalle, luulen että toinen katsoo jotenkin tuomitsevasti.

Niin se menee, että jos aikaisin elämässä kohdellaan kuin kuraa ja sen vastapainona vain yksinäisyys, niin sitä sisäistää ne tuomitsevat ajattelumallit ja itsekin alkaa uskoa olevansa huono, ettei kelpaa. Sitten myöhemminkin sitä edelleen uskoo tämän kaiken, kun ei ole tullut mitään mikä osoittaisi sen virheelliseksi, ja tämä estää pääsemästä tilanteisiin joihin "normaalit" ihmiset kuin luonnollisesti ajautuvat ja löytävät kumppanin. Ja nytkin minun on helppo järjellä ajatella, että ei minussa mitään vikaa ole miksi en kelpaisi, mutta en sisimmässä pysty sitä uskomaan ja kokemaan todeksi vaikka kuinka haluankin. Edelleen olen tunnetasolla kiinni niissä aiemmissa kurjissa kokemuksissa, joka ajoivat minut sivuraiteille ja yksinäisyyteen. Ja ehkä suurin este tähän on se, ettei muilta ole myöhemminkään tullut hyväksyntää, kiinnostusta ja osoitusta siitä, että kelpaisin. Ja tällä nyt viittaan lähinnä vastakkaiseen sukupuoleen, mutta ehkä siihenkin ettei ole ystäviäkään.

En ole enää niin eristäytynyt kuin joskus aiemmin ja liikunkin ulkona aika lailla, mutta arvelen että muiden silmissä ehkä näytän jotenkin ylimieliseltä ja sellaiselta jota ei kiinnosta mitä on tekeillä. En tiedä onko niin, ehkä joidenkin mielestä on ja joidenkin mielestä ei. Mutta ei se sitä ole, vaan sitä että pelkään muiden arvostelua ja siksi sitä joutuu suojautumaan ja "olemaan etäällä". Vaatii aikaa ja vaivaa, että pystyisin luottamaan muihin ihmisiin, mutta aika ja vaiva on ilmeisesti liian hankala tekijä kans.

Ja minusta kun vaikutat aivan kaikelta muulta kuin mitättömältä turhuudelta. Samaten se toinen nuorimies siellä; tsemppiä! Leuka pystyyn!

Kannattaa vaan jatkaa harrastusten parissa ja olla oma itsensä. Jos ajattelee olevansa maailman surkein, ehkä se heijastuu ulospäin? Miksi et ajattelisi olevasi onnekas siitä, että olet terve. Ja voit tehdä asioita. Olet nuori. Seksin harrastaminenko myöhäistä?? Ei todellakaan! 🙂
Nuorehkona naisena huomasin, että harrastat kuntosalilla käyntiä ja matseissa käymistä. Kuulostaa hyvältä ! Ei mikään ole vielä menetetty. Kehitä itseäsi tällä ajalla. Lue, harrasta, tee. Joku tyttö voi olla kiinnostunut samoista asioista. Ei seurustelu ole mikään itseisarvo. Se tuo toki iloa elämään, mutta itsekin yksin pitkään eläneenä: ei tämä nyt ihan kuolemaksikaan ole. Toivoa täytyy pitää yllä. Elämä vie minne vie.
🙂

Mulle seurustelu on ainoa asia mitä haluan. En halua elämältä enää mitään muuta kuin tyttöystävän. Tänään lähdin ulos kaksi kertaa. Ensin pääsin sadan metrin päähän, kun näin suuteleven teiniparin ja toisella kerralla en päässyt edes ovesta ulos, kun näin nuoren miehen ja naisen menevän yhdessä viereiseen rappuun. Sekoan. kaikilla on joku paitsi mulla. En uskalla kohta enää mennä ulos. Ahdistun ja hätäännyn ihan valtavasti, jos menen ulos. Kotona oleminen on masentavaa myös. Ei voi voittaa. Kaikki menee kokoajan pahemmaksi, nopeasti. Ajattelen asiaa kokoajan, ihan tauotta.

Kyllä se seksin harrastaminen on myöhäistä. En ikinä pysty siihen, tiedän sen. Senkään takia en voi saada ketään, koska naiset on haluaa vaan seksiä nykysin, niinhän se on. Haluaisin sellaisen, joka ei halua mitään sellasta. En mä siihen pysty. Häpeän itseäni niin paljon, se pysyy ikuisesti. enkä osaa mitään. Kuka haluaa 30-vuotiaan miehen, joka ei tiedä koko seksistä mitään? En pysty mihinkään.

Mä olen todella epävarma ja itsetunto ja -luottamus on tosi huono, koska mulla ei ole koskaan mitään onnistumisia. Ihan kaikki on pelkkää epäonnistumista. En ole koskaan saanut kokea rakkautta tai läheisyyttä. Olen hiljainen ja aina yksin. Mitä voin tehdä? Voin vaan netin kautta yrittää tavata naisia, mutta ei siitä ole kymmeneen vuoteen tullut mitään. Kerran päädyin tapailemaan parin viikon ajan ja loput kymmenet kymmenet kerrat ei mitään. Mulla ei ole yhtäkään ihmistä, jonka kanssa voisin tehdä jotain. En halua elää enää näin. En voi tehdä mitään, ei ole mahdollisuutta. Olen kohta niin hätääntynyt, että en pysty toimimaan. Kaikki mitä teen on pelkkää itseni huijausta, ne kuntosali ja lätkämatsit.

Haluan vaan päästä pois. ei enää tätä maailmaa

tunturisopuli kirjoitti 7.12.2010 14:27

Ja minusta kun vaikutat aivan kaikelta muulta kuin mitättömältä turhuudelta. Samaten se toinen nuorimies siellä; tsemppiä! Leuka pystyyn!

Kannattaa vaan jatkaa harrastusten parissa ja olla oma itsensä. Jos ajattelee olevansa maailman surkein, ehkä se heijastuu ulospäin? Miksi et ajattelisi olevasi onnekas siitä, että olet terve. Ja voit tehdä asioita. Olet nuori. Seksin harrastaminenko myöhäistä?? Ei todellakaan! 🙂
Nuorehkona naisena huomasin, että harrastat kuntosalilla käyntiä ja matseissa käymistä. Kuulostaa hyvältä ! Ei mikään ole vielä menetetty. Kehitä itseäsi tällä ajalla. Lue, harrasta, tee. Joku tyttö voi olla kiinnostunut samoista asioista. Ei seurustelu ole mikään itseisarvo. Se tuo toki iloa elämään, mutta itsekin yksin pitkään eläneenä: ei tämä nyt ihan kuolemaksikaan ole. Toivoa täytyy pitää yllä. Elämä vie minne vie.
🙂

eheytynyt kirjoitti 6.12.2010 14:52

Hei!

Itse voin kommentoida ainakin siltä osin, että itse en koskaan ikinä mennyt juttelemaan miehille. Itse olen ehkä turhankin vanhoillinen sen suhteen, eli miehen tulee tehdä aloite mun mielestäni. Mutta sekin on mielipideasia, ei kaikki ajattele niin.

Ja nettideittailun suhteen, mä en koskaan kiinnostunu esmeks miehistä, joilla ei ollu kuvaa ilmoituksessaan. Koska niitä kuvallisia oli niin paljon, ni ennemmin sit semmosen kans alotti juttelun. Jotkut "kasvottomat" kun saatto olla tosi ilkeitäkin ja haukkua huoraksi sun muuksi kun pakit sai. Tosin en itse jaksanut niistä välittää, se kun kertoo vain siitä henkilöstä itsestään paljon jos pakit saatuaan alkaa haukkua (sitä ennen kun niin jaaritellaan kuinka mukava ja ihana nainen varmasti olisin jne.. )😎

Mutta tällaisia nyt ens alkuun tuli mieleen. Eli ei todellakaan se kerro mitään, jos nainen ei tuu juttelemaan. Itseki saatoin hyvinki olla kiinnostunu jostakusta, mutten vain menny juttelemaan.

Elikä umpikuja! Itse en uskalla mennä naisille juttelemaan eikä kukaan nainen koskaan tule mulle juttelemaan. Ja muutenkin tulee ahdistava olo, sellainen että tekisi mieli haihtua pois ja näkymättömiin, jos vaikka jossain liikkeessä tai ulkona on joukko tyttöjä/naisia, ja itse olen menossa jonnekin ja joudun heidän vierestä/läheltä kulkemaan.

Kun ikäkin on jo ylittänyt sen 20:n ja 30:n puolivälin, niin tämä kokemattomuus jo entisestään vaikeuttaa tilannetta ja saa muutenkin olon toivottomaksi kun mikään ei ole koskaan muuttunut tähän mennessä. Ja aika harvalle edes kelpaa jos ei ole tähän ikään mennessä mitään kokemusta seurustelusta tai edes treffeillä käynnistä. Enkä edes tiedä missä ikäisiini naisiin voisi tutustua, paitsi jossain baareissa, yökerhoissa ja ravintoloissa. Mutta sinne en yksin lähde, ja sitä paitsi niissä on muutenkin niin ahdistava ilmapiiri. Enkä oikein tiedä mitkä olisivat sellaisia harrastuksia, joissa voisi tutustua.. ja niihin harrastuksiinkin on niin vaikea lähteä yksin.

Ja kuten sanoin aiemmin, tuo nuorena tullut arvostelu joka puolelta on jättänyt pysyvät jäljet sisimpään. Tuntuu, että kaikki edelleenkin moittivat ulkonäköäni ja olemustani ja nauravat selän takana. Varsinkin tytöiltä tulleet ilkeät kommentit sattuivat (ja sattuvat edelleen). Tuosta kaikesta on seurannut se, että sisimmässäni häpeän sitä mitä olen, se etten kelpaa, ja etten uskalla luottaa muihin, koska ihmiset ovat osoittaneet että eivät ole luottamuksen arvoisia. Hyvistä ihmisistä kuulee aina puhuttavan, mutta oikeassa elämässä heitä ei näköjään ole.

Miten voisin tutustua naisiin, jos kerran olen niin hävettävä, ruma ja muutenkin inhottava? Niin naiset ilmeisesti nykyäänkin ajattelevat minusta vaikka eivät sitä sano. Ja miten tämän tilanteen edes voisi muuttaa? Todella turhauttavaa, että se mikä vaaditaan tilanteen muuttamiseen on juuri se, mikä olisi vasta tilanteen muuttumisen lopputulos! Kokemus siitä, että olen hyväksytty ja kelpaan, mutta juuri tuon puuttumisen takia en pysty olemaan aloitteellinen sosiaalisissa kontakteissa, koska koen että en kelpaa ja olen huono. Toinen olisi se, että joku olisi aloitteellinen ja tulisi vastaan mutta näin ei ole koskaan käynyt. Eli jotainhan minussa on pahasti vialla.

Kirjoitanpa tässä vielä kun ajatusta tuli päähän sen verran, eli ei kovin paljon. Olen tässä aiemmin viime aikoina ajatellu ei-niin-vakavasti sitä deittiprofiilin tekoa nettiin, ja nyt tänään taas vaihteeksi vähän vakavammin. SEKIN on niin ongelmallista mulle.

Jos päädyn nettideittalua kokeilemaan, niin en ainakaan omaa kuvaani sinne laita kaikkien nähtäväksi, toisaalta voisin kyllä s-postin kautta sen laittaa sitten toiselle jos jotain yhteydenottoa tulisi, mutta juuri tuo ilmoituksen kuvattomuus on se joka varmaan tekee aika näkymättömäksi.

Lisäksi en tiedä mitä sinne pitäisi itsestään kertoa, en oikein osaa itsestäni kertoa mitään enkä kuvailla. Ja jos nyt jotain yhteydenpitoakin syntyisi ja tapaaminen jossain niin nämäkin ahdistaa jo. Jos joku haluaisi tavata minut, ja vieläpä menisin, niin varmaan tuottaisin pettymyksen. Miten on mahdollista, että se mitä eniten toivoo elämässä, eli että löytyisi kumppani, on kaikin tavoin niin vaikeaa ja mahdotonta(?) toteuttaa.

Olen ajoittain aika katkera niille ihmisille, joilla deittailu, aloitteen tekeminen ja muutenkin sosiaalinen kanssakäyminen vastakkaisen sukupuolen ja muidenkin ihmisten kanssa on helppoa, ja se että omana itsenään oleminen riittää. Miksi minä en pääse eroon niistä aiemmista kaltoin kohteluista, jotka edelleen seuraavat minua pään sisällä vuodesta toiseen? Pelkään muita ihmisiä kun pelkään uusia pettymyksiä, hylkäämisiä, joita en kestäisi. Mutta oman hyvinvoinnin ja tulevaisuuden vuoksi olisi pakko ottaa tuo kuolemaakin pahempi riski, mutta kun en kykene siihen.

Ujous, häpeän tunne siitä kun ikävästi kohdeltu, ja kaikki muut huonot asiat päälle vie kyllä elämästä kaiken ilon, varsinkin sen tärkeimmän eli rakkauden. Ei ne vanhuuden myötä viisaudenhöperöt väärässä ole, jotka aina sanoo sen jo kliseeksi muodostuneen lauseen, että mikä elämässä on tärkeintä.

On viikonloppu. Huomaan, että en halua mennä ulos, koska siellä on kaikkialla suutelevia pareja. Bussipysäkillä jo. Bussissa. Ne on ne pahimmat paikat. Katsoin tv-sarjaa ja siinä suudeltiin ja se oli ahdistavaa ja hätäännyin. Voin olla vaan yksin, en voi suudella.
Olen yrittänyt kirjoittaa ahkerasti hyviä viestejä naisille treffisivustolla, tällä viikolla ehkä viidelletoista, mutta en vaan saa vastausta. Sekin hätäännyttää, kaikki hylkii minua. Yritän ja yritän ja yritän, mutta en saa mitään. Mitä niin kamalaa minussa on, että kukaan ei voi ikinä vastata?

Moi Besides_Me ja mitätönturhuus.

Itse olen aikuisessa iässä oleva nainen ja tapailen silloin tällöin jotakuta (näin ympäripyöreästi sanottuna). Voisin kertoa jotain omakohtaisia kokemuksia, joista saattaisi olla teille jotain hyötyä.

On joitakin piirteitä miehissä, jotka eivät ole mitenkään harvinaisia, mutta joita ei ole helppo sietää. Se, mikä tuottaa näitä epäviehättäviä piirteitä tuottaa on omanarvon puute. Mies ei esimerkiksi välitä pitää tarpeeksi hyvää huolta omasta henkilökohtaisesta hygieniastaan (esim. hapaiden pesusta), ei välitä pitää huolta kotinsa siisteydestä, ei välitä omasta terveydestä (juo sekä polttaa runsaasti ja syö epäterveellisesti eikä liiku) tai hän ei ole löytänyt sellaisia asioita, joista hän pitää (harrastus/työ). Mies, joka ei osaa pitää itseään tyytyväisenä ja elämäänsä tyydyttävänä on naisen näkökulmasta rasite ja taakka. En kirjoita tätä loukatakseni teitä vaan tämä on minun kokemuksen kautta saamani näkökulma asiaan.

Iloa elämään ja huomaavaisuutta naisten kanssa! 🙂

Ystävät hyvät. Olen 25-vuotias nainen, enkä ole koskaan ollut varsinaisessa parisuhteessa. Toisina päivinä koen sen taakkana, toisina en. Kamppailen itsetuntoni kanssa jatkuvasti (itsellänikin on huonoja kokemuksia nuoremmilta vuosilta). Kukaan, joka ei tunne minua todella hyvin, ei varmasti arvaisi tätä. Menestyn opinnoissa ja minulla on paljon ystäviä, sellaisia oikeita ja myös sellaisia, joiden kanssa olen tuttavallinen vain näön vuoksi. Kerron tämän siksi, että haluan, että tiedätte, että yksinäisiä (tai ainakin jollain tasolla yksinäisiä) ihmisiä on paljon enemmän kuin luulette!

Tajusin jonkin aikaa sitten, etten saa tehdä parisuhteesta itselleni pakkomiellettä. Minun pitää oikeasti tehdä elämästäni elämisen arvoista myös sinkkuna. Se on joskus vaikeaa, mutta olen sen itselleni velkaa. Se, että joku tulisi ja "rakastaisi minut ehjäksi", niin kuin klisee kuuluu, on liikaa vaadittu keneltäkään. Kukaan ei siihen pysty, ei minun kohdallani eikä kenenkään muunkaan. Aion kunnioittaa mahdollista tulevaa poikaystävääni niin paljon, että opettelen ensin kunnioittamaan itseäni. Siten hänenkin on helpompi välittää minusta.

Toivon, mitätönturhuus ja Besidesme, että funtsitte näitä juttuja. Kukaan ei voi elää sun puolestasi sun elämää paremmin kuin sinä. Ja sinä olet ainoa, joka voit sanoa itsellesi, ettet pysty, mutta sinun ei ole pakko kuunnella itseäsi siinä🙂 Muistakaa, ettei koskaan ikinä ole liian myöhäistä muuttaa itseään ja suhtautumistaan muihin! Tiedän sen omalla kohdallani, ja olen nähnyt myös hienoja tarinoita ympärilläni. Itse aikoinani muutin muualle. Huomasin, että uusien ihmisten kanssa on helppo olla, kun heillä ei ollut mitään ennakkokäsityksiä. Olin oikeasti kuin kuka tahansa muukin! Siitä ahaa-elämyksestä sain niin paljon voimia, etten voi sitä edes sanoin kuvailla!

Niinpä. Itseänikin surettaa joskus ja oikeasti tuntuu välillä pahalta katsella muitten onnea ja lääppimistä missä milloinkin :S

Niin, kyllähän sitä on ihan onnellinen (ja osaa tehdä itsensä onnelliseksi) vaikka sinkku olisikin, mutta silti...mitä enemmän aikaa kuluu niin sitä raskaammaksi se yksinolo silti käy. Vuodet vierii, mutta mitään muutosta ei kuulu siviilisäätyyn...toisin kuin muilla ☹️
Siitä sitä voikin jo päätellä jotain...

En ole aivan samassa tilanteessa kuin aloittaja, mutta ymmärrän silti mistä puhut ja miltä se tuntuu, kun ei tunnu kelpaavan ja sitä alkaa miettiä oikeasti missä se vika on, kun oikeasti ei ole mikään paha ihminen, että siitä ainakaan johtusi.

Nettideittailua ja viestittelyjen määrää netissä en laskisi oikein yhteydenotoksi tms. Netissä on niin helppo "dumpata/unohtaa" toinen, jos ei netissä miellytä heti toista, eihän se oikeaa elämää vastaa.
Itse keskityn ainakin tosi elämään ja live-juttuihin 🙂

En todellakaan tiedä mikä auttaa... asenne?? Mutta jos sekin on jo kohdillaan ja mennään avoimin mielin ja positiivisellakin asenteella ja mielellä, mutta silti jatkuvasti yksin, vaikka tuntisikin ihmisiä (ja on paljon kavereita) ja kävisi vaikka missä kissanristiäisissä yms. yms. yms. ja silti vaan yksin.

Toki "kiinnostuneita" riittää, mutta jos nekään ei koskaan johda mihinkään pidempään...niin en sitten tiedä...en todellakaan..olen itsekkin hukassa, koska ei keksi sitä koodia millä asian ratkaisisi. Tykkäämällä itsestään ja omasta elämästään??? Tottakai, mutta ei sekään ole näyttänyt auttavan.
Eli ei kiitos mitään kliseisiä lauseita tai päivänselviä neuvoja, jotka jokainen on kokeillut tuhat ja yksi kertaa vaikka millä asenteella....

Niin ei tainnut olla apua, mutta ymmärrän silti mitä tarkoitat!

Oletko varma, että nämä tapaamiset ei ole loppunut sen takia, että nämä naiset ovat luulleet ettei sinua kiinnosta jatko? Jos et ole ollut 3-4 tapaamiskerroilla yhtään innokas...sellainen laimea asenne on aika hyvä fiilisten tappaja, jos ovat sen takia jättäneet sinut rauhaan (jos olet siltä vaikuttanut ettei sua kiinnosta)..?

Eipä täältäkään tullut niitä käytännön neuvoja. ☹️

En tiedä mitä tässä edes pitäisi tehdä enää kun nuo mainitsemani kipeät asiat ja kamalat kokemukset aiheuttavat kokemuksen siitä, että olen huono, ja estävät kaikki ne keinot etsiä parisuhdetta mitkä muille on mahdollisia. Ja tämä kaikki on jatkunut niin pitkään, olen tätä vuosien mittaan yrittänyt ratkoa sekä yksin että ammattiavun kautta mutta ei, kun ei auta niin ei, kaikki keinot olen jo todennut toimimattomiksi mulle. Muut voivat tuosta vaan tutustua vastakkaista sukupuolta oleviin mutta mulle jo nettideittailukin on liian iso kynnys, saatika se että ihan tosielämässä menisin enää tutustumaan johonkuhun.