Miten katsoa itseä säikähtämättä!
Jouduin tilanteeseen jossa katsoin itseäni kuvanauhalta. Puhumista ja vain olemista, mutta säikähdin ihan oikeasti sitä. En yhtään tunnistanut itseäni siitä. Päätinkin että se taitaa olla pahin keksintö ihmisellä, videoida itseä ja muita ja sitten joutuu katsomaan totuutta itsestä ja omasta epävarmasta olemuksesta. En olisi taas romahtanut tähän itseäni vähättelevään kuoppaan ellen olisi joutunut tahtomattani tilanteeseen jossa oli katsottava itseä ja verrattava itseä muihin ns. terveemmin suhtautuviin.
Jos olin jo itseni hyväksynyt ja vapautunut niin sen tilanteen jälkeen olen ollut hyvin epävarma ja arka, hävennyt itseäni, nolostunut kun ajattelin että olen kuvitellut olevani ihan hyvä ja kuin muutkin. Miksi olen erilainen? Epätoivon vimmalla yritän näyttää olevani kuin muut ja ne kuitenkaan pysty. En ole rohkea, en mene rinta rottingilla porukkaan iloisena mukaan, en puhu ja naura. Vaan jännitän, punastun, hermostun, hikoilen, olen epävarma, en uskalla, en kehtaa. Pelkään loukkaavani muita, pelkään häpäiseväni itseni ja muut, pelkään munaavani itseni, pelkään tekeväni väärin ja kauheita vahinkoja, pelkään aiheuttavani vaivaa muille.
yritän olla kiltii, ystävällinen, auttavainen, mitä vain, etten vain ole vaivaksi kelleen.
Jotain kummaa tapahtui taas, kun luulin olevani vahvoilla ja terve! Ei niin huonosti kuin muutama vuosi sitten, sen verran on tapahtunut muutosta että tajuan selkeällä mielellä nämä asiat mitkä aiheuttavat romahduksen itsetunnossa. Enkä ajattele että tämä on lopullinen mielentila. Haluan uskoa että tämä tästä taas selkenee.
Uskooko joku muukin samoin, että näitä voi joskus tulevaisuudessa nauraa ja olla iloinen oma itsensä!
Mä oon sairastanut masennusta syömishäiriöö ja paniikkihäiriöö jotain 8 vuotta enkä enää jaksa uskoa muutokseen että joskus ajattelisin olevani samanlainen kuin muut. Aluksi oli sellanen olo että vielä mä tästä muutun ns. normaaliksi mutta usko siihen taitaa olla mennyt. En kehtaa en uskalla, pelkään nolaavani itseni, tuttu tunne. Teki niin tai näin niin tuntuu tekevän väärin.. Mutta tällä hetkellä mulla on kyllä muutenkin sellainen tunne ettei mistään tuu mitään.
Nyt on kulunut viikko siitä kun näin itseni "ruudussa". Ja puhua pajattanut olen ja yrittänyt pohtia miten tähän on tultu? Läheisten ja ystävien kanssa on jännä juttu, kun he eivät ymmärrä mitä tarkoitan! He yrittivät hyssytellä minua ja sanoivat jokaisen järkyttyvän itsensä näkemistä, eikä kukaan hyväksy itseään vaan haluaisi olla parempi. Mutta kun en tarkoita olleenkaan sitä. Tottakai tiedän jokaisen nolostuvan kun eka kerran katsoo itseään. Ja vertailuhan on suomalaisen tapa, ja kilpailu.
Minä vain olin ihan oikeasti kuvitellut parantuneeni, tai ainakin ettei se näy päällepäin. Ikävä kyllä se näkyy. Olen hirveä jännittäjä ja masennuksen ym. takia olen jo eläkkeellä. Ja se kaikki näkyi! Hassua, kun kuvittelin olevani hivenen ylemmällä rapulla, enkä ihan niin "sairas" kuin papereissa lukee.
Koska tämä alkoi? Halusinko minä tätä? Mikähän tässä ihmiskunnassa on nyt hämärtynyt että minun kaltaiset eivät enää kelpaa mihinkään, vaan pitäisi olla jotain muuta? Ihmettelen syvästi tätä maamme tilaa, jos minun kaltaiset tuntevat olonsa huonoksi eivätkä kelpaa töihin ja itse elantonsa ansaitsemaan "oikeassa" työssä, vaan joudun ulos kehityksen rattaista.
Minut jätetään esim. kutsumatta juhliin, kun suku häpeää olemustani. Nuorena en mennyt, koska jännitin, ja sitten ei enää kukaan pyytänyt. Nyt vaikka haluaisin, ei pyydetä, koska he häpeävät. En ole edes enää halunnut niihin suku ym. juhliin, kun en ole voinut koskaan "keimailla" ja "kikattaa", en esitellä ja kehua omia saavutuksia, en vertailla ja ihailla samalla tavalla kuin muut. Siinä on vain sellainen jännä raja-aita jota en osaa ylittää, ja haluanko edes?