Miten hyväksyä sairaus?
Hei taas.
Mitä teille kuuluu?
Minulle kuuluu aika samaa, elämässä ei ole tapahtunut mitään erikoista. Se on sääli. Ulkona oli mahtava sää, ja itse vain olin sisällä omissa suruissani. Olen kamalan paljon pohtinut elämääni ja sitä kuka olen. Huonosta itsetunnosta johtuen en koe olevani mitään. Varmaan tiedätte, että erosin kesällä suhteesta. Edelleen koen että se oli kaikesta surusta huolimatta oikea päätös. Mutta itse aiheeseen. Osa teistä tietää, että minulla on perinnöllinen sairaus, johon kuuluu ulkoisia merkkejä, joita minulla ei ole ennen ollut. Nyt kuitenkin löysin sellaisen. Se laski mielialani todella rajusti. Ennen en edes muistanut koko sairauden olemassaoloa, mutta nyt tämä herätti kaikki piilossa olleet tunteet. En millään saa hyväksyttyä sitä osaksi itseäni ja elämääni. Pelkään, miten se vaikuttaa mahdollisuuksiini löytää kumppani, sekä saada perhe. Kyseessä on siis sairaus, joka voi periytyä vakavammassakin muodossa, kuin itselläni on. Kuka haluaa jo valmiiksi ” sairaan puolison/ lapsia”. ?
Haluaisin niin löytää keinon hyväkyä se osaksi elämääni, ja löytää tien normaalin elämään?
😭
En ehkä osaa sanoa tilanteeseesi mitään kovin lohduttavaa, mutta sen tiedän, että on aivan mahdollista löytää kumppani. Itselläni on myös krooninen sairaus ja tarvitsen siihen päivittäin apua, mahokin vielä olen, mutta onneksi lapset eivät koskaan kuuluneet omiin suunnitelmiini. Kaikesta huolimatta puoliso löytyy rinnalta ja on sietänyt minua ainakin tähän asti varsin ihailtavasti niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, joista jälkimmäisiä on ollut huomattavasti enemmän.
Jos sairauden periytyminen mietityttää, niin adoptio saattaisi olla paras vaihtoehto. Antaa uusi koti ja mahdollisuus hylätylle lapselle. Elämä on hyvin epätäydellistä, ja aina kaikkia haaveita ei saa yksinkertaisesti toteutumaan, ainakaan sellaisina kuin ne on visioinut. Tilanne pitkäaikaissairaalla on hyvin vaikea ja monimutkainen enkä ole vielä itsekään kyennyt hyväksymään sitä, että loppuelämäni tulee olemaan tällaista. Pitää vain yrittää elää päivä kerrallaan, koska eihän siinä muukaan auta.
Hei
Tuo taitaa olla olennainen pointti pohtia päästäkseen enemmän elämään kiinni.
Vaikeaa on kun osuu/on osunut omalle kohdalle sairaus, joka rajaa elämää, tavalla ja toisella.
Voidakseen hyväksyä, on helpompaa jos siihen(sairauteen) liittyen elämään on tullut mukana myös jotain positiivista, että on huomannut sen tai niitä myönteisiä asioita. Kaikilla asioillahan sanotaan olevan se toinenkin puoli. Ei ole helppo nakki tuo sairauden hyväksyminen. Niin kauan kuin ei ole saavuttanut sitä (hyväksymistä), kipuilee kuin itseään vastaan. Hyväksyttyään on kuin päässyt oman Mount Everestinsä päälle ja alkaa helpottaa.