Mitä teette kun ystävä kyllästyy sinuun?
Olen ihan aikuinen 32-vuotias nainen joten pitäisi kai olla tottunut siihen että ystävyyssuhteet päättyvät toisinaan, mutta kun tällä hetkellä sattuu vaan ihan ihan hemmetisti, aivan kuin joku iskisi veistä rintaan. Ystävä jonka olin tuntenut noin 1,5 vuotta on harventanut viesteihin vastaamista siihen pisteeseen että saattaa mennä viikko viestiin vastaamisessa. Kyllästyin tähän sillä itse vastaan niin pian kuin suinkin, vaikka olisi kuinka kiire, en anna toisen odottaa viikkoa. Omatunto ei edes antaisi minun roikottaa toista epätietoisuudessa päivästä toiseen. Ymmärrän että elämässä tulee kiireitä, siksi en roiku, en pommita, en käytä toista terapeuttina murheilleni ja jos on rankka elämänvaihe niin ymmärrän että aina ei jaksa. Silti en ymmärrä miksi ei voi laittaa parilla sanalla että raskasta on, enkä nyt vaan pysty
Itselläni on traumoja vaikka millä mitalla ja sen vuoksi jo luottamuksen muodostaminen tuntuu siltä kuin yrittäisi rekkaa nostaa paljain käsin. Kun toinen pettää/hylkää/tms tms, tuntuu että miksi h*lvetissä edes yritin ja onko tällä planeetalla yhtään ketään johon voi luottaa.
Mitä te muut tekisitte ja tuntisitte vastaavassa tilanteessa? Mitä ajattelisitte itsestänne ja siitä toisesta?
Tuo on kyllä tosi ikävä ja kivulias asia tehdä ihmiselle. Välillä mietin, että onko syy minun vai eikö toinen osapuoli vain osaa kommunikoida, ja siksi ghostaa mieluummin kun käsittelisi asian.
Olen itse jo antanut periksi. Jos joku ei enää vastaa viesteihin, annan olla. Olen tehnyt kaikkeni ja en suostu enää yksin ylläpitämään ihmissuhteita. Se sattuu edelleen ihan järkyttävästi, kun joku katoaa, on menneiden kokemusten vuoksi todella paha hiljaisuuden/hylkäämisen pelko, joten vastaamatta jättäminen tuntuu aina todella pahalta. Mutta en mahda muiden tekemisille mitään, voin ainoastaan kontrolloida omaa käyttäytymistäni ja suhtautumistani asiaan. Nykyään osaan jo odottaa, että kaikki katoavat elämästäni, joten en anna itseni kiintyä kehenkään. Tämä ei siis ole kivaa, on todella vaikea luottaa keneenkään, jopa pidempiaikaisimmat ystäväni tekevät tätä välillä. Joten pysyn sitten vain etäisenä, etten satuta itseäni uudestaan. Tiedän, että se on trauma-käyttäytymistä ja epäterveellistä, mutta en tiedä mitä muutakaan tehdä.
Olen tosi pahoillani, että joudut kokemaan sitä. Älä kuitenkaan syytä itseäsi liikaa.
vastaavissa tilanteissa ollut valitett.usein. joidenkin hlö.den kanssa olen keskustellut asiasta , kannattaa yrittää jos suhde on tärkeä. toisinaan toinen osapuoli havahtuu asiaan toisinaan loukkaantuu riippuu hlö.stä ja tietty myös miten esittää asian.
Kiitos, kiitos ja vielä tuhat kertaa kiitos vastauksestasi! Kuluneiden päivien aikana olen itkenyt naamani irti. Olisin kiittänyt aikaisemmin mutta Tukinetin ilmoitusten mukaan minulle ei ollut uusia viestejä joten oletin ettei tuohon(kaan) kukaan ole vastannut. Minäkin olen käyttänyt paljon tuota että koittaa olla etäinen eikä päästä ketään ihon alle ja siksi minä niin paljon olen kollottanutkin että olin pettynyt itseeni kun menin erehtymään. TAAS! Välillä toivon että voisinkin lopettaa kiintymisen kokonaan, kun se tuottaa loppupeleissä vaan tuskaa, mutta eipä ole vielä onnistunut.
On todella kurjaa kuulla että Sinullekin on käynyt näin ja vielä pidempiaikaisissa ystävyyssuhteissa. Kuinka pitkään sinulla on kestänyt takaisin jaloilleen pääsemisessä? Siis ettei tunnu enää niin pahalta?
terv. kollottaja
Hei ja kiitos Sinullekin kun vastasit. Olisin kiittänyt paljon nopemmin jos olisin nähnyt vastauksesi mutta Oman Tukinetin mukaan niitä ei ollut. Anteeksi siis.Tavallaan hävettikin kirjoittaa tänne asiasta, koska ajattelin että pitäisi olla "isompi" asia kun kirjoittaa tänne.
Olen aiemmin niin tottunut siihen ettei apua tai tukea ei todellakaan aina saa vaikka sitä miten tarvitsisi, että oli hyvin helppo uskoa sitä Tukinetin ilmoitustaulua jossa luki "0 uutta viestiä"
Oletko saanut selvitettyä asioita menestyksekkäästi niiden kanssa jotka ovat tehneet sinulle samantapaisia juttuja ja palautuivatko välinne ennalleen vielä?
hei hyvin monenlaisia loppululoksia avoimesta keskusteluista olen saanut, osa suhteissa kärähtää siihen , ei halua/kykyä selvittää asioita minulla tai toisella osapuolella. toisissa avoimuus on avartanut ja mahdollistanut suhteen syvenemisen. itseä herkästi häiritsee joku epäkohta, toki myös suodatankin niitä paljon mutta joku laajempi asia on vaikea vain kestää ja sulattaa ,jolloin koen tarvetta silloin puhua. ehkä se että pystyn tähän pisteeseen menemään, on vaatinut vuosien työstämisen omasta ihmisarvostani, mistä se on riippuvainen ym. silloin kun /jos olen ihmisistä väärällä tavoin riippuvainen , en uskalla sanoa epäkohdista, jos en ole riippuvainen, silloin uskallan puhua ja toki itsekin ottaa vastaan kasvun mahd mitä toiset minusta huomaavat
Kyllähän se edelleen tuntuu tosi pahalta. Mutta sitten mietin, että ei ole reilua itseäsi kohtaan, jos jatkat panostamista, kun toinen osapuoli ei selvästi tee samoin. Toisaalta osaan jo odottaa, että niin tulee aina käymään, joten en ole enää niin yllättynyt. Lisäksi yritän ajatella, että ehkä väistin siinä tilanteessa luodin; jos kyseinen henkilö voi kyllästyä tai lähteä noin vain, niin pidemmän päälle hän olisi voinut satuttaa sinua vielä enemmän.
En tiedä, jokaiselle sopii erilaiset tavat käsitellä asioita. Kunhan muistaa, että vaikka joku sinua satuttaa, niin se ei anna oikeutta satuttaa puolestaan muita.