Mitä teen,en kestä enää!?
Oon niin masentunut ja ahdistunut enkä tiedä mitä teen.Asun kuntoutusyksikkö Katajassa ja tää on niin kamala paikka ja haluan pois.Melkein joka päivä mulle valitetaan jostain asiasta vaikka yritän käyttäytyä kunnolla ja olla ystävällinen.Ne käskee koko ajan siivoomaan,kattamaan pöytää,lenkille ja kaikkea enkä saa koskaan olla huonolla tuulella kun sitte ne valittaa että pitää käyttäytyä kunnolla mutten jaksa aina puhua ystävällisesti kun on niin kamala olo muttei ne ymmärrä mua yhtään eikä edes yritä ymmärtää.Oon ollut täällä yli kaksi ja puoli vuotta ja masennus ja ahdistus vaan pahenee.Lääkityksenä on sertralin,venlafaksiini,risperidon ja melatoniini nukkumiseen.Tarvittaessa otan diapamin jos ahdistaa ihan hirveästi.Enimmäkseen oon yksin huoneessani kunnes taas käsketään tekemään jotain.Kukaan ei yleensä juttele mun kanssa ja mulla oli keskusteluaikoja joskus,piti olla joka päivä mutta usein joku unohti tai ei ehtinyt juttelemaan.Sitten mulle valitettiin että vaadin liikaa hoitajilta enkä ymmärrä sitä yhtään.En oo vaatinut mitää,pyytänyt puhumaan ja lenkille mutten koskaan vaatinut,enimmäkseen ollut huoneessani ja tehnyt mitä käsketään joten syytös oli aivan kohtuuton.Siispä lopetin keskusteluajat kun suutuin niin paljon.Enää kukaan ei siis juttele,tosi harvoin jos pyydän.Mukavia hoitajia on vaan kolme enkä kestä kun ne epämukavat käskyttää ja valittaa vaikken olisi sitä ansainnut.Välillä viiltelen kun en keksi muuta ratkaisua miten lievittää tuskaa,se auttaa edes vähän aikaa mutta sitten alkaa taas kaduttaa.Lääkitystä muutettiin pari kuukautta sitten,venlafaksiini lisättiin ja osaston lääkäri lupasi puhua mun kanssa lääkityksestä ja muutenkin mun olosta mutta se jäikin lomalle neljäksi viikoksi.Se teki saman viime kerralla kun meiän piti puhua enkä luota siihen yhtään,aina saan pettyä vaan.Nyt meillä on sijaislääkärinä osaston entine lääkäri joka on mukavempi ja jonka kanssa oon joskus puhunut enemmän mutten tiedä pitäiskö mun sitten puhua sille vai odottaa toista lääkäriä muutama viikko.Olo on niin kamala enkä tiedä kenelle voisin puhua,kukaan ei kuuntele eikä välitä,sanoo vaan että kyllä se siitä,ryhdistäydy vaan,ei se oo niin yksinkertaista.Haluaisin muuttaa asuntolaan Raumalle mutten tiedä päästetäänkö mua jos en oo paremmassa kunnossa mutten voi olla jos en pääse pois!!!Onko kenelläkään mitään ideoita,jos joku edes viitsisi kirjotta mulle,olisin tyytyväinen
Hei, elämäsi kuullostaa aika raskaalta. Puhu ihmeessä edes sille sijaislääkärille, jos se on vielä mukavampi ihminenkin. Miten ihmeessä tuommoisessa ympäristössä voi edes tulla parempi olo? Voitko edes pyytää niitä keskusteluaikoja takaisin? Ei mieli parane, jos ei voi edes puhua kenellekään. Pidä se Rauma tavoitteena. Ehkä se toimii sulle motivaationa ja auttaa sua voimaan vähän paremmin?
Jaksan aina ihmetellä tätä elämää, että miksi se toisille ihmisille on niin raskasta. Täälläkin on kirjoitusten perusteella niin monenmoisia ihmiskohtaloita. Ihminen on lopulta aika yksin ongelmiensa kanssa.
Toivon kovasti, että näet vielä parempia aikoja elämässäsi, vaikka en sinua tunnekaan.
Heippa
No minä kirjoitan sinulle niin toivottavasti olisi jotakin hyötyä.
Mut toivoisin että et itseäsi vahingoittaisi ja viiltelisi.
Tykkäätkö esim kuunnella musiikkia, radiota jne
Mutta eikö ole parempi että tet jotain siivoat, ulkoilet, jne omien voimiesi ja
jaksamisen mukaan.
Mutta kannattaa yrittää jutella rauhallisesti ja rakentavasti ja uskon että ei
ne hoitajat pahaa tarkoita.
Se on vähän hassua kun itse olen pohjois savosta ja eilen olin pohjan maalla käymässä
( seinäjoella ) niin puhetyyli on ihan erilainen ja sama sana on taas ihan erilainen
et joskus pitänyt kysyä että mitä tarkoitat.
Mut kukaan sinua ei saa huonosti kohdella !!!!!????
Kannattaa jutella lääkärin kanssa heti eikä odottaa kun toinen lääkäri tulee lomalta
niin toivottavasti se auttaa.
Kaikesta huolimatta vaikka on vaikeata niin yritä ajatella asioita positiivisesti.
Tee kaikkea mistä tulet onnelliseksi ja mistä tulee hyvä mieli.
Kaunista kesää sinulle
Puhu ihmeessä sille sijaislääkärille. Ei todellakaan ole oikein, että joudut kärsimään. Ymmärrän oikein hyvin, ettei kuntoutuminen ja "itseään niskasta kiinni ottaminen" ole niin yksinkertaista. Se vaatii tukea ja kuntoutusta, mutta tuollainen käskyttäminen sun muut eivät siltä kuulosta. Olet arvokas ihminen ja ansaitset parempaa kohtelua. Eli puhu sille sijaislääkärille noista tunteistasi, mitä koet ja mitä toivoisit.
Kiitos tosi paljon kun jaksoitte kirjoittaa mulle!Pitää vaan yrittää kestää siihen asti että pääsen pois ja puhua sille sijais lääkärille.Aina ei vaan jaksais edes ajatella tulevaisuutta mutta kai se on vaan pakko.
Heippa
Kirjoitan sinulle huomenna kun nyt on vähän kiireitä
mutta kyllä elämä järjestyy.
Kaunista kesää sinulle
Heippa
Joo ehdottomasti pitää ajatella tulevaisuutta ja aina ihmisillä pitää
olla suunnitelmia ja unelmia ja vaikka kaikkiei toteudukkaan niin siitä saa paljon
voimaa ja iloa elämään.
Onkos sinulla ketään ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa iloja ja suruja ???
Se auttaisi elämää.
Onkos sinulla mitään harrastuksia ??
Kuinkas sinä olet nyt jaksanut ???
Olethan mennyt juttelemaan sen sijais lääkärin kanssa asioistasi.
Kaunista kesää sinulle
Hei!Niin,onhan mulla kaksi kaveria mutta ne asuu molemmat Raumalla ja näen toista sillon kun käyn kotona ja toista en aina sillonkaan.Ne on kuitenkin mulle tärkeitä ja niiden kanssa on kivaa puhua.En oo vielä päässyt puhumaan lääkärille,se tulee huomenna töihin ja yritän päästä sitten puhumaan.Tänään tuli taas kauheaa valitusta kun en tehnyt pihahommia,eilen kokosin trampoliinia toisten kanssa mutta kukaan ei edes sanoniut mulle kiitos,toisille sanottii ja loukkaannuin tosi paljon.Mä en ymmärrä miksi mua pitää aina syrjiä vaikka mä yritän olla kunnolla mutta ei ne musta välitä yhtään.Haluan vaan pois täältä.Viikonloppuna oli niin kivaa kun pääsin kotiin mutta masennus ja ahdistus iski salamana kun tulin takasin.Ei kukaan oo vieläkään puhunut mun kanssa mitään,täällä vaan yksin istun.Olo alkaa olla niin toivoton,pääsenkö koskaan pois.
Hei, kevennä mieltäsi, sinä pääset sieltä pois.
Jos sinua ei satuta kiittämään - kun ihmisillä usein jotenkin tapana kohdistaa kuin vähän kaikille mukanaolleille jos kiittä esim - eli vaikka ei sinua kohti olisikaan ja kuulet kiitoksen jos teitä on ollut useamoi tekemässä jotain,
ota siitä kiitoksesta osa myös itsellesi.
Meissä ihmisissä on taipumus jotenkin suosia niitä jotka jotenkin positiivisvireisempiä?
Ei sinun siellä koko lopunelämääsi tarvia olla.
Olosi alkaa kohentua ja se edesauttaa poispääsemistäsi.
Ala jo miettiä, mitä sitten teet kun sieltä pois lähdet.
Suunnittele jotain mistä tykkäät ja joka sulla vähän kuin haave vaikka.
Se viiltely on vaan purkautumsitie.
rupea vaikka vuolemaan pajupillejä?
Tai anna mielen paineen purkautua esim.musiikilla josta saat energiaa?
Tsemppiä sulle!
Just näin.Ei se sijaislääkäri puhunut mulle eilen,en tiedä edes pyysikö noi hoitajat sitä puhumaan.Ite en ole koskaan saanut mennä sille sanomaan että haluaisin puhua.Ilmeisesti mun pitää odottaa että toinen lääkäri tulee,joku ohimennen mainitsi että se saattaisi tulla ensi viikolla töihin,ei siis ollut varma.Hankalaa vaan puhua sille kun en luota siihen yhtään.Sen piti aikaa sitten puhua mulle mutta ei se puhunut ja jäi sitten lomalle,samoin se teki viime kerralla kun se lupasi puhua mun kanssa,eipä ainakaan herätä luottamusta.
Hei D,
sen verran olen sinut sairaala/hoitomaailman kanssa konkr. että tiedän, ettei lääkärit puhukaan. Hoitajatkaan ei puhu.
Saa kerätä rohkeutta, että saa 'audienssin'.
Heillä ei välttämättä ole vikaa ystävällisyyden puutteessa vaan ammatilliseen otteeseen kuuluu enemmän kuunnella kuin puhua.
Olin itse identitettikriisissä -80-luvun alkupuolella 3 kk sairaalassa,jossa minulla oli määrätty omahoitaja.
Ei silloinkaan ollut kovin montaa kertaa sen 3kk aikana mahdollisuutta tavata sitä hoitajaa, mutta psykitaria papereiden mukaan tapasin 2 krt viikossa oisko ollut kk verran.
Sitä läääkäriä(psykiatri on lääkäri) en olisi halunnut tavata(ärsyttävä kuin vaan teininmielestä voi olla)("myönnä nyt että olet veljelles kateellinen")(koitti juntata sitä tunnustusta multa - ajattelin että aika höhlä, mitä se minua autta, mutta jos se sinua autta niin ok - minä myönnän koska sehän oli tosi asia, se ei vaan siinä tilanteessa ollut mitenkään mielekästä myöntää koska mun ongelmat oli muualla).
Diagnoosi oli reaktiivinen psykoosi maanis-depressivisein piirtein.
Hengellinen äitini oli kuollut äkisti syöpään nelikymppisenä ja paahdoin ylitöitä yli voimien ensimmäisessä työpaikassa niin että unta en ollut saanut ennen sairaalaanmenoa(isoveli vei)yli kahteen viikkoon.
Niin, sitä omahoitajaksi määrätty hoitajaa olisin mieluummin tavannut ja jutellut hänen kanssaan, mutta ei ollut mahdollisuutta kuin peippailla ja valmsitautua sieltä poislähtöön.
Hei Darknes, on rankkaa olla paikassa missä ei viihdy.
Pystyn samaistumaan tunteeseesi ulkopuolisuuden kokemisena.
Ollut usein elämän aikana tilanteita, joissa olen kokenut samoin.
Voimia ja koita saada puhutuksi asiaasi ja tilannettasi,jos
asiat muuttuisi paremmiksi.