Nuorukainen ei taida ymmärtää miten tärkeää on kunnollinen tutkinto jos meinaa pärjätä työelämässä. Helppoa ajatella, että ei tarvitse kouluja käydä. Jos hänellä on joku ammatti joka kiinnostaa niin hyvä kertoa ettei ilman tutkintoa pääse niihin töihin joista pitää..

Hankala tilanne. Mun nyt 19v kävi lukion kans aika vasemmalla kädellä. Meni kyllä aamulla sinne ihan hyvin, lintsaamisia oli aika vähän, mutta aika laiskasti opiskeli. Kolmannen loppupuolella onneksi ryhdistäytyi, kun tajusi, ettei pääse lukiosta läpi, jos ei suorita kaikkia kursseja. Ylioppilaskirjoituksiin luki jonkun verran, enemmänkin olisi voinut lukea, mutta läpi pääsi kuitenkin. Monesti hänelle sanoin, että kun on älykäs nuorimies, niin jos vähän viitsisi tehdä töitä, niin saisi hyvätkin arvosanat. Vaikea sitä on täysikäistä enää komentaa tai pakottaa. Tekevät kuitenkin niin kuin haluavat.

Jotenkin pitäisi saada se oma motivaatio herätettyä. Onko muuten perusasiat kunnossa: syöminen, nukkuminen, liikunta, mieliala? Mites se tyttö? Opiskeleeko hän? Jos saisi heille yhdessä jotenkin vakuutettua, että vähän kannattaisi tehdä töitä, että saisi hyvät arvosanat (tai edes pääsisi läpi), että pääsisi myöhemmin jatko-opintoihin/töihin paremmin.

Nuoret on joskus isoja kysymysmerkkejä. Näin on ollut oman poikani kanssa, ja myös minä sovin kertomaasi täysin. Äitini oli aika voimaton kun koulunkäyntini ei sujunut. Ei auttanut koulupsykologin höpinät, ei äidin ja isän saarnat, ei mikään. Peruskoulu meni läpi vitosen keskiarvolla ja koulun jälkeen en edes halunnut mennä töihin.

Vaikean tällaisesta tekee vanhemmille se, että nuori ei aina osaa tai ei välttämättä halua kertoa tunteistaan, ongelmistaan ja mahdollisista ahdistuksista, koska se saattaa tuntua nololta. Minulla kaikki johtui ahdistuksesta, josta en koskaan kertonut mitään vanhemmilleni enkä kenellekään muulle. Koska se nolotti. Omasta tyhmyydestäni sitten kärsin ja asiat meni poskelleen. Olin ajoittain häiriökäyttäytyjä ja taas välillä kohteliaisuuden ja kunnioituksen esimerkki.

Olen kärsinyt pienestä pitäen kuolemanpelosta. Elämä on aina ollut minulle enemmän tai vähemmän ahdistavaa ja pelottavaa. Olemassa olon ihmeellisyys kummastutti. Kuoleman lopullisuus ihmetytti, ja pelotti. Tuskin koskaan nukuin normaalisti. Ja usein yöllä koin niitä ns. kauhuherätyksiä. Nyt olen yli 40 ja maksan kalliisti tyhmyydestäni.

Eli nuorilla saattaa olla monenlaista ongelmaa tunnollaan, joista he ei kehtaa kertoa. He saattavat osata piilottaa ne hyvin. Ajoittain elämä ja jotkin asiat saattaa sujua hienosti, mutta sitten taas jotkut asiat saattaa tuottaa vaikeuksia. Tietysti vanhemmat on ymmällään jos heitä vaivaa epätietoisuus, mistä jokin ongelma johtuu, kun oma lapsi ei puhu.

Ehkä oma haasteesi lapsesi kanssa on jotain tämänkaltaista.

Deepdown kirjoitti 14.2.2014 19:23
Eli nuorilla saattaa olla monenlaista ongelmaa tunnollaan, joista he ei kehtaa kertoa. He saattavat osata piilottaa ne hyvin. Ajoittain elämä ja jotkin asiat saattaa sujua hienosti, mutta sitten taas jotkut asiat saattaa tuottaa vaikeuksia. Tietysti vanhemmat on ymmällään jos heitä vaivaa epätietoisuus, mistä jokin ongelma johtuu, kun oma lapsi ei puhu.

Luultavasti osut aivan oikeaan. Erittäin hyvä huomio. Nuoruusikä ei ole mitenkään helppoa. Elämässä ja kropassa tapahtuu isoja muutoksia, kun siirrytään lapsuudesta kohti aikuisuutta. Minä olin lapsena ja nuorena hyvin ahdistunut, mutten ymmärtänyt sitä itsekään, mitä se tunne on, joten en osannut sitä kellekään mitenkään ilmaista ja niin jäin yksin sen tunteen kanssa. Ja kärsin siitä edelleen. Olisin tarvinnut apua, mutten osannut sitä pyytää. Eikä vanhemmilta kyllä turvaa saanutkaan, mutta onhan muitakin ihmisiä.

18v on elämässään kohdassa, jossa elämä on edessä ja kaikki on avoinna. Ei siis mikään ihme, jos siinä vaiheessa kokee olevansa eksyksissä ja sitten oireilee sitä eri tavoin.

En kyllä osaa sanoa, millä nuoren saisi puhumaan. Varmaan voisi ainakin yrittää sanoa, että haluaa auttaa ja että jos nuori ei halua vanhemmille puhua, niin aina voi hakeutua koulu-/opiskelijaterveydenhuoltoon.

Tässä ketjussa tulee aika hyvin ilmi se, että lapsena ja nuorena ihminen ei usein edes ymmärrä olevansa ahdistunut. Sitä vaan ihmettelee, miten muiden elämä näyttää niin paljon helpommalta. Harrastavat kaikkea ja lähtevät noin vain vaikkapa vaihtoon.

Itse tajusin vasta aikuisena, että olen koko ikäni ollut enemmän tai vähemmän ahdistunut. Minulla tosin itse koulu meni hyvin, koska oppiminen toi jotenkin järjestystä elämääni. Muistan kuitenkin hyvin sen, kun jo lapsena koulussa inhosin kaikkia tapahtumapäiviä ja retkiä. Mietin, että miksei voida vaan olla luokassa niin kuin aina ja opiskella. Ihmettelin, miksi kaikki muut lapset olivat innoissaan lähdössä. Muutama hyvä ystävä minulla kyllä on samalla luokalla ollut aina, joten siitäkään se ei ollut kiinni. En vain pitänyt rutiineista poikkeamisesta, koin sen ahdistavana ja kaoottisena.