Mitä minulle itseasiassa on tapahtunut?
Olen 30 vuotias mies ja elämässäni koen olevani hieman epäonnistunut. Olen oikeastaan jo aivan lapsesta asti ollut ainakin herkkä ja ainakin nyt uskon, että minulla on ollut mielenterveyden kanssa ongelmia jo lapsesta pitäen.
Olen ollut koulukiusattu ja myös koulukiusaaja. Pienenä lapsena minulla on ollut erittäin vahva kuoleman pelko. Tämä teki sen aikoinaan, että mietin kuolemaa todella paljon lapsena. Välini vanhempiinkin on ollut myrskyisä, vaikka en osaakaan sanoa miten epänormaalisti, koska minulla ei ole kunnon vertailukohtaa.
Olen ollut luonteeltani herkkä, hyökkäävä, analyyttinen, kiusanhenki ja asenteeni on ollut aika paljon ylenkatsova ja kriittinen. Olen myös ollut hyvin herkästi erittäin kiihkeä asioiden puolesta ja radikaaliusasteeni on ollut suuri.
Olen ollut terapiassa, josta tosin sanouduin irti, koska pidin sitä lööperinä ja olen syönyt psyykelääkkeitä yli 2 vuotta (kuulemma erittäin vahva masennuslääkitys ja päälle neuroleptiä, lopetin itse kesken.). Ensimmäisen kerran olen ollut terapiassa raivokohtauksien takia pienenä lapsena. Olen ollut pelokas ja raivoisa lapsi. Olen pelännyt kaikkea mahdollista pimeästä neuloihin vaikka kuoleman pelko on ollut se suurin ja mieleenpainuvin.
Aloitin kuitenkin liikunnan harrastamisen n. puoli vuotta sitten. Tämän jälkeen alkoi muutoksia tapahtua. Ihan ensiksi, kiihkomieleni vaihtui tyyneyteen, en elä enää niinkuin maailmanloppu olisi tulossa. Näin pelkkiä uhkia joka puolella. Nyt näen kyllä uhkia ja ongelmia, mutta suhtaudun niihin maltilla. Olen pystynyt olemaan ihmisille ystävällinen jne. Elämä on monelta osin muuttunut ja nyt kysynkin, mitä minulle on tapahtunut? Ilmeisesti, jos tältä tuntuu olla mieleltään terve, niin en ole koskaan elämäni aikana ollut mieleltäni terve. Jos tämä on liikunnasta kiinni, niin loppuuko se kuin seinään, jos en enää liiku? Kannattaako silti hakea lisäapua? Vai olenko tulossa uudestaan hulluksi?
Nuo kysymykset kaikki siksi, että en ole ihan varma mikä minua viavaa, olenko oikeasti parantumassa vai vain sairastumassa. Tälläistä olotilaa en ole koskaan ennen kokenut.
Ps. Anteeksi kirjoitusvirheet.
oletko ajatellut aloittavasi terapian uudelleen ja käydä läpi mieltäsi vaivaavista asioista ammatti-ihmisen kanssa? hän voisi auttaa näkemään asioita uudella ja oikealla tavalla. omassa mielessä asioilla on joskus taipumus suurentua ja vääristyä,kokemuksesta puhun.
Tuo liikunta on kyllä tosi hyvä juttu,kyllähän se ihan tutkitusta lisää hyvänolon tunnetta ja auttaa jaksamaan. se myös auttaa viemään ajatuksia toisaalle ja olet mahdollisesti tekemisissä tai näet muitakin ihmisiä,se piristää. opit olemaan enemmän ihmisten kanssa.
muuta en oikein osaa sanoa.. mutta tsemppiä sulle toivotan!🙂
Joku viisas on sanonut, että kaikki pelko on itse asiassa kuolemanpelkoa. Tässäpä jotain mietiskeltävää meille kaikille. KAIKKI me pelkäämme aika lailla samoja asioita. Ehkäpä pimeän pelossa on myös se kuolemanpelko takana.
Liikunta helpottaa oloa, sen olen itsekin huomannut. Mutta ihminen voi liikkua itsensä läkähdyksiin ja löytää silti ahdistuksen kaiken touhun takana. Voisitkohan liikunnan vastapainoksi kokeilla vaikkapa meditaatiota? Tavalla tai toisella ne pelot pitää kohdata ja voittaa.
Jos pitkään pelkää jotain ja se kammottava tapahtuu, voi muutos olla myös mahdollisuus. Lue Tove Janssonin novelli Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin (kokoelmasta Näkymätön lapsi). Siinä pelkoa ja siitä vapautumista käsitellään todella oivaltavasti.
Asioitaan voi käydä läpi myös hyvän ystävän kanssa, jos ei ole syystä tai toisesta mahdollisuutta terapiaan. Yksinäisyys ja virikkeettömyys pelottavat ainakin minua, mutta viime kädessä kysehän on aina luopumisesta eli hitaasta, elämänmittaisesta valmistautumisesta kuolemaan. Voisiko kuolemakin olla lopulta vain vapautumista ruumiin kahleista? Välttämättömyys se ainakin on.
Ajatusleikkinä: maailma, jossa ei ole kuolemaa, on maailma, jossa ei myöskään ole seksuaalisuutta ja sitä kautta tapahtuvaa uudistumista. Siinä ei silloin olekaan myöskään luovuutta eli se on täydellinen pysähtyneisyyden tila. Itse asiassa emme siis osaa edes kuvitella sellaista maailmaa, koska kuolema on läsnä tavalla tai toisella kaikissa tunnetuissa ja jopa fiktiivisissä maailmoissa.