tää on nyt aika pitkä tarina, mutta kirjoitan silti. ehkä jollakulla herää uusia ajatuksia mieleen sen lukemisen myötä.

noin 15-vuotiaana aloitin mielialalääkkeen käyttämisen psykologini todettua minun kärsivän masennuksesta. se paransi oloani melko nopeasti, ja koin parantuneeni.

joitakin kuukausia tämän jälkeen romahdin henkisesti uudestaan. näihin aikoihin kärsin muun muassa koulukiusaamisesta, minkä vuoksi mielialani heittelehti usein.

uuden romahduksen ja silloisten uniongelmieni vuoksi minulle määrättiin ensimmäisen lääkkeen rinnalle kaksi uutta lääkettä: ahdistukseen auttava lääke ja lääke, joka mielialan nostamisen lisäksi - erona näihin kahteen muuhun lääkkeeseen - auttoi saamaan unen öisin.

jälkimmäisen lääkkeen huonona puolena oli ruokahalun kasvu, joka aiheutti noin kymmenen kilon painonnousun. myöhemmin - mielialani parannuttua - sain kuitenkin laihdutettua semmoisen seitsemisen kiloa, eli mitään maailmaakaatavaa ei kyseisen lääkkeen käytöstä seurannut (vaikka olinkin pitkään katkera siitä, että lääkettä määrättäessä minulle ei kerrottu tästä sivuvaikutuksesta, mistä olen edelleen tuohtunut).

lopetin kyseisen lääkkeen käytön siinä vaiheessa, kun koin olevani valmis siihen. kaikeksi onneksi pitkään minua vaivanneet uniongelmat eivät palanneet, vaikka sen lopetinkin. myös aiemmin mainitsemani ahdistukseen auttavan lääkkeen käyttö lopetettiin pikkuhiljaa.

näin ollen minulla oli pitkään käytössä enää vain se lääke, joka määrättiin minulle ensimmäiseksi. näihin aikoihin minulle oli vielä tärkeää päästä eroon kaikista mielialalääkkeistä. niinpä 17-vuotiaana päätin, että viimeisenkin lääkkeen käyttö lopetetaan.

en tiedä, johtuiko se lääkkeen lopettamisesta vai silloisesta elämäntilanteestani (olin hyvin stressaantunut ja vaadin itseltäni täydellisyyttä), mutta juuri tämän lopettamisen aikoihin minussa heräsi hirvittävä ahdistus. se oli niin hirveä, että päätin aloittaa suosiolla tämän lääkkeen käytön uudestaan.

ahdistus oli kuitenkin niin kova, että tämä lääke ei enää yksinään riittänyt. niinpä aloitin erään uuden lääkkeen käytön, sellaisen, mitä käytetään lievittämään ahdistusta.

tämän jälkeen lääkkeiden käytössä ei kohdallani ole tehty muutoksia. olen nyt 19-vuotias enkä enää edes ajattele luopuvani lääkkeistäni. olen hyväksynyt ne osana elämääni.

ehkä sitten joskus, kun olen tasapainoinen aikuinen (jos sellaista aikaa koskaan tulee) lopetan lääkkeitten käytön. tällä hetkellä sellainen vaihtoehto ei tule kuuloonkaan.

Hei!
Minun on pakko sanoa, että lääkkeiden syöminen on minulle erittäin vastenmielistä. Minulle on kokeiltu monia erilaisia masennus- ja psykoosilääkkeitä. Kaikki olen lopettanut omin päin (tiedän: TYHMÄÄ!). Nyt en syö muuta kuin Temestaa tarvittaessa ja kynnys sen ottamiseen on korkea. Minulla on viikolla aika lääkärille, en tiedä mitä sanoa lääkkeiden käytöstä, hän arvaa kuitenkin etten niitä syö.

Joka tapauksessa olen havainnut, että lääkkeiden syöminen aiheuttaa suurta ahdistusta. Sairaalassakin piilotin lääkkeet poskeeni, vaikka väitin syöväni ne. Pakkohoidossa kun lääkkeet on otettava tai ne pistetään injektiona.

Haluan parantua ilman lääkkeitä, vaikka se olisikin kivisempi tie.

Minulle määrättiin Sertalin -nimistä lääkettä tämän vuoden alussa mm. siihen, että itsetuntoni kuulemma ei ollut kohdallaan. Tähän syynä pettymykset mm. työnhaussa ja vaativa graduprosessi, jossa vaadittiin sellaista lahjakkuuden lajia, joka ei ole vahvuuteni. Minusta luonnollista, että itsetunto romahtaa. Suhtauduin jo aluksi hyvin skeptisesti koko lääkkeen määräämiseen, koska tiesin syyt siihen, miksi itsetuntoni oli tilapäisesti, mutta ei oman käsitykseni mukaan pysyvästi romahtanut. Menin lääkkeestä täysin sekaisin. Nyt erittäin kiusallinen tilanne, koska en tiedä miten selitän oudon käytökseni ulkopuolisille. Lääkäri ei ottanut vastuuta asiasta, vaikka teki virhearvion. Oma mielipiteeni perustuen omaan kokemukseeni on, että itsetuntoa ei missään nimessä pitäisi korjata lääkityksellä, vaan siihen auttaa onnistumisen kokemukset. Lääke ei tuo vaurioitunutta itsetuntoa takaisin. Se palaa, kun onnistuu sellaisessa missä on hyvä. Olenkin ottanut nyt sen asenteen, että en selittele käytöstäni missään. Menetettyä aikaa en saa takaisin, ja elämäni meni puoleksi vuodeksi täysin sekaisin. Suomeksi sanottuna meinasi siis lähteä henki. Voin todella huonosti lääkkeestä jo alkuvaiheessa eikä aivoni toimineet tilanteessa, johon minulla oli pohjakoulutukseni puolesta osaamista. Olen vieläkin todella todella järkyttynyt siitä, miten sekaisin Sertralinista voi mennä. Ohjeeni on teille kaikille, että jos tulee kiusallisia tilanteita psyykenlääkkeiden kanssa, niin älkää seliteltkö yhtään missään käytöstänne. Lääkäri on aina vastuussa tekemästään johtoäätöksestään, eikä sellaista lääkemääräystä tarvitse hyväksyä. Minut häpäistiin myös neityysvaiheessa seksuaalisesti, jonka takia oireilen ajoittain. Sertralinia käytetään mm. tällaiseen oireiluun. Minusta ei ole hyvä peitellä todellisia tapahtumia lääkkeillä, kun on kyse kerran todellisesta tapahtumasta, jonka psyyke muistaa, kun tulee jokin tilanne joka muistuttaa siitä. On oltava muita keinoja. Tanssi esim. on hyvä keino loukatun seksuaali-identiteetin hoitoon mielestäni. Sertralinia käytetään myös sosiaalisiin traumoihin, joita meillä kaikilla on. Eihän kiusaamiskokemusta hyvänenaika tule lääkitä, van hoitaa paikassa, jossa se syntyy. Minusta on lähinnä normaalia reagoida, ja oma tapani suhtautua tähän viime keväänä tapahtuneeseen on kirjoittaa tapahtuneesta tänne. Jäin onneksi henkiin.

Minä päätin taas reagoida, koska minusta se on tervettä, kun nyt alkaa olla n. 8 kk siitä kun tämä tapahtui. Sain tänään onneksi puhuttua eräälle ihmiselle mitä oli tapahtunut. Aistin hänestä, että häneen voi luottaa. Lääkkeestä tuli ihan selviä hallusinaatioita, jotka ovat edelleen erittäin kirkkaassa muistissa. Itku tuli tänään kotona, kun oppilaitoksessa eräs ihminen suhtautui hyvin luonnollisesti asiaan. Tärkeintä minulle oli, että ei pidetty huumeidenkäyttäjänä. Onneksi opiskelen ammattiin. jossa tällainen puheenaihe ei ole mitenkään epänormaalia. Herää vieläkin shokkikuvia siitä, että entä jos olisin lääkepsykoosissa tehnyt jotain jollekin läheiselleni. Entä jos? Entä jos olisin jäänyt auton alle? Entä jos? Olen palannut normaaliin arkeen ja tiedän jälkeenpäin, että kyseinen tapahtuma johtui lääkkeestä nimeltä Sertralin. Toivon, että jos joku tunnistaa minut kadulla, minua ei pidetä hulluna, vaan tarinani uskotaan. Tällaista lääkintää en enää hyväksynyt.
Meille kävi kuitenkin hyvin. Elämäni rakkaimmat ihmiset jäivät henkiin. Minä myös. Minulla Sertralinin pahimmat oireet alkoivat niin nopeasti, että se järkyttää vieläkin. Niin kuuluukin.

Hei kaikki masentuneet!

Huomenna keskiviikkona 16.11. Tukinetissä on taas Mieli Maasta liveryhmä masentuneille. Liveryhmän teemana on: Mielekkyyttä marraskuuhun. Liveryhmä on klo 18-20 ja sen ohjaajina toimivat Mieli Maasta ry:n vertaisohjaajat.

Tervetuloa keskustelemaan siitä mistä löytyisi mielekkyyttä marraskuuhun! 🙂👍

Kata

Ekat lääkkeet masennukseen sain yläasteella. En tuntenut mitään helpostusta, joten lääkitys oli lyhytaikainen. En muista kunnolla elämääni, mutta sen muistan, että olin enemmän tai vähemmän lääkekuureilla 20-vuotiaaksi saakka, lääkkeitä kokeiltiin erilaisia.

Päälle parikymppisenä aloin ottaan Efexoria. Olen edelleenkin sitä mieltä, että tuo lääkitys pelasti elämäni. Mutta se lopettaminen... Söin Efexoria ehkä puoltoista vuotta tarpeeseen, sen jälkeen useamman vuoden, koska en päässyt siitä eroon. Se kun tarjottiin minulle, niin lääkäri sanoi, että tässä on lääke mihin ei tule fyysistä riippuvuutta.

Ei pitänyt paikkaansa. En koskaan saanut siitä mitän "high-fiilistä", mutta kun yritin lopettaa, vieroitusoireet olivat sietämättömät. Lopulta lääkärin avustuksella tiputtelin annostusta koko ajan pienemmäksi, ihan minimiin. Siltikin kun lopetin minimistä, makasin viikon vuoteessa pahoinvoivana, itkuisena, ahdistuneena ja tuskaisena.

Olen nykyään hyvin skeptinen noihin lääkkeisiin jotka "eivät aiheuta riippuvuutta".