Apu on lähellä, sinulla itselläsi on avaimet parantumiseen, kun olet tähän asti painunut alemmaksi ja alemmaksi, niin vaihda suuntaa, nouse, sillä pohjalta ei pääse kuin ylöspäin. Kuullostaa hurjalta, mutta se on ainoa keino, lapsen kuolema tapahtui ja sitä ei voi pyyhkiä pois, mutta sen muiston kanssa voi elää, kun hyväksyy peruuttamattoman. Me synnymme tänne ilman omaa mielipidettämme ja kuolemme, ilman omaa päätöstämme, siinä välissä voimme jotakin, muka oman mielemme mukaan sohlata, mutta näitä kahta emme voi itse päättää.
Ystäviä saat varmasti uusia ja mikset entisiäkin, mutta sinun on mentävä heidän luokseen, älä käperry kotiin.

Osanottomme. 😭

Itsellä aina iskee silloin tällöin "ahistus" - kun joku naurettavan mitätön juttu tökkii, eikä enää osaa mitään muuta kuin kirjautua tänne; lääkkeet, viina ja saunakaan kun ei tunnu enää riittävän😎

Ja siinä uskossa tietenkin tulee tänne avauduttua että edes joku kannustaisi jatkamaan. Mutta kuinka ollakaan useimmiten sitten törmääkin _näihin_ viestiketejuihin. Että voikin olla asiat itsellä AIKA hienosti kun on omat lapset terveenä - alkaa oma ahistus tuntumaan melko mitättömältä!!

Valitettavasti minä, tai tuskin kukaan muukaan täällä, ei pysty tuota käsittämätöntä menettämisen tuskaa kovin paljoa helpottaa. Mutta ihan varmasti täältä löytyy syy jatkaa. Täällä me elämän kolhimat kokoonnumme ja aika useinkin löydämme tukea toisistamme ja kuin ihmeen kautta, löytyykin syy jatkaa. Joten jatketaan, voitko kertoa asiasta enemmän?

Ensimmäinen askel on oikea halu parantua. Terapia, lääkkeet, ystävät (niitäkin löytyy jos uskallat taas kurottaa ulospäin) voivat auttaa täyttämään hirveän menetyksen aiheuttaman aukon. Mutta omasta kokemuksesta tiedän, että on helppo tulla riippuvaiseksi huomiosta ja ymmärryksestä jonka psykiatrilla/psykologilla saa. Oikea parantuminen alkaa, kun myönnät/opit, että elämällä on vielä sinullekin jotain tarjottavaa. Olihan sinulla elämä ennen lastasikin (anteeksi tyly ilmaisu, toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan) - yritä taas löytää niitä asioita, jotka saivat sinut onnelliseksi ennen lapsesi kuolemaa. Toivon sinulle tsemppiä ja voimaa! Taistelen itse juuri sen kanssa, että on jotenkin 'turvallista' olla samassa pahassa olossa, pyytää apua, saada ymmärrystä... sen sijaan että oikeasti ottaisi vastuun itsestään ja elämästään. Eli jos viestini tuntuu tylyltä, se ei todellakaan ole tarkoitus, halusin vain yrittää auttaa. En muuten itse vieläkään ole löytänyt ratkaisua...

Lapsen kuolema on kamala ja rankka asia, mutta silti pitää olla vanhemmilla mahdollisuus jatkaa elämää. Oletko jutellut kenenkään toisen vanhemman kanssa, joka on kokemut saman? Vertaistuki on varmasti merkittävää tilanteessasi.

Tuntuu, että kuolemaan suhtautuminen on suomessa erittäin vaikeaa. Ei tiedetä mitä sanoa läheisensä menettäneelle ja sitten ei sanota mitään. Ja kun ei sanota mitään ja kukaan ei osaa lukea ajatuksia, niin ei ihme jos tuntuu tulevansa näkymättömäksi.

Kuolema on kuitenkin yhtä luonnollinen asia kuin syntyminen, sitä meidän ei vain pitäisi unohtaa... ☹️ Toivotan sinulle kovasti voimia jatkaa eteenpäin, se on mahdollista! Älä luovu toivosta!

Kehoititte elämään elämää eteenpäin. Sitähän tässä juuri koetan parhaillaan tehdä. Päivä kerallaan valuu käsien lävitse. Kuitenkin tuntuu niin - kuolleeelta. Osa minusta todellakin kuoli kun lapseni menehtyi. Eniten suren hänen elämätöntä elämäänsä. Miten mielelläni olisinkaan hänen sijastaan kuollut. Miten monta kertaa olisin sen jälkeenkin halunnut olla kuollut. Katsellut pillereitä, joista kenties olisin saanut lopullisen helpotuksen. Mutta kuitenkin jättänyt ottamatta ja kiikuttanut ne hoitavalle lääkärilleni tuhottavaksi, säilytettäväksi, kun en itse ole kyennyt niistä muutoin luopumaan.

Elämä on kuin vuoristorata. Vauhdilla alaspäin, hetken aikaa ylöspäin ja juuri kun kuvittelet että nyt tasaantuu, alkaa kaikki taas alusta.. Se ahdistaa, voi miten elämä ahdistaakaan. Olen elänyt niin monta vuotta vuoristorataelämää, etten varmaankaan enää muuta osaakaan. Lapsen sairastaessa elettiin hoidosta hoitoon, toivottiin ,petyttiin, alettiin alusta. Uusi hoitokierre , toivo ja pettymys. Lapsen kuoltua ja masennuksen iskettyä aloin elää vastaanotosta vastaanottoon. Niin elän edelleen. Jos elän. Ehkä vain olen olemassa.