Mistä ammentaa toivoa paremmasta tulevasta?
Tässä on nyt pidemmän aikaa ollut olo, että elämäntilanteeni ei parane vaikka mitä yrittäisin. Työttömyys on pitkittynyt, oman alan hommiin olen liian taitamaton ja ansiosidonnaiset päivätkin loppuvat.
Itseluottamus on alamaissa jo kahdettatoista vuotta ja tunnelin päässä joskus tuikkinut valokin on jo sammunut aikapäiviä sitten. En koe olevani sopiva oikein mihinkään hommaan, eikä panostani tunnuta tarvitsevan missään.
Opiskelemaankin pitäisi lähteä. Minut on jo hyväksytty Tampereen Yliopiston maisteriohjelmaan. Edessä olisi raskas muuttoruljanssi Suomen halki ja sen jälkeen kaksi vuotta kiristyvässä hirttosilmukassa roikkumista. En oikein jaksaisi uskoa että jatkokouluttauminen olisi avain onneen ja leveämpään leipään vaikka tilastot niin väittäisivätkin. Hallitus ja media toitottavat jatkuvasti opiskelijoiden kurjistuvasta tilanteesta. Tätä hallitus kutsuu tehostamiseksi ja motivoinniksi.
Minkäänlainen yrittäminenkään ei tunnu järkevältä kun ainut lopputulos tuntuu olevan epäonnistuminen ja paha mieli.
Oikeastaan toivoisin saavani syövän tai jonkun muun tappavan taudin. Eipähän tarvitsisi enää miettiä omaa tulevaisuutta tai toimeentuloa. Sen kuin vain odottaisin kuoleman vapauttavaa syleilyä. Sillä miksi jatkaa elämää jolla ei ole merkitystä itselle, tai yhteiskunnalle?
Anteeksi nyt tästä avautumisesta.
Eipä tartte tänne avautumista anteeksi pyydellä, sitä vartenhan tämä paikka on. 🙂
Mä olen välillä kans huomannut toivovani, en sairautta, mut et joutuisin onnettomuuteen tai jotain. Ehkä se on ymmärrettävääkin, kun voi huonosti niin tulisipahan ainakin vaihtelua arjen harmauteen. Mitä arvelet, mistä sellainen ajatus sulla johtuu?
Hitsi kun täällä on vaikea tietää minkätasoisia asioita ihmisiltä kehtaa kysellä, niin että anonymiteetti säilyy. Kiinnostaako sua yhtään se ala, minkä maisteriohjelmaan sut on hyväksytty? (Tietty tekis mieli kysyä mikä, mutta...)
soroppi kirjoitti 7.4.2017 18:52
Eipä tartte tänne avautumista anteeksi pyydellä, sitä vartenhan tämä paikka on. 🙂
Mä olen välillä kans huomannut toivovani, en sairautta, mut et joutuisin onnettomuuteen tai jotain. Ehkä se on ymmärrettävääkin, kun voi huonosti niin tulisipahan ainakin vaihtelua arjen harmauteen. Mitä arvelet, mistä sellainen ajatus sulla johtuu?
Hitsi kun täällä on vaikea tietää minkätasoisia asioita ihmisiltä kehtaa kysellä, niin että anonymiteetti säilyy. Kiinnostaako sua yhtään se ala, minkä maisteriohjelmaan sut on hyväksytty? (Tietty tekis mieli kysyä mikä, mutta...)
Hiljainen toive kuolemasta tai muusta johtunee ihan vain yleisestä toivottomuuden ja merkityksettömyyden tunteesta. Kun millään, mitä teet tai yrität ei ole merkitystä, olisi sama vain viivata itsensä ja lakata viemästä tilaa. Kuolettavasti sairastuminen tai loukkaantuminen ainakin antaisi tilanteelle jonkunlaisen varman lopputuloksen johon ei voi itse vaikuttaa.
Maisterintutkinto olisi kansainvälinen ja englanninkielinen "Internet and Game Studies" -ohjelma. Siinä siis tutkittaisiin pelejä ja muuta interaktiivista mediaa. Peliala sinällään kiinnostaa ja olen jo suoriutunut AMK-tasoisesta pelialan koulutuksesta, mutta alalle on myös hyvin hankala päästä sisälle. Suuntauduin alunperin grafiikkaan ja 3D-mallintamiseen, mutta huomasin jo opiskellessani ettei motivaationi riitä yrittämään tarpeeksi.
Vielä korkeammalle kouluttautuminen tuntuu siis vähän turhalta, koska edellinenkään tutkinto ei auttanut. Varsinkaan kun maisterintutkinto ei itsessään valmista mihinkään tiettyyn hommaan. Tähän tuli haettua lähinnä äärimmäisen positiivisen AVO-psykologin kehoituksesta. Perustuen kuulemma todella hyviin tuloksiin niistä testeistä joita hän laittoi minut tekemään.
Tämä tuntuu vain niin helvetin epävarmalta kun ei itsekään tiedä mitä haluaa tehdä. Tulis vaan luoti ja tappais niin ei tarvitsisi miettiä.
Valitettavasti minulla ei ole mitään kovin lohdullista sanottavaa, mutta samassa veneessä ollaan. Minulla on amk-tutkinto, mutta koulutusta vastaavaa työtä en pysty tekemään mt-syistä. Tuntuu, että mihinkään muuhunkaan työhön en kykene, sillä ahdistus käy aina liian suureksi - ahdistun jopa ihan pienistä jutuista.
Toivon syöpää tai muuta vakavaa sairautta, jotta pääsisin lähtemään täältä "kunniakkaasti". Itsemurhastakin haaveilen aika usein, mutta sitä tuskin uskallan tehdä. Tai ehkä sitten, jos ja kun tämä alamäki tästä vielä jyrkkenee. Senpä näkee sitten.
Tipun pian peruspäivärahalle ja puolisollanikin on työt loppumassa eikä uutta työtä näköpiirissä. Tulee olemaan tiukkaa jatkossa, sekin v*tuttaa, kun ei voi tehdä mitään hauskaa enää. Ja hauskalla tarkoitan esim. ulkona syömistä, en sen kummempaa. En edes haaveile matkustelusta tai materiasta - pienet on haaveet, mutta nekin kohta liian suuria.
Toivottavasti en masentanut sinua enempää jutuillani.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia tähän hetkeen!