Olen jonkun äiti, jonkun tytär.
Olen joku muu kuin minä.
En riitä enää, ajatus karkaa.
Tämä tunne on minulle uutta vaikka se tuntuukin kuin olisin vain minä potenssiin tuhat.
Olin hieman outo, hajamielinen mutta sain mitä tahdoin. Kärsin mieluummin itse mutta pelkäsin muiden mielipiteitä. Huolehdin asioista mitä muut eivät noteeraa ja en stressannut asioista joita muiden mielissä kiehui. Nyt vain olen ilman määränpäätä vaikkei ennenkään sitä voinut kohdistaa. Asiat eivät onnistu ja kun näin käy, viis veisaan kuten ennenkin tai menen mistä aita on matalin mutta nyt se vaikuttaa muihin ihmisiin, lapsiini. Sitä en kestä. En halua olla tunnollinen ja miellyttää enää muita ihmisiä omalla kustannuksellani. En halua, tiedän sen päässäni mutta en saa mitään aikaan. Kaikki on tekemättä. Ja pahemminkin oli. Silloin sain apua hetkeksi mutta se ei tuntunut avulta vaan joltain vastenmieliseltä ja asioita vaikeuttavimmilta avunannolta. Väärää apua vaikken osaa sanoa minkälainen olisi oikeaa. Sitten taas sulkeudun ja olen mieluummin taas pääni sisällä. Kuten ennenkin. Olen vain ihan liikaa siellä nyt. Välillä en pääse pois ja kirjaimellisesti jumitan tärkeidenkin tapahtumien keskellä.
Ja vanhat asiat nousevat esiin. Olen saanut uusia oireita. Paniikkikohtauksia. Pienistä asioista jotka kuitenkin normaalisti itselleni suurempia kuin muille. En saa järjestystä, en kotona enkä mielessä. Vaatii päänsärkyä aiheuttavaa ponnistelua ajatella jotain asiaa tai saada aikaiseksi tehtävä. Sitten olenkin jo loppupäivän aivan poikki. Vaikka päivä menisikin odotettua paremmin mikä on aika usein tätä nykyä, illalla omissa maailmoissani alan vain itkemään. En tuosta vain ilman tunnistettavaa aiheuttajaa mutta jo rutiininomaisesti. Menneisyyden haamut. Epäselvät epäkohdat oliko minun syyni, olenko uhri. Nyt 15v jälkeen uskon olevani hyväksikäytön uhri. Tuntuu oikeutetulta sanoa niin. Silti koko ajan mietin josko minua osoitettaisiin sormella. Olin alaikäinen. Hän opettajan roolissa. En osannut oikein ajatellakaan mitä se on. Olin perusitseni, luottavainen haaveilija. Kun päässäni alkoi surrata, halusin pois ja sanoin sanan EI. Kahdeksan kertaa .
Sitten olin hiljaa.
Sitten palasin useaan otteeseen tunnille. Ja taas. Joka kerta kunnes 22 päivän jälkeen aloin koululla itkeä tajutessani että se ei voi olla oikein. Puhelimitse soitin ja sain sanottua parilla sanalla ja pitkillä tauoilla että en enää tule. Siitä alkoi pato. Joka nyt on alkanut murtua. Mielestäni olen ollut mestarinaamioituja. Surkea valehtelija mutta mestari tämän asian piilottamiseen. Tein kuitenkin väärin. Nyt aikuisena tunnen suurta syyllisyyttä etten vienyt asiaa eteenpäin. Uskoin monta vuotta sen olleen vain virhe. Ikioma virheeni, häpeätahrani kauniissa lapsuudessani.
Tämä asia on taustalla, laukaiseva tekijä kuitenkin on ollut jokin muu. Uskoisin niin, kontrollin totaalinen menetys tilanteessa jossa todella uskoin hallitsevani kaiken. Lapseni syntymä. Onnellinen tapahtuma joka avasi kaikki maailman ovet kertarepäisyllä. Ei se pato sitä virtaa pitele.
Välillä irtoaa tukki sieltä toinen täältä. Ja siellä minä, kellun toisella puolella tyhjänä, mutta täynnä ajatuksia, saamatta niitä kiinni, päästämättä ketään kanssani ottamaan aurinkoa, jota minä niin vihaan.
Aurinko onminun pelkoni, se VALAISEE KAIKEN.