Hei, olen 20vuotias opiskelijatyttö, joka on painiskellut masennuksen kanssa suurimman osan elämästään. Varsinaista diagnoosia en ole koskaan saanut, sillä vuosia uskottelin itselleni olleeni ”liian terve” hakeakseni apua. :/ Olin koulukiusattu läpi ala- ja yläasteen, eikä mulla siksi ollut ystäviä peruskouluaikana. Oikeastaan koko lapsuus- ja nuoruusajan päässäni pyörivät pakonomaiset ajatukset itsemurhasta. Ongelmani ratkaisin syömällä, itkemällä hysteerisesti tuntikausia omassa huoneessani ja uppoutumalla kirjoihin. Sen kerran kun psykologille muutamaksi istunnoksi uskaltauduin sain vain kuulla olevani täysin terve, iloinen nuori neiti. Sain myös kuulla koulukiusaamiseeni puuttumisen olevan mahdotonta, olihan se täysin henkistä (nimittelyä, ryhmän ulkopuolelle jättämistä, vitsailua, matkimista jne.).

Nyt vuosien kuluttua olen ehtinyt käydä elämässäni läpi hyvin monenlaisia vaiheita. Lukiossa kehitin itselleni pientä syömishäiriön poikasta ja tiputinkin 4-5:ssä kuukaudessa 10kiloa painostani. Onneksi se pelleily loppui kuitenkin siihen, kiitos kotona vietetyn kesäloman. Saatuani kuulla olevani alallani ikäisekseni edistynyt ahdistuin kuitenkin sen verran pahasti kehuista, että viiltelin ensimmäisen kerran elämässäni. Se kierre jatkui onneksi vain lievänä seuraavina vuosina.

Erosin 3vuoden huonon seurustelusuhteen jälkeen viime syksynä, mutta törmätäkseni vain maailman parhaaseen poikaystävään samana syksynä. Hän sai minut lopettamaan viiltelyn yli puoleksi vuodeksi 😍 Keväällä asiat kaatuivat kuitenkin niskaan. Koulustressi oli valtava, en nukkunut kunnolla viikkoihin, lintsasin ja ajoin itseni piippuun. Kesällä ei lomailuun juuri jäänyt aikaa, sillä onnistuin hankkiutumaan varsin tärkeään rooliin kesätyössäni. Koitin kuitenkin vain painaa läpi 11-12tuntisten työpäivien. Juuri ennen koulun alkua ratksein kuitenkin paineen alla viiltelemään uudestaan pahemmin kuin koskaan. Tästä huolestuneena ystäväni hankkivatkin minulle ajan koulun terveydenhoitajalle jonka kanssa keskusteltuani sainkin ajan psyk. hoitajalle, jolla olenkin käynyt nyt kerran kuussa 3kuukautta.

Viimeisen kahden kuukauden aikana olen tuntenut oloni pääasiallisesti reippaaksi ja suht onnelliseksikin. Tiedän että tästä pitäisi olla iloinen, mutta pääasiallisesti tunnen kuitenkin pelkkää kauhua ja ahdistusta muutosta kohtaan. ☹️ Vähintään kerran viikossa olen kokenut jonkunlaisen pelonsekaisen ahdistuneisuuskohtauksen jonka aikana olen vai itkenyt, miettinyt itsemurhaa ja harkinnut mitä typerimpiä tapoja toteuttaa tämä kys. mieliteko. Tuolloin itsestäni tuntuu, kuin olisin tullut umpikujaan josta en löydä ulospääsyä. 😞 Se miksi tässä olen johtuu kai ikuisesta piilo-optimismistani ja rohkeudenpuutteestani (pelkään suunnattomasti esim. fyysisiä vammoja itsemurhayrityksen seurauksena).

Ongelmani onkin siis siinä, että aina kun tuonne psyk. hoitajalle marssin kehuu hän minun olevan mitä parhain potilas. Olen istunnoissa yleensä iloinen, psykologiaa itsekin lukenut tyttönen jonka kanssa on helppo tehdä yhteistyötä. En myöskään syytä ketään muuta omista ongelmistani, vaan ennemminkin ikävät tuntemukset kääntyvät sisäänpäin. Vika on aina minussa, tavalla tai toisella: oli sitten kyse kaverusten kinastelusta tai täysin vieraan ihmisen raivokohtaus kassajonossa. Minun pitäisi aina kyetä pelastamaan päivä. Hoitajani mielestä on kuitenkin kuulemma on mukavaa kun kerrankin on hoidettava joka ei syytä koko maailmaa ongelmistaan. :/

Se mikä nyt päälimmäisenä itseäni kuitenkin vaivaa on omat tuntemukseni. En tiedä miten suhtautuisin tähän ulkopuolisuuden tunteeseeni jota koen itseäni ja ympäröivää maailmaani kohtaan. 😐 Ihan kuin leijuisin koko ajan jossain hieman itseni ulkopuolella ja olisin vain ikuisen normaaliuden ja onnellisuuden mielentilassa, vaikka pinnan alla kuohuu. Eli olen siis ahdistunut ahdistumattomuudestani.. 😐

Tuntuu että haluaisin oikein olla taas masentunut, kun sillon asiat ainakin olivat selkeitä… En kuitenkaan itse täysin edes tiedosta omaa masentuneisuuttani, mikä vaikeuttaa diagnosointia entisestään. Jopa pahimpina masennuskausinani, jolloin itsemurha oli jatkuva ajatus osasin nauraa hyville vitseille ja nauttia pienistä hetkistä. En osaa kovettua ja lopettaa hymyilemistä. En sovi muottiin, en osaa masentua. Tuntuu etten saa tunteitani ulos ja jatkan vain loputtomiin tätä selviytymisen kierrettä, jossa minun on pakko jaksaa koska kehoni ei anna minun ilmaista ulospäin mitään sisäisiä tuntemuksiani. Että hymyilen ja nauran ikuisesti, vaikka narussa roikkuen miellyttääkseni. Etten tuottaisi pettymystä.

Anteeksi tällainen elämää pidempi teksti! Kiitos sinä joka ehkä jaksoit tämän pitkän sepustuksen lukea! 🌻🙂🌻 Apua pääselvittelyyn kyllä kaivattaisiin! 😯🗯️