Olen 40 vuotias nainen. Olen hyvin sairas ihminen, vaikka ulkoapäin se ei aina siltä näytäkkään. Sairastan syöpää, parantumatonta, mutta aika hidasta syöpää onneksi. Sairastan myös skitsofreniaa, jo n.20 vuotta on sitä tautia kannettu. Sairastan myös bulimiaa, sitä jo liki 30 vuotta sairastaneena. Näiden lisäksi on pienempiä sairauksia moniakin. En siis ole kovin terve… Itse kyllä olen asennoitunut niin, että en näistä eroon pääsekään. Niiden kanssa vain elän päivästä toiseen.

Laitokset ovat kovin tuttuja. En ole oikein elämäni aikana yksin asunut… Nyt olen kaksi vuotta asunut tukiasunnossa, jota ei laitokseksi enää voi lukea. Sitä ennen minulla oli 16-vuoden laitosputki, ihan pieniä hetkiä vain omassa kodissani, kun jouduin sitten sieltä lähtemään sairaalaan tms.

Alkujaan en sairastanut skitsofreniaa vaan ensin traumaperäistä tressireaktiota, joka oli syntynyt hyvin väkivaltaisen lapsuuteni johdosta. Siihen kuului niin psyykkinen kuin fyysinen väkivalta ja kohdistui moneen perhejäseneeni. En kestänyt sitä ja sairastuin. Vihasin varsinkin äitiäni sydämeni kyllyydestä. Monien mutkien kautta opin rakastamaan äitiäni, joka oli niin pahoin kohdellut minua. Tämän jälkeen diagnoosi muuttui masennukseksi, hyvin synkäksi ja raskaaksi. Vuosien 1996-2000 aikana otin lääkeyliannoksia yli 20 kertaa. Yritin päättää elämäni vakavissani n. 6 kertaa epäonnistuen. Asuin liki koko ajan sairaalassa. Näistä selvittyäni pääsin palvelukotiin ja sieltä kuntoutuskotiin. Diagnoosi muuttui ja nyt sairastin skitsoaffektiivista häiriötä kuten yhä edelleen sairastan.

Muutin siis kaksi vuotta sitten tukiasuntoon. Saan elää omaa elämääni ja samalla minulla on tuki, mitä edelleen niin tarvitsen. Mutta vointini ei edelleenkään ole niin hyvä kuin voisi tästä asumisestani luulla. Tämä talvi on ollut erityisen vaikea. Ahdistus ja masennus ovat olleet syvältä raastavia. Välillä tuntuu, että voimat ovat niin vähissä ja epätoivossani olen jälleen alkanut suunnitella jo täältä pois lähtöä omin keinoin jälleen. Tämän ja psykoosin pelossa olin tuossa hetki sitten sairaalan osastolla, koska en uskaltanut enää olla kotona ja tukiasunnon ohjaajat eivät uskaltaneet minun olla kotona heidänkään näkökulmastaan.

Nukkumiseni on huonoa, viime yönä heräsin 3:00. Olen nytkin 5 yötä valvonut alle 4-6h unilla. Se ei vain riitä minulle. Olen voimaton. Perun lähes kaikki menoni, jos niitä enää varaankaan aikatauluuni. On helpompaa olla varaamatta.

En tiedä miten lopettaisin tämän kirjoituksen. En edes tiedä, tuleeko kukaan lukemaan tätä. En pidä siitä, että valitan, mutta joskus sekin tuntuu oikealle… En tiedä, mitä huomenna tapahtuu, tai viikon päästä. Toivon, että olisin vahvempi ja terveempi, tekisin oikeita valintoja. Osaisin pimeydenkin keskellä nähdä sen valon, mitä kohti haluan mennä. En osaa itkeä enää, mutta surun murtamana niin usein nukahdan illalla sängylleni. Odotan aina, että aamulla heräisin terveenä, normaalina aikuisena naisena.