Minulla on outo onglema. En ole mistään löytänyt et kenelläkkään olisi samanlaista ongelmaa. Olen nyt vasta ymmärtänyt miksi elämässäni kaikki mättää. Tuntuu, että olen täysin yksin tämän kanssa. Tämä vaiva on saanut minut täysin itsemurhan rajalle. Eli minusta etäänytään, minuun ei oteta kontaktia, minulle ei puhuta. Ihan kuin olisin toiselta planeetalta, ihan kuin minulla olisi kupla ympärilläni ja otsassa lukisi että älä vaan ota minuun yhteyttä. Ongelma on pahentunut tosi paljon vuoden aikana.
Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon. Esim. puhun työkaverin kanssa minulle kiinnostavasta aiheesta, viereen tulee toinen työkaveri ja työkaverini ei juttele asiasta ollenkaan mulle, vaan toiselle. Ei mitään silmäkontaktia mun kanssa. Ihan kuin en olisi keskustelussa ollenkaan ollut mukana, vaikka minusta puhutaan. Tämä on tosi yleistä kaikissa keskusteluissa. Jopa työhaastattelussa. Jos olen työhaastattelussa, niin välillä huomaan, että haastattelija ei puhu minulle, vaan toiselle haastatelijalle. Miksi? Vaikka yritan hymyilla ja olla mukana.
Muita esimerkkejä, eli en tutustu kehenkään sillai vahinossa, Aina kun joku tulee juttelee, viiden minuutin jälkeen hän huomaa, että en ole tavallinen. Varsinkin miehiillä tulee aina tosi kiire jonnekin. Pidän paljon juhlimisesta ja biletän paljon. Baarissakin en ikinä tutustu ihmisiin , tai en saa pitämään niitä seurassani.
Mutta esimerkiksi vielä, en olen tekemisissä sukulaisteni kanssa, tosin niinkuin esim. äitini tai muut. En ikinä soita niille, en pidä pitkistä puheluista.
Nyt pari viikkoa sitten asia tuli varsinkin tosi hyvin esiin. Seurustelin 18-vuotiaana erään pojan kanssa. Monen vuoden tauon jälkeen pidimme taas yhteyttä, lähetimme söpöjä tekstiviestejä jne. Sitten nähtiin kerran ja asia loppui kuin seinään. Yritin kyllä kysyä häntä uudestaan kahville, mutta tekstiviesteihini ei enää vastattu.
Minulla on paljon ystäviä, mutta jaksan nähä niitä ainoastaan kun olen juonut. Viihdyn tosi paljon yksin. Olen tosi kaunis tyttö, olen reissannut paljon, olen ahkera, en mitenkään ujo, en hiljainen. Hymyilen ja olen huumorintajuinen. Minulla on oma yritys ja teen paljon töitä.
Tämä on todella rasittavaa, en tule ikinä saamaan töitä työhaastattelussa, menetän kohta kaikki kaverini, enkä ikinä tule seurustelemaan kenenkään kanssa. Tulen aina olemaan yksin, ellen ymmärrä, mistä tämä johtuu. Auttakaa! 😯🗯️
Heips!
Ensimmäistä kertaa täällä pitää nostaa kädet pystyyn ☹️ vaikka aika hyvä tietämys kokemuksien kautta on noista "pääasiosta"...
Outo homma... Mietin, että oletko jotenkin huono keskittymään ja vaivut jotenkin omiin ajatuksiin muiden seurassa?
Itse en nyt keksi ainuttakaan ajatusta, joka auttaisi, mutta eiköhän täällä joku osaa neuvoa sinua tääsäkin!
Lippu korkealle, periksi ei anneta, ennenkuin sydänkäyrä suora 🙂
Mielenkiinnolla seuraan tätä kyllä.
T
Mielenkiintoinen tilanteesi. Mä nyt lähtisin purkamaan tätä mm. seuraavan kysymyksen avulla. Haluat nähdä kavereitasi vain kännissä? Tarkoititko siis ihan kaikkia? Itse miettisin, että jos kaverini vain kännissä pitää yhteyttä, hän on "kännikamu". Ei tule silloin itselläänkään pidettyä yhteyttä.
Mulla myös suvun kanssa hieman ongelmia. Olen vissiin ainut joka on etääntynyt. Muut ovat hyvin lähelläkin toisiaan. Mä taidan olla liian suorasanainen siihen porukkaan. Usein porukasta tipahdan pois tämän vuoksi. Olen opetellut jättämään monet ajatukset vain omikseni. 🙂👍 Saapa nähä koska tulokset näkyy... Ehkä tutustumalla uusiin ihmisiin.... Ja jatkamalla harjoituksia...
Mulla on vähän samanlaisia tilanteita usein varsinkin töissä. Jos juttelen jonkun kanssa niin tuntuu että puhun yksikseni. Sitten pian siihen tulee joku toinen työkaveri ja he alkavat keskustella keskenään. Näin on käynyt todella usein eikä se ole mitään kuvittelua. Minulla on työssä myös ohjaaja ja sama juttu hänen kanssaan. Hän lupaa että pidämme "palaverin" , mutta pian huomaankin että hän alkaa jutella jollekin muulle. Minulle kyllä vastataan jos kysyn jotain, mutta ei sen enempää jutella. Siksi olenkin aika paljon vain hiljaa ja kuuntelijan osassa.
Ystäviä minulla on vain muutama ja heidänkin seurassaan sama juttu. Jään kuuntelijan rooliin. Harvoin saan mitään kunnollista yhteyttä kehenkään niin että voisin todella jutella. En todellakaan tiedä mistä tuo johtuu, mutta luulen sen johtuvan lapsuudestani. Aina kun yritin kertoa asioistani äidilleni hän ei kuunnellut vaan alkoi puhua jostain muusta. Samoin on nykyäänkin. Äiti ei jaksa kuunnella minua.
Itse yritän kyllä kuunnella lasteni asioita ja olla läsnä, mutta se on vaikeaa.