Pelkään sosiaalisia tilanteita niin paljon etten edea pysty mieheni kanssa aina syömään punastumatta, töissä pelkään että minulta kysytään henk.kohtasia kysymyksiä koska silloin punastun. Välttelen välillä niin paljon kaikkia tilanteita jossa joutuu kohtaamaan ihmisiä, että kohta erakoidun kokonaan. Ystäviä minulla on enää kaksi, joista molemmat eivät pidä minuun yhteyttä ilman että itse teen aloitteen. Tunnen itseni tilanteessa kuin tilanteessa aina ulkopuoliseksi. Tuntuu että ihmisten mielenkiinnon kohteet ovat ihan toisia kuin minun joten en pysty edes luomaan uusia ystävyyssuhteita. Mieheni viikko menee kutakuinkin työn merkeissä, joten perhern arjen hoidan minä. Poltan salaa. Tämäkin pahe jota vihaan itsessäni. Olen viisi kiloa liian lihava johon yritän saada muutosta mutta siinäkin tunnen epäonnistuneeni kun saan yhtenä päivänä mässätä ja silloin mässään ja koen syyllisyyttä. Kerroin miehelleni kuukausi sitten että olen kahden kuukauden päästä menossa psykiatrille sos.tilanteiden pelkojeni takia. Tämän kerroin tekstiviestillä koska häntä tosiaan en paljon kotona näe. Hän vastasi ”aha. En tiedä mitä sanoa”. Sen jälkeen asiasta ei ole puhuttu/kirjoiteltu. Kärsin mieheni tavasta katsoa kaikkia naisia (varsinkin heidän takapuolta) ja olen pyytänyt häntä lopettamaan johon hän aina suuttuu ja sanoo että kuvittelen että hän katsoo. Tiedän etten kuvittele. Löysin kerran paperin hänen taskustaan missä oli pornosivujen nimiä. Kävin katsomassa nämä sivut ja sen jälkeen pidin itseäni vielä rumempana. Seksielämää ei ole, koska mieheni ei näytä haluavan minua. Keksii tekosyitä tai ei tule kotiin jos kysyn onko minussa jotain vikaa.
Viha on ehkä väärä sana, mutta pidän itseäni rumana, ällöttävänä ihmisenä joka ei kykene edes olemaan normaali.
Hyvä, että olet hakeutunut terapiaan.Se on jo hyvä alku!
Huomaat varmaan, että mitä enemmän eristäydyt ja pelkäät sosiaalisia tilanteita, sitä pahemmaksi pelkosi käy? Se on kierre joka vain kiihtyy. Voit saada apua terapiassa. Se vaatii paljon panostusta sinulta itseltäsi. Terapeutti voi vain tukea ja auttaa sinua itseäsi löytämään niitä työkaluja ja avaimia joilla voit itseäsi alkaa auttaa.
Sanot, että on pari ystävää jotka eivät oma-aloitteisesti ota yhteyttä? Oletko ajatellut, että se voi johtua sinusta itsestäsi, tuosta pelostasi? Annat signaalia "älä tule lähelle". Olet varuillasi ja jännittynyt, tahtomattasi. Sinua on kenties vaikea lähestyä? Sama miehesi kohdalla?
Et tee sitä tahallasi tietenkään. Kaipaat läheisyyttä ja hyväksyntää kuten kaikki muutkin. Sinun sanaton viestintäsi, ns. ruumiinkielesi on kuitenkin virittäytynyt pelko ja pako-modukselle. Se pelottaa ja ahdistaa muita. Luo epävarmuutta muihinkin.
Ja siksi on loistava asia että hakeuduit terapiaan! Sinulla on kaikki mahdollisuudet selvitä voittajana. Voi olla,että tietty määrä sosiaalisen kanssakäynninpelkoa jää, mutta opit käsittelemään sitä. Opit olla antamatta sen määrätä, opit ottamaan ohjat omiin käsiisi!🙂👍
Tuntuu että sos.tilanteiden pelko paheni sen jälkeen kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Jotenkin itsetuntoni on laskenut nollaan... En tiedä onko vika minussa; kumppanin valinnassa vai hänessä. Tuntuu etten saa häneltä mitä kaipaan, tuntuu että elän yksin parisuhteessa. Olemme olleet yhdessä kuusi vuotta josta ensimmäinen vuosi oli ihanaa. Tämän jälkeen hänen tekemät elämänvalinnat vaikuttivat myös minun elämään niin paljon, että sos.tilanteiden pelko iski suuresti. Hänen läpikäymät asiat vaikuttivat minun elämään niin paljon että mietin useaan otteeseen voinko elää tällaisen ihmisen kanssa. Anteeksi kuitenkin annoin, mutte elämä sen jälkeen ei ole ollut niinkuin ennen. Hän ei ymmärrä (eikä varmaan koskan tule ymmärtämään) miten hänen teot ovat voineet ja voivat vaikuttaa minuun vielä tänäkin päivänä. Iloinen ja elämää rakastava ihminen muuttui tällaiseksi.
Joskus mietin minkälaista elämä olisi ilman häntä; pääsisinkö peloistani ja epävarmuuden tunteesta eroon jos elämä jatkuisi ilman häntä, vai olisko kaikki hyvin vain hetkellisesti...
Tuleeko loppuelämä olemaan tällaista?