Pelkään sosiaalisia tilanteita niin paljon etten edea pysty mieheni kanssa aina syömään punastumatta, töissä pelkään että minulta kysytään henk.kohtasia kysymyksiä koska silloin punastun. Välttelen välillä niin paljon kaikkia tilanteita jossa joutuu kohtaamaan ihmisiä, että kohta erakoidun kokonaan. Ystäviä minulla on enää kaksi, joista molemmat eivät pidä minuun yhteyttä ilman että itse teen aloitteen. Tunnen itseni tilanteessa kuin tilanteessa aina ulkopuoliseksi. Tuntuu että ihmisten mielenkiinnon kohteet ovat ihan toisia kuin minun joten en pysty edes luomaan uusia ystävyyssuhteita. Mieheni viikko menee kutakuinkin työn merkeissä, joten perhern arjen hoidan minä. Poltan salaa. Tämäkin pahe jota vihaan itsessäni. Olen viisi kiloa liian lihava johon yritän saada muutosta mutta siinäkin tunnen epäonnistuneeni kun saan yhtenä päivänä mässätä ja silloin mässään ja koen syyllisyyttä. Kerroin miehelleni kuukausi sitten että olen kahden kuukauden päästä menossa psykiatrille sos.tilanteiden pelkojeni takia. Tämän kerroin tekstiviestillä koska häntä tosiaan en paljon kotona näe. Hän vastasi ”aha. En tiedä mitä sanoa”. Sen jälkeen asiasta ei ole puhuttu/kirjoiteltu. Kärsin mieheni tavasta katsoa kaikkia naisia (varsinkin heidän takapuolta) ja olen pyytänyt häntä lopettamaan johon hän aina suuttuu ja sanoo että kuvittelen että hän katsoo. Tiedän etten kuvittele. Löysin kerran paperin hänen taskustaan missä oli pornosivujen nimiä. Kävin katsomassa nämä sivut ja sen jälkeen pidin itseäni vielä rumempana. Seksielämää ei ole, koska mieheni ei näytä haluavan minua. Keksii tekosyitä tai ei tule kotiin jos kysyn onko minussa jotain vikaa.
Viha on ehkä väärä sana, mutta pidän itseäni rumana, ällöttävänä ihmisenä joka ei kykene edes olemaan normaali.